Harrastuksia on moneksi

 Seuraan useita blogeja. Pari niistä on sellaisia, joiden kirjoittajat ovat ainakin toviksi uppoutuneet neukkuaikaisiin tuotoksiin. Tahaton lueskelija eli Ketjukolaaja on lukenut ja esittellyt neuvostoihmisten arkielämää valottavia tekstejä. Alaston kriitikko eli Otso Kantokorpi  piipahtaa tämän tästä Virossa ja siellä etenkin Saarenmaalla. Hän myöntää tämän alkukesän harrastuksekseen bongailla bussipysäkkejä, lintujakin. "Bussiputkien" bongailun ensimmäinen osa löytyy tästä, osa kaksi tai kolme tästä. Uusin teksti löytyy edeltä.

Kun jokunen vuosi sitten kiertelin viikon verran  Saarenmaalla, en hoksannut yhtään bussi- saati muuta putkaa.  Niinpä olen paikkaillut omia turistipuutteitani Kantokorven hilpeillä kuvilla ja jutuilla.

Kirjallisuudessa en ole ollut yhtä ummikko. Oli itse asiassa hauska noteerata, että minut haastettiin lukemaan edes yksi takavuosikymmenten sellainen kokoelma, jonkalaiset ovat sittemmin siirtyneet marginaaliin tai keikahtaneet yli laidan. Turun kaupunginkirjastosta sentään löytyi yksi eksemplaari juuri sitä teosta, jota suositus koski. Tarkoitan kohtalaisen isokirjaimista Kamelinsilmä-kokoelmaa, johon Isaak Kramov on valikoinut parikymmentä kertomusta ja esitellyt lyhyesti niiden kirjoittajat. Kirja ilmestyi 1974, toinen painos viisi vuotta myöhemmin. Erkki Peuranen suomensi teoksen. Kansikuvat Eduard Zarjanskin.

En saanut selville, onko kertomusvalikoima koottu ja toimitettu nimenomaan suomalaisille lukijoille. Siltä minusta tuntui, kun muistan, miten meitä aikoinaan patistettin  katsomaan neuvostosysteemiä myönteisesti. Voi olla, että tekstien lukijoiksi on ajateltu koululaisia, joihin on haluttu iskostaa valoisia näkemyksiä suuren neuvostomaan monenkirjavasta väestöstä.

Kertomukset  painottuvat maalaisympäristöön. Yhtään kaupunkikuvausta en löytänyt. Moni tarina muistuttaa kansansatua. Kamelinsilmä-kertomuksessa nuorukainen viivähtää harvoina vapaahetkinään lammella. Kerran hän kohtaa lampaita paimentavan tytön, joka kysyy lammen nimeä. Poika tokaisee, että Kamelinsilmähän se. Tämä oivallinen nuorukainen paiskii töitä nurkumatta ja oppii käyttämään traktoria, vaikka opastajana on häijy, varkaaksi osoittautuva mies. Kauniiksi lopuksi hyvä nuorukainen menestyy, häijyläinen häipyy. Ihmeekseni tarina on kuuluisan Tšingiz Aitmatovin kirjoittama.

Kokoelma tarjoaa melko leppoisan kuvan elämästä eri puolilla isoa valtakuntaa. Kritiikkiä ei hevin löydy, kolhoosit esitetään innostavan suopeassa valaistuksessa ilman taustatietoja. Jopa toisen kuuluisuuden, Juvan (Ivan) Nikolajevitš Šestalovin, kertomus  Rakkaus on kaikkivoipaa esittää vain kirjailijan oman mansikulttuurin alkeellisena, kun taas kaiken neuvostojärjestelmän mukanaan tuoman edistyksellisenä. Satuin lukemaan tätä tekstiä niinä päivinä, kun suomensukuisten kansojen edustajia oli koolla Lahdessa. Edustus oli jäänyt huomiota herättävän harvalukuiseksi, sillä matkustuslupia lienee evätty. Ei siis ihme, että suomensukuiset kielet ovat yhä äärimmäisen uhanalaisia, niin kuin ne olivat jo entisessä Neuvostoliitossa. Silloinkin oli laulettava - mieluimmin venäjäksi - niitä lauluja, joilla leipä ja julkaisuluvat irtosivat.

Aikoinaan luimme yhdeksäsluokkalaisten kanssa Šestalovin laajaa novellia Halu elää, jonka Parnasso julkaisi joskus 1970-luvun lopulla. Se teksti on jyhkeä kuvaus erämaassa elelevästä vanhuksesta ja kaupungissa pahoihin vaikeuksiin joutuneesta nuoresta miehestä. Tämä ei olisi selvinnyt hengissä metsässä ilman vanhuksen apua. Kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elinpiiriä ja niiden jäljet ihmisissä hahmottuvat vaikuttavasti. Vanhus puhelee ja kertoo metsän elämästä, nuori mieskin omasta elämästään. Vuorovaikutus tuntuu toimivan. Ratkaiseva käänne johtaa kuitenkin siihen, että nuori mies ampuu vanhusta selkään.  Vanhuksen kuollessa lukija uumoilee samaa kohtaloa taigan luonnolle, kun kapungit levittäytyvät yhä laajemmalle tuhoisin seurauksin.   

Kamelinsilmä-valikoiman kaltaisia kirjoja tuskin olisi ostettu sen ison koulun kirjastoon, jossa monta vuotta toimin äidinkielen opettajana yhtenä kahdeksasta. Edes 1970-luvun ilmapiirissä emme olisi innostuneet siitä suuren naapurimaan kuvasta, jota kertomukset välittävät. Toisaalta se pehmeys, jolla tekstivalikoima pyrkii vaikuttamaan lukijoihin, tuntuu herttaisen kirkasotsaiselta verrattuna siihen, mitä isovenäläinen trollitehtailu tuottaa näinä informaatiotaistojen aikoina.

Puutarhamietteitä

Tänään päivän puutarhaurakkaa aloittaessani äkkäsin yhden kallionauhuksen juurella vaaleita möykkyjä. Taitavat olla jonkin sortin sieniä. Penskana niitä muistaakseni sanottiin kuukusen muniksi. Näkymä vaati tulla kuvatuksi. Niinpä se on nyt tallessa, sienetkin yhä paikassaan.








Samalla tuli pikaisesti vilkaistuksi, mitä muuta pientä ja mukavaa lähistöllä näkyisi. Suloiset metsätähdet kurkottivat kohti katsojaa sen näköisinä kuin pyytäisivät tulla kuvatuksi. Pyyntö kuultiin, kun kamerakin oli yhä valmiina. Vieressä kelpo tulos.




Sisällä tietokoneen ääressä vilkaisin tapani mukaisesti ennen oman tekstin tuottamista, mitä muut ovat kirjoittaneet. Seuraan vakituisesti muun muassa Otso Kantokorven Alaston kriitikko -blogia. Kuinka ollakaan, Kantokorven uusimman tekstin otsikko Puutarhat ympärillämme osui omiin tuumailuihini. Jutussa hän arvioi Arkkitehtuurimuseon näyttelyä Porraskiveltä puiden siimekseen.

Innostavalta kuulostaa, kuinka Alvar Aalto mielsi puutarhan yhdeksi kodin huoneista.”Askel ryytimaasta huoneisiin olkoon paljon pienempi vastakohta kuin kadulta tai maantieltä puutarhaan.” Kantokorpi jatkaa:"Kotien puutarhoissa on kukkinut sekä hyöty että kauneus – usein rinnakkain.
Puutarhojen suunnittelu on historiansa myötä kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Silläkin on omat isminsä kuten kuvataiteella. On maisema- ja muotopuutarhaa ja niillä erilaisia alalajeja. On japanilaista puutarhaa ja myyttisiä esikuvia kuten Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä.
Arkkitehtuurimuseo esittelee näyttelyssään seitsemäntoista suomalaista puutarhakohdetta 1700-luvulta aina 2000-luvulle asti – yksittäisistä puutarha- ja maisemakohteista kokonaisten kaupunginosien viherympäristöjen suunnitteluun. Näyttely on teemoitettu viiteen osaan: aika, koti ja piha, liikkuminen, mittakaava ja ympäristö."

Kantokorven blogitekstin innoittamana päätin elokuun loppuun mennessä käydä Helsingissä kokemassa itse, mitä näyttely tarjoaa. Ensi hätään nostin kirjapinosta esille taannoisen joululahjani, jonka kannesta otin tähän kuvan. Kuva kertokoon, että kirja on vahvistanut intoa luoda japanilaistyylinen nurkkaus mökkipihalle. Omalla tavallani tavoittelen ympäriinsä mökkipihalla sekä kauneutta että hyötyä ihan kotipuutarhojen perinteiden mukaisesti. Miksi siis ihmetellä puutarhoissaan uurastavia, kun voi hyvin perustein myöntää, että puutarha voi tekijälleen olla kuin taideteos!