Kahtena peräkkäisenä perjantaina esitetty kaikkiaan nelituntinen Lars von Trierin Nymphomaniac-leffa kuuluu Teeman seksiaiheiseen valikoimaan. Eilisiltana elokuva tuli katsotuksi lähes yhdeltä istumalta. Tutun katsojakumppanin kanssa pohditaan yhä, mistä kaikesta elokuva puhuu. Jo se, että elokuva alkaa täysin mustasta, pitkään jatkuvasta näkymästä, herättää kysymyksiä. Samoin se, että leffa myös päättyy täysmustaan kuvaan ennen lopputekstejä, antaa aiheen olettaa ohjaajan painottavan jotakin erityistä merkitystä. Tyhjyydestä olemme tulleet, tyhjyyteen häviämme? Vai mitä? Upea musiikki saattelee katsojaa loputekstien verran matkaa.
Katsoja pääsee osalliseksi Joe-nimisen naisen tarinasta, kun vanhahko mies löytää naisen makaamasta synkeällä sivukadulla. Mies vie naisen asuntoonsa ja auttaa hänet sänkyyn. Ylle kopioitu kuva näyttää elokuvan perusasetelman, jossa pikku hiljaa herännyt luottamus johtaa siihen, että nainen alkaa kertoa tarinaansa miehelle, joka kertoo nimekseen Seligman. Pian käy ilmi, että nainen määrittelee itsensä nymfomaaniksi, kun taas mies tunnustaa olevansa aseksuaalinen. Hänellä ei ole koskaan ollut seksikumppania, eikä masturbointikaan kiinnostanut kuin lievästi murroikäisenä.
Miehen ankea asunto tuntuu naisesta munkin kammiolta. Mies myöntää, että hänelle tärkeitä ovat hänen tekstinsä. Hän osoittautuu paitsi kirjanoppineeksi myös oivalliseksi kuuntelijaksi. Kumpikin osallistuu kertomiseen, kun jokin satunnainen esine tai muu seikka herättää huomiota ja muistot alkavat purkautua. Keskustelu kulkee verkkaisesti hengittäen, pakottamatta. Intensiteetti säilyy niin, ettei katsojakaan karkaa tilanteesta. Tunnelma kirvoittaa muistamaan ja rohkaisee kertomaan. Mies ei kertaakaan tuomitse naista huonoksi ihmiseksi, vaikka tämä sitä kärttää. Tilanne toimii tahtomatta oivallisena terapiaistuntona toisin kuin se psykologin johtama ryhmäkeskustelu, johon työnantaja naisen pakottaa. Ristiriita korostuu.
Kertomuksen edetessä pilkahtaa koomisia tilanteita: pikkutytöt vessan lattialla leikkimässä sammakkoa ja tutkimassa orgastisia tuntemuksia, piukkapöksyiset teinitytöt miesjahdissa junassa, eräs rouva H kolmen poikansa kanssa vaatimassa Joelta aviomiestään takaisin, naismasokisteille palveluksia tarjoavan siistin, asiallisen miehen toiminta kuin hammaslääkärin vastaanottotilassa.
Kuvaus kaikkineen pysyttelee enimmäkseen sisätiloissa. Värit ovat paljon puhuvan haaleita, asunnot tavallisia keskiluokan koteja ahtaista kulmista katsottuna, työpaikat ja sairaala steriilejä pitkine käytävineen. Seligmanin likaisenruskea, koruton kämppä tarjoaa joskus nähtäväksi auringon heijastuksen ikkunantakaiseen tiiliseinään. Joe muistaa lapsena katselleensa koko taivaankannen yli loistavia auringonlaskuja, mutta toivoneensa jo silloin väreihin vielä enemmän hehkua. Paikoin tarina sinkauttaa näkyville avaruuskuvia yhtä lailla kuin puiston puita, joista erityisesti saarni jäi mieleen. Joen isä näet tapasi opastaa tytärtään ihailemaan puita, joiden sanoi talvipaljaina muistuttavan ihmisen sielua.
Viimeisessä kertomuksen vaiheessa palataan samaan synkkään kujaan, jolta mies naisen auttoi mukaansa. Paikka tuntui lavastetulta. Sen kautta Joe mainitsee päästävän oikotietä ihmisten asuinalueille. Ehkä sen kautta solahdettiin myös sellaisiin tajunnan kerrostumiin, jotka useimmiten sivuutettiin.
Kun kaikki on kerrottu, Seligman toivottaa hyvää yötä, poistuu toiseen huoneeseen, sulkee oven. Joe kääntyy seinään päin, sammuttaa valon ja on valmiina nukahtamaan. Minä katsojana olisin tyytynyt ja tyyntynyt, jos ohjaaja olisi lopettanut elokuvansa näin rauhallisesti. Mutta, mutta: von Trier jysäyttää vielä yhden käänteen tarinaan niin, että lopputulosta voi yhä pohdiskella juttukaverini tavoin ja löytää siitä merkin aseksuaalisuuden mahdottomuudesta. Pimeän jakson jo alettua tapahtui vielä jotakin: mitä ihan tarkasti ottaen? Miksi-kysymykseen tuli vastaus...
Päteviä tulkintoja elokuvista olen usein löytänyt Film-o-holicin sivuilta. Sieltä on luettavissa muun muassa Juha Rosenqvistin 7.2.2014 ilmestynyt kritiikki, jonka otsikko jo kertoo, että von Trierin elokuva raottaa ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta. Yhdeksän hengen arvosteluraati on antanut elokuvalle neljä hymynaamaa viidestä mahdollisesta. Julkistettujen arvosteluperusteiden mukaan tällainen on erinomainen elokuva. Se on sekä sisällöltään että estetiikaltaan merkittävä elokuva, jolla on selkeät elokuvataiteelliset tai kulttuuriset ansiot.
