Sophiesta Katariinaksi

 Pitääkö kirjailijan kuolla, ennen kuin havahdun lukemaan häneltä jotakin? Sellainen epäilys heräsi, kun Laila Hirvisaaren kuolemasta uutisia tutkaillessani hoksasin, että kas kummaa, en tunne ainotakaan hänen laajan tuotantonsa teosta. Löysin saman tien Elisa Kirjan valikoimista useita Hirvisaaren romaaneja. Historian harrastajana ja Venäjän historiaa aikoinaan opiskelleena ostin saman tien kaksi alehintaista kirjaa. Kumpikin niistä keskittyy Katariinaan, siihen suureksi ajan oloon nimitettyyn. Alkujaan hän oli saksalaisen ruhtinaskunnan prinsessa Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst, Kaksiosaisessa omaelämäkerrassa tapahtumia muistelee Sophie-Katariina kirjan nimen mukaisesti: Minä, Katariina (Otava 2011). Se oli yksi ehdokas ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja otti kyytiinsä ensimmäisestä rivistä alkaen ja piti otteessaan kaikki 602 sivua.

Onnettomuus sattui matkalla Suureen ruokasaliin. Olin ottanut vastaan diplomaattikunnan edustajat ja olimme siirtymässä juhlalounaalle. Laskeuduin seurueeni kanssa alas Juhlaportaita. Ennen keisarinnaa kulkee ikään kuin polkua näyttäen kaksi livreepukuista hovimiestä, sitten, kuuden metrin päässä ja ylhäisessä yksinäisyydessään tulee keisarinna, taas kuusi metriä, ja muu hovi arvojärjestyksessä. Ylläni oli keltainen silkkipuku, jossa oli leveät vanteet. Keltaisissa silkkikengissä oli puolikorko ja kapea kärki. Kengän korko jäi kiinni helmaan ja minä kaaduin palatsin portaissa koko painollani oikean jalkani päälle. Kipu iski jalkaan niin voimakkaana, että aloin huutaa ääneen ja voin pahoin. Ensimmäisenä viereeni hyökkäsi suosikkini Platon Zubov, sitten siihen juoksi lakeijoita, kamariherroja ja kirkuvia hovinaisia. Joku oli jo hakemassa lääkäreitä.

Jalastani valui verta ja polvi oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Minä nimittäin kaaduin portaiden sivussa olevan kristallisen kukkavaasin päälle. Se ei ollut mikään pieni vaasi, se oli miltei minun mittaiseni ja täynnä kesän ensimmäisiä kukkia. Makasin portaiden alapäässä sirpaleiden keskellä, teräviä lasinsiruja löytyi hiuksistanikin.

Vaivalloista toipumista kestää kolmisen kuukautta. Niiden kuluessa Katariina käy läpi papereitaan. Välttämättömänä avustajana ja papereiden järjestäjänä toimii Leon August Denikin, lapsuudesta asti tuttu luottomies ja ystävä. Tämän vaimo, Aleksandra, paljastuu eräässä kirjeessä Katariinan sisarpuoleksi. 

Tavoitteena on kirjoittaa totuus Katariina II:n elämästä ihmisenä ja keisarinnana. Villeinä levinneet huhut oli yritettävä oikaista. Leon ei päästä Katariinaa helpolla, vaan inttää vastaan, jos kuulee kaunistelevia tulkintoja tapahtumista. Minä, Katariina -otsikon mukaisesti tarkastellaan kaikki ne vuodet, joiden päätteeksi 33-vuotias suuriruhtinatar huudetaan keisarinnaksi ja hänen puolisonsa, Pietari III, suistetaan valtaistuimelta. 

Leon saapuu lähes päivittäin Tsarinnaksi kutsutun Katariinan vuoteen ääreen, johon miehelle on järjestetty työskentelytila. Kirjeistä kirpoaa muistoja. Katariina kertoo lapsuudestaan, isän hellyydestä, äidin tylyydestä ja enon lähentelyistä. Suureksi ihmeeksi Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna haluaa nähdä Sophien. On matkustettava Pietariin. Vaappuvalla hevoskyydillä oma äiti matkakumppanina suunnistetaan Baltian kautta Venäjälle. Eräässä pysähdyspaikassa törmätään pikkuvauvaan, jota ollaan äitinsä kanssa viemässä vankilaan. Lapsi on Iivana VI, laillisena kruununperijänä uhka lapsettoman Elisabetin valta-asemalle.

Omat tietoni keisarillisen Venäjän vallassa olleista ja valta-asemaan pyrkijöistä osoittautuivat perin hatariksi. Laila Hirvisaaren asiantuntemus kaikessa yksityiskohtaisuudessaan herätti luottamusta, vaikka romaanikirjailijana hän ei paljasta lähteitään. Sen toki lukija osaa päätellä, että Katariinalta on jäänyt valtavasti kirjeitä. Niiden kokoelmiin ilmeisesti voi tutustua arkistoissa. Siksi kai romaani paljolti pohjautuu kirjeisiin. Kronologian mukaisesti edetään aina sen verran, kuin muistelija sekä hänen kirjurinsa jaksavat.  

Esille nousee paljon nimiä ja paikkoja, joista en tahtonut saada tolkkua. Mutta 14-vuotiaalle Sophielle hovissa esitelty 15-vuotias Pietari, Saksasta hänkin, piirtyy tarkasti kaikkine kummallisuuksineen. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut tytöstä muuna kuin leikkikaverina tinasotilaitten taisteluissa. Kirjailijan ääni kuuluu niissä kohdin, joissa kerrotaan Pietarin kaltoin kohtelusta lapsena. Kuulostaa myöhempien aikojen psykologiselta tietämykseltä ymmärtää aikuisen kehittymättömyys lapsuuden kokemuksista johtuvaksi. Monia muitakin seikkoja jäin pohtimaan, kuten Katariinan ajatuksiksi puettuja ennusteita tulevista nopeista viestiyhteyksistä tai liikkumisesta paikasta toiseen ilman hevosia.

Parin hovissa vietyn vuoden jälkeen Sophiesta tulee ortodoksi ja hän saa nimekseen Katariina. Vaikka hovissa nähtiin Pietarin outous ja kelvottomuus tsaariksi, Elisabet nimesi sukulaispoikansa kruununperijäksi siinä toivossa, että nuoret avioiduttuaan saisivat yhteisen lapsen. Se toive ei toteutunut, sillä suuriruhtinaasta ei ollut isäksi. Mikä neuvoksi? Suuriruhtinattarelle sallittiin välttämätön sivusuhde. Ensimmäistä seuraa useita muita, lapsia Katariina saa kolme. Huimia ovat ne jaksot, joissa kuvataan Katariinan synnytyksiä. Äiti joutuu kestämään kipuja, jopa kylmyyttä ylen määrin, kunnes hänen omat luottoihmisensä pääsevät pelastamaan synnyttäjän. Lasta tämä tuskin näkee, sillä ensiksi syntynyt on oitis kiidätetty Elisabetille, joka katsoo poikaa, Paavalia, kuin omaansa, mutta ei osaa arvostaa lasta eikä tunnista hänen tarpeitaan. Romaanin mukaan tämän kasvuoloissa ei ole hurraamista.

OLIN KESTÄNYT KOLMETOISTA VUOTTA EPÄVARMUUTTA KEISARINNA ELISABETIN VARJOSSA JA ELÄNYT VAPAAEHTOISESSA VANKILASSA. En saanut tavata poikaani, en nähnyt hänen ensi askeleitaan, enkä kuullut miten hän nimitti keisarinnaa Méméksi. Äiti-sanaa hän ei oppinut. Sitä ei opetettu, vaikka hänen äitinsä asui samassa palatsissa pienen kävelymatkan päässä. Kolmentoista vuoden ajan olin elänyt juonittelujen, juorujen, ilkeämielisyyden ja pahantahtoisuuden keskellä yrittäen kulkea pää pystyssä. Eräänä päivänä saavutin kenttämarsalkka Apraksinin ystävyyden, se tuli kuin taivaan lahja. Ja yhtä arvokkaalta tuntui kreivi Bestuževin kääntyminen puoleeni. Sitten levisi uusi huhu, joka mietitytti ja pelotti meitä kovasti. Se kiersi Oranienbaumin, Tsarskojen ja Pietarin palatsien salongeissa: entäpä jos keisarinna Elisabet antaa vallanperimyksen suoraan pojalleni Pavel Petrovitšille eli suuriruhtinas Paavalille, ja meidät suuriruhtinaan kanssa passitetaan takaisin Stettiniin ja Holsteiniin?

Käy selväksi, että Katariinaa kiinnostaa valta. Hän kestää Elisabetin vihan ja säilyttää hyvät käytöstavat, vaikka tyynen pinnan alla myrskyää. Lopulta koittaa hetki, jolloin Elisabet on valmis sopimaan ja kutsuu Katriinan eräänä yönä luokseen.  Kaunis kohtaus valaisee romaanin loppupuolta.

Matkan varrella on käynyt selväksi, että hovin olosuhteet ovat monilta osin omituisen puutteellisia, suorastaan saastaisia. Esimerkiksi palatsien loisteliassa tiloissa  ihmiselle välttämätöntä ulostamista ei ole otettu huomioon. Jostain portaitten alta on saattanut löytyä ämpäri, jota on käytetty hädän tullen ja se on saanut levittää hajujaan, kunnes palvelija on kiikuttanut täyden astian ties mihin. Syntyy vaikutelma, että vasta Katariina toi hoviin sellaisen uutuuden kuin reikätuoli, jonka alle mahtui ämpäri. Ehkä reikä oli peitettävissä kannella, vaikka teksti ei kantta mainitse.

Loputtoman pitkät seremoniat seisten ortodoksikirkossa ovat olleet sietämätöntä piinaa pissahädässä. Naisten valtaisat vannehameet ovat tarjonneet mahdollisuuden varustautua eräänlaisin vaipoin, jotta on voinut protokollan mukaisesti kärsiä aloillaan ja vaikka pissata lirauttaa vaippoihin. 

Kylpemishuoneistakin on puhetta. Ne ovat paikkoja, joihin ei vesikammoista, lialta haisevaa Pietaria saanut suostutelluksi. Tämä joutuu kuitenkin tätinsä Elisabetin vaatimuksesta viettämään yönsä samassa vuoteessa Katariinan kanssa. Kuvaukset tinasotilaista sänkykumppaneina ovat herkkua!

Yksi suuria ihmeitä Katariinalle ja myös lukijalle ovat jatkuvat siirtymiset palatsista toiseen. Kun lähdetään Pietarista Moskovaan, koko monisatapäinen hovi mööpeleineen kaikkineen kuormataan mukaan. Kansa lakoaa reitin varrella maahan asti kumartamaan keisarinnalleen. Yöpymiset ovat kehnoja muille paitsi Elisabetille, jolle aina on löydyttävä hänen arvonsa mukainen majoitus. Vain Pietarhoviin siirryttäessä kaikille löytyy palatseista tiloja ja ihania puistoja, joissa kuljeskella.

Hirvisaaren romaani on niin runsas, että sitä muistellessa hengästyn. Tällainen siis on tosi lukuromaani. Käänteitä riittää, ihmissuhteita setvitään. Lukija voi seurata tapahtumia Katariinan tarkkailevin katsein ja kommentoida Leonin tavoin. Rakenne toimii mainiosti. Hidastukset pitkittävät jännitystä, joka pääsee purkautumaan, kun jokin uusi odotus tulevista käänteistä on jo vireillä. Kirjailija hallitsee keinonsa.

Lopussa vielä tulee herkkupala, kun Elisabetin kuoltua ja Pietari III:n osoittauduttua mahdottomaksi tsaariksi Katariina huudetaan keisarinnaksi. Ja hän lähtee ensin sukkasillaan, sitten lainakengissä ottamaan vastaan joukko-osastojen uskollisuudenvaloja. Pietarissa kirkonkellot pauhaavat, tykit jylisevät, ihmiset riemuitsevat! Katariina ehtii jossain välissä sonnustautua keisarilliseen asuun kaikkine jalokivineen. Arvovalta loistaa hänestä, vaikka pituutta on vain 150 senttiä.

Ja minä syöksähdän lukemaan tsaarittaren omaelämäkerraksi verhotun romaanin jälkiosaa nimeltään Me Katriina.

Laila Hirvisaaren suurtyön äärellä kirjailijaa kiittäen.