Harrastuksia on moneksi

 Seuraan useita blogeja. Pari niistä on sellaisia, joiden kirjoittajat ovat ainakin toviksi uppoutuneet neukkuaikaisiin tuotoksiin. Tahaton lueskelija eli Ketjukolaaja on lukenut ja esittellyt neuvostoihmisten arkielämää valottavia tekstejä. Alaston kriitikko eli Otso Kantokorpi  piipahtaa tämän tästä Virossa ja siellä etenkin Saarenmaalla. Hän myöntää tämän alkukesän harrastuksekseen bongailla bussipysäkkejä, lintujakin. "Bussiputkien" bongailun ensimmäinen osa löytyy tästä, osa kaksi tai kolme tästä. Uusin teksti löytyy edeltä.

Kun jokunen vuosi sitten kiertelin viikon verran  Saarenmaalla, en hoksannut yhtään bussi- saati muuta putkaa.  Niinpä olen paikkaillut omia turistipuutteitani Kantokorven hilpeillä kuvilla ja jutuilla.

Kirjallisuudessa en ole ollut yhtä ummikko. Oli itse asiassa hauska noteerata, että minut haastettiin lukemaan edes yksi takavuosikymmenten sellainen kokoelma, jonkalaiset ovat sittemmin siirtyneet marginaaliin tai keikahtaneet yli laidan. Turun kaupunginkirjastosta sentään löytyi yksi eksemplaari juuri sitä teosta, jota suositus koski. Tarkoitan kohtalaisen isokirjaimista Kamelinsilmä-kokoelmaa, johon Isaak Kramov on valikoinut parikymmentä kertomusta ja esitellyt lyhyesti niiden kirjoittajat. Kirja ilmestyi 1974, toinen painos viisi vuotta myöhemmin. Erkki Peuranen suomensi teoksen. Kansikuvat Eduard Zarjanskin.

En saanut selville, onko kertomusvalikoima koottu ja toimitettu nimenomaan suomalaisille lukijoille. Siltä minusta tuntui, kun muistan, miten meitä aikoinaan patistettin  katsomaan neuvostosysteemiä myönteisesti. Voi olla, että tekstien lukijoiksi on ajateltu koululaisia, joihin on haluttu iskostaa valoisia näkemyksiä suuren neuvostomaan monenkirjavasta väestöstä.

Kertomukset  painottuvat maalaisympäristöön. Yhtään kaupunkikuvausta en löytänyt. Moni tarina muistuttaa kansansatua. Kamelinsilmä-kertomuksessa nuorukainen viivähtää harvoina vapaahetkinään lammella. Kerran hän kohtaa lampaita paimentavan tytön, joka kysyy lammen nimeä. Poika tokaisee, että Kamelinsilmähän se. Tämä oivallinen nuorukainen paiskii töitä nurkumatta ja oppii käyttämään traktoria, vaikka opastajana on häijy, varkaaksi osoittautuva mies. Kauniiksi lopuksi hyvä nuorukainen menestyy, häijyläinen häipyy. Ihmeekseni tarina on kuuluisan Tšingiz Aitmatovin kirjoittama.

Kokoelma tarjoaa melko leppoisan kuvan elämästä eri puolilla isoa valtakuntaa. Kritiikkiä ei hevin löydy, kolhoosit esitetään innostavan suopeassa valaistuksessa ilman taustatietoja. Jopa toisen kuuluisuuden, Juvan (Ivan) Nikolajevitš Šestalovin, kertomus  Rakkaus on kaikkivoipaa esittää vain kirjailijan oman mansikulttuurin alkeellisena, kun taas kaiken neuvostojärjestelmän mukanaan tuoman edistyksellisenä. Satuin lukemaan tätä tekstiä niinä päivinä, kun suomensukuisten kansojen edustajia oli koolla Lahdessa. Edustus oli jäänyt huomiota herättävän harvalukuiseksi, sillä matkustuslupia lienee evätty. Ei siis ihme, että suomensukuiset kielet ovat yhä äärimmäisen uhanalaisia, niin kuin ne olivat jo entisessä Neuvostoliitossa. Silloinkin oli laulettava - mieluimmin venäjäksi - niitä lauluja, joilla leipä ja julkaisuluvat irtosivat.

Aikoinaan luimme yhdeksäsluokkalaisten kanssa Šestalovin laajaa novellia Halu elää, jonka Parnasso julkaisi joskus 1970-luvun lopulla. Se teksti on jyhkeä kuvaus erämaassa elelevästä vanhuksesta ja kaupungissa pahoihin vaikeuksiin joutuneesta nuoresta miehestä. Tämä ei olisi selvinnyt hengissä metsässä ilman vanhuksen apua. Kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elinpiiriä ja niiden jäljet ihmisissä hahmottuvat vaikuttavasti. Vanhus puhelee ja kertoo metsän elämästä, nuori mieskin omasta elämästään. Vuorovaikutus tuntuu toimivan. Ratkaiseva käänne johtaa kuitenkin siihen, että nuori mies ampuu vanhusta selkään.  Vanhuksen kuollessa lukija uumoilee samaa kohtaloa taigan luonnolle, kun kapungit levittäytyvät yhä laajemmalle tuhoisin seurauksin.   

Kamelinsilmä-valikoiman kaltaisia kirjoja tuskin olisi ostettu sen ison koulun kirjastoon, jossa monta vuotta toimin äidinkielen opettajana yhtenä kahdeksasta. Edes 1970-luvun ilmapiirissä emme olisi innostuneet siitä suuren naapurimaan kuvasta, jota kertomukset välittävät. Toisaalta se pehmeys, jolla tekstivalikoima pyrkii vaikuttamaan lukijoihin, tuntuu herttaisen kirkasotsaiselta verrattuna siihen, mitä isovenäläinen trollitehtailu tuottaa näinä informaatiotaistojen aikoina.

Viiden kirjan haaste

Aamulla muiden blogeja lukiessani löysin haasteen, johon mielelläni vastaan. Minulle ja samalla monelle muulle haasteen heitti Ketjukolaaja, joka kirjoittaa Tahaton lueskelja -blogia. Sieltä löysin  kysymykset, Vastaukset kirjasin heti ksysymyksen perään.

1. Kirja, jota parhaillaan luen, oikeastaan olen vasta aloittamassa, on Orhan Pamukin Istanbul.  Se on tovin jo odottanut e-kirjana lukulaitteessa. Sen aika koitti nyt, kun olen lähdössä Heinolaan tapaamaan ystävääni. Taannoin hän kävi kaupungissa ja kehui kovasti sekä reissuaan että Pamukin kirjaa. On hauska kertailla hänen matka- ja lukukokemuksiaan, kun minullakin on jokunen sivu luettuna Istanbulista.

2. Kirja, josta pidin lapsena, oli Laura Soinnen Satuja. Se päihitti jännittävyydessä kaikki hauskat Tonttulan Pipet ja muut sellaiset lupsakat tarinat. Varsinkin Hukkasaaren salaisuus nostattaa yhä tukan pystyyn, kun muistelen sumuiselle saarelle kaapatun pojan kohtaloa.
Perin kirjan serkultani. Sittemmin se hävisi tavaroistani. Kun kerran huomasin kirjakaupan ikkunassa tutun punakantisen, vieläpä tuliterän Satuja-kirjan, ostin sen. Enää sitäkään ei löydy hyllystäni.

Ilmeisesti moni muu on syttynyt kirjan saduista, koska netistä löytyi jopa kirjan sisällys kuvana, kas tässä:






 

3. Kirja, joka jäi kesken, on Leon Urisin Exodus. Kauan sitten yritin tosissani lukea kirjan, mutta silloisen painoksen suomennos oli mielestäni tökerö. Niinpä jätin homman sikseen.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen, on aikoinaan ollut Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Viikko vierähti lukiessa tuoretta suomennosta. Huushollihommia jäi tekemättä sillä viikolla. Töissä kävin, sillä koulusta en sentään opettajana pinnannut.

Olen lukijana syttyvää sorttia, joten tämä romaani ei ole suinkaan ainoa, joka on tehnyt minuun vaikutuksen.

5. Kirja, johon palaan uudestaan, voisi olla Alice Munron Viha ystävyys rakkaus. Kerran jopa tulin ostaneeksi kirjan uudestaan ja huomasin vasta viimeistä novellia lukiessani tarinan tutuksi. Tuskin sentään enää luen tätä Munron kokoelmaa. Muutenkaan en juuri palaa aiemmin lukemiini teoksiin. Työvuosina oli toisin. Olen aikoinaan omaksi ilokseni lähes vuosittain lukenut Seitsemää veljestä. Toki Kiven tuotanto oli myös iso osa äidinkielen opettajan työtäni, samoin Kalevala, vaikka enimmäkseen peruskouluaisten omia kirjavalintoja suosittiinkin.




Terveiset Ketjukolaajalle, jonka tavoin haastan kenet hyvänsä jatkamaan ketjua. Ainakin suurlukija- Vanskin uskoisin innostuvan asiasta. Jään odottamaan, mitä tuleman pitää.