Edesmenneen äitini pihalta tytär toi muutama vuosi sitten minullekin raparperin alkuja. Ne viihtyvät mökkiympäristössä, vaikka moni muu kasvi on täällä hyytynyt talvikylmiin. Raparperia uljaampaa kevään ja alkukesän airutta en tunne. Tänä vuonna annoin sen röyhytä täyteen kukkaansa. Erään puutarhurin mukaan onkin se ja sama, antaako kasvin kukkia vai ei. Vaikka raparperia useimmiten kasvatetaan syötävien varsien takia, sitä suositaan myös rehevänä perennana. Sellaisena se on komea, kunnes loppukesällä väsähtää ja pyytää karsimista. Illalla kasveja kuvatessani huomaisin ilokseni kukintojen houkuttelevan pörriäisiä. Hassua, että olen monena kesänä vienyt pölyttäjiltä yhden ison herkkutarjoilun.
Pensasmustikoissa kukinta on jatkunut jo jonkin aikaa. Raakileitakin on näkyvissä. Ilman uutteria pölyttäjiä sato jäisi saamatta. Uutiset näiden pikku ahertajien häviämisestä huolestuttavat. Onneksi pihan kasveissa hyörii näillä näkymin etenkin kimalaisia. Viime vuonna terassin lattian raoissa asusteli myös ampiaisia, jotka ilmeisesti hakivat syötävää valtoimenaan kukkivista maksaruohoista aivan isojen pesärakennelmiensa tuntumasta. Maksaruohot eivät vielä kuki, joten ampiaisiakaan ei ole näkynyt.
Tämän alkukesän suureksi iloksi yksi lahjaksi saatu rodo kukkii ja näyttää muutenkin voivan mainiosti. Seurasin jonkin aikaa, kuinka kimalainen tutki kiireisenä kukan toisensa jälkeen, muttei enää löytänyt etsimäänsä, koska saman tien siirtyi seuraavaan kukkaan. Rodossa on yhä runsaasti nuppuja, joten yritteliäs kyllä osuu parhaaseen antiin, kunhan on asemissa tarjoilun jatkuessa.
Aronia kukkii sekin valtoimenaan. Syksymmällä vaanin taas yhdessä lintuparvien kanssa, milloin marjat mustuvat syötäviksi. Viime syksynä hävisin linnuille: kaikki marjat olivat tipo tiessään, kun saavuin mökille keräämään satoa. Tyrnejä sentään riitti minullekin ylen määrin. Pitkään jopa ihmettelin, mikseivät linnut hoksaa oranssina helottavia täysiä marjaoksia. Vasta talven kynnyksellä viimeisetkin tyrnimarjat hävisivät lintujen nokkiin.
Iirkset juhlistavat pian koittavaa juhannusta. Niitä on paljon, eikä edes pitkälle yli joulun jatkunut lumettomuus parina talvena ole näitä sinnittelijöitä nitistänyt. Yhden pahan talven yli selvisi särkynyt sydän, mutta kun heti perään toinen lähes samanmoinen koetteli, kasvi otti ja kuoli. Niin kävi kallionauhuksille jo ensimmäisenä pahana talvena. Silloin oli ensin pitkään lämmintä, sitten kovat pakkaset ilman, että lumesta olisi ollut tietoakaan. Voi aikoja, voi säiden muutoksia! Vielä jaksan yrittää, sillä kolme uutta kallionauhuksen tainta varttuu terhakasti ja - jos hyvin käy - lehauttaa elokuussa näkösälle uljaat kukkansa houkuttimiksi perhosille.
Lupiinin pahalaisia minäkin häädin ensi alkuun tonttimaastosta. Nyt olen antanut periksi ja ruvennut suosimaan näitä komeita kuin itsestään levittäytyviä kasveja. Hiljaisesti toivon lupiinin taltuttavan metsäkastikkaa, joka kankean paksulehtisenä heinikkona on valloittanut osan lammen rannoista. Heiniin eivät konstini suuremmin pysty, mutta itse lampi on saatu pysymään riittävän avoimena, kun yhdessä naapurien kanssa on kitketty sekä uistinvitaa että osmankäämiä.
Metsätähdet tuikkivat siellä täällä kuusten tuntumassa. Pikku kaunokaisia voisin pitää juhannuskukkina, koska näissä maisemissa ei luontojaan kasva kurjenpolvia. Istutettuina ne toki ehtivät avata umppunsa juhannuksen tullen. Parissa eilen otetussa kuvassa kurjenpolvet kuitenkin näyttävät yhä kovin vaatimattomilta.
Alkuperäisen suoluonnon kaunottariin kuluu ilman muuta myös suopursu, joka täplittää mustikka- ja puolukkavarvikossa mökkipihan metsämaastoa. Keinun takana kukinnot ovat juuri nyt hehkeimmillään. Niiden myötä toivotan antoisaa keskikesän juhlaa kaikille lukijoille!
