Hesarin historiaa hersyvästi

 

 Tulisydämisen Maissi Erkon elämäkerta vaati jatkokseen tuhdin eepoksen Hesarista. Mikään kevyen sarjan historiikki tämäkään teos ei ole, vaan osa mittavaa historian tutkimushanketta, sen päätösosa. Sanoman yrityshistoria odottaa vielä tutkijaansa ja kirjoittajaansa.

Lehtihistoriallinen projekti syntyi Helsingin yliopiston ja Helsingin Sanomain Säätiön kohdatessa toisensa yhteisen intressin äärellä. Säätiö halusi mahdollistaa ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian yksikkö tehdä Hlsingin Sanomiin kohdistuvaa tutkimusta.

Professori Markku Kuisman tutkimussunnitelmalla oli saatu myönteinen rahoituspäätös 2012. Kaikki hankkeen osat toteutuivat, kun Niklas Jensen-Eriksenin, Aleksi Mainion ja Reetta Hännisen Suomen Suurin Helsingin Sanomat 1889–2019 tuli Siltalan toimesta julkisuuteen ja samalla kokosi tulokset eri osahankkeista. Markku Kuisma on kirjoittanut teoksen esipuheen.

Kustantajan sivuilla ja takakannessa mainitaan:

 Helsingin Sanomat oli mahtavimmillaan Suomen näkyvin ja äänekkäin. Lehti kolahti alas puolesta miljoonasta postiluukusta. HS oli Suomen suurin sanomalehtenä, uutislähteenä, ilmoitusvälineenä, mediayrityksenä ja kulttuurifoorumina.

Helsingin Sanomat oli mahti, jonka kaikki tiesivät, mutta jota kukaan ei tuntenut. Aika ajoin lehti horjui uskossaan, mutta yleensä se puolusti voimalla tasavaltaa, demokratiaa, vapaamielisyyttä ja  markkinataloutta. Valtalehti vaati avoimuutta muilta, mutta ei itseltään. Arkistot pysyivät kiinni ja tietoa annosteltiin varovaisesti. Mysteeri sai uusia tasoja – ja jopa valheille jäi tilaa. Erkkoja, yhtiötä ja lehteä ei tunnettu edes toimituksen sisällä.

Suomen suurin kertoo nyt miksi lehdestä tuli suuri ja miten se valtaansa käytti vuosina 1889–2019. Teos tiivistää Helsingin yliopiston monivuotisen tutkimushankkeen tulokset.

Suomen suurin voitti vuoden 2019 Vuoden historiateos -palkinnon.

Tiiviit päälukujen otsikot Enigma, Nuorsuomalainen, Suvun ääni, Kapitalisti, Reportteri, Naisten lehti, Amerikkalainen, Kulttuuriliberaali, Suomettunut, Demari, Yhdeksänpäinen, Digitaalinen kertovat sytyttävästä otteesta, jolla tekstiä on tuotettu parhaiden lehtiperinteiden mukaisesti lukijan omaksuttavaksi. Erityisen kiehtovaksi koin luvun Yhdeksänpäinen. Se alkaa Mauno Koiviston sanoin, Vanha valtiomies yllätti uutispäätoimittaja Reetta Meriläisen puhelulla, jossa ehdotti, että hänelle tarjottaisiin lounas Sanomatalossa. Sellainen järjestyi, vieläpä samana päivänä. Yllätyksiä seurasi lisää, kuten tekstistä selviää. Koivisto halusi saada lehti-ihmisiä jututtamaan itseään kaikesta sellaisesta, josta ei ollut virallisia muistiinpanoja. Kirjaamiset ja haastattelut pitäisi arkistoida piiloon lehtitalon holveihin määrävuosiksi. Siinäpä tilanne! 

Janne Virkkusen palattua sairauslomalta hän soitti presidentille ja torjui idean hienotunteisesti. Eihän sitoutumaton lehti voinut ryhtyä kenenkään yksittäisen presidentin tai poliitikon äänenkannattajaksi. (347.)

Niinä vuosina, jolloin  lähdettiin investoimaan muualle Eurooppaan, myös pörssiyhtiöksi sukeutunut Sanoma Oyj lähti liikkeelle. Takavuosilta muistin lukeneeni jotakin hajanaista sekä eri lehdistä että kuulleeni Yleisradion kanavilta, kuinka niillä retkillä kävi. Kirja selventää kuvaa ja piirtää yksityiskohtia muistakin vaikeuksista, kuten digiaikaan siirtymisestä. 

Upeasti teos päättyy valokuvaan sivun 416 ylälaidassa. Kuvassa paistaa teksti

Mr. President,

welcome to the land of free press.

Helsingin Sanomat

Kyseessä oli 300 valotaululla toteutettu tervetulotoivotus Yhdysvaltain presidentille Donald Trumpille ja hänen venäläiselle virkaveljelleen Vladimir Putinille näiden kohdatessa Helsingissä kesällä 2018. Tarina ei kerro, kuinka vieraat reagoivat, mutta parissa päivässä tuhat ulkomaista tiedotusvälinettä oli uutisoinut kampanjasta. Ai että minäkin vielä röyhistin innostuksesta rintaani!

Kirjan loppurivit lisäävät nousutunnelmaa:

Puolustaessaan vapaata tiedonvälitystä Helsingin Sanomat tuli samalla rivien välistä kertoneeksi paljon itsestään. Kampanja oli itsevarman, vallanpitäjiä haastavan, kolhiintuneen mutta edelleen hengittävän suuren sanomalehden hanke. Lehden, jolla oli arvoja ja joka kykeni, halusi ja uskalsi niitä puolustaa. Lehden, joka oli idän ja lännen välissä, mutta tiesi missä seisoi.

Eero Erkko olisi ollut tyytyväinen. Kampanja oli nuorsuomalainen hanke.

Kirjastosta tuli justiinsa viesti, että voin hakea seuraavan opuksen. Se on Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Se päättäköön antoisan taipaleeni Päivälehden ja Helsingin Sanomien historian parissa.

Kiihkeästi eletty elämä

 

Lahjaksi Elisa Kirjasta valittu ja saatu Reetta Hännisen Tulisydän Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava 2022) imaisi minut mukaansa niin, että haluan lukea lisää Erkoista ja Helsingin Sanomien taustoista. Tilasin kirjastosta Siltalan 2019 julkaiseman teoksen Suomen suurin kirjoittajina Aleksi Mainio, Niklas Jensen-Eriksen ja Reetta Hänninen. Tänään kilahti sähköpostiin viesti, että kirja on haettavissa Turun pääkirjastosta. Niinpä marssin sinne helteen hellittäessä illan tullen.

Lukijalle kirjoittamassaan tekstissä Hänninen sanoo muun muassa:

Aikalaiset tunsivat Maissi Erkon ja hänen merkityksensä. Kuoleman jälkeen häntä muisteltiin tulisieluisena taistelijana, oikeuden puolustajana ja uhrautuvana puolisona, joka tuki miestään nurkumatta läpi 1900-luvun alun raskaiden venäläistämisvuosien. Maissi Erkon elämä näyttäytyi miltei vivahteettomana tarinana voimakkaasta persoonasta, se oli »naisen sankarisatu», jossa heikkoudelle ei jäänyt tilaa. Maissi Erkon ei voi sanoa tyystin unohtuneen myöhemminkään.

Myönnän kuuluvani niihin suomalaisiin, joilla ei ole ollut harmainta aavistusta Maissi Erkosta ja hänen perhekuvioistaan osana 1890–1900-luvun alkuvuosien poliittista kuohuntaa. Koulunsa Maissi kävi sekä Seilissä että Turussa. Opinnot jatkuivat  Helsingissä ja Tukholmassa, mistä hän valmistui sairasvoimestelijaksi. Suunnitelmissa oli itsenäisen naisen ura, mutta yllätyskosinta ohjasi hänet naimisiin Eero Erkon kanssa. Sortovuosina perheen oli pakko lähteä maanpakoon Amerikkaan, mikä viimeistään esti Maissin oman työuran.

 Helsingin yliopistossa oli 1880-luvulla varttunut radikaali suomenmielinen opiskelijajoukko, joka oli nyt 1890-luvulla kiinnittymässä osaksi yhteiskuntaa. Suomalaisuusaatetta vapaamielisiin ajatuksiin yhdistävä sukupolvi teki pesäeroa vanhoihin konservatiivisiin suomenmielisiin kutsuen itseään nuoriksi tai nuorsuomalaisiksi. Syksyllä 1889 nuoret olivat perustaneet oman lehdenkin, Päivälehden. Se edisti yhteiskuntaa uudistavia ajatuksia: uskonnon- ja lehdistönvapautta,naisemansipaatiota, kansanvallan kasvattamista ja sosiaalireformeja. Tähän lehteen myös Maissi tutustui heti tuoreeltaan. Vapaamielisyys oli hänelle tuttu aate samoin kuin suomenmielisyys, vaikka oma suomen kielen taito ei ollutkaan virheetön.

Kattava, tarkka ja persoonallinen kuva on ollut mahdollista luoda säilyneiden kirjeiden ansiosta. Jokaisen luvun päätteeksi on merkitty kirjalliset lähteet, joita en tullut tarkasti tutkineeksi. Jos nykyään suihkivat tekstiviestit, niin ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeitä. Maissi on ollut erityisen ahkera kynänkäyttäjä. Hän pani talteen jopa luonnokset varsinkin silloin, kun huomasi itse äityvänsä ottamaan kantaa liian jyrkästi. Hänet tunnettiin pelottoman suorista sanoista niin perheen kesken kuin poliittisilla areenoilla, vaikkei naisilla ollut virallisesti sananvaltaa.

Tavattoman kiinnostavaa oli lukea Maissin kasvuvuosista Seilin saarella, josta käsin hänen isänsä Johan Fredrik Holländer toimi apulaislääninrahastonhoitajana. Joku sukulaisista tuntuu aina huolehtineen myös mielisairaalan raha-asioista. Kytkös potilaisiinkin oli tiivis. Avaran meren ympäröimä Seilin saari tarjosi paratiisimaisen kasvuympäristön. Naapurisaarelle Kelttiin isän rakennutti talon, jonne Maissi ja sukulaiset kesäisin palasivat, kunnes sairaudet ottivat ylivallan. Läheisistä moni kuoli ennen Maissia, mutta suureksi ilokseen hän sai solmituksi läheiset suhteet Eljaksen tyttäreen Patriciaan ja ehti myös nähdä tämän pikkuveljen Aatoksen varttumista.

Se kuva, joka kaiken lähdeaineiston perusteella on ollut luotavissa, alkoi elää mielessäni niin, että miltei kuulin Maissin puhuvan pontevasti. Historian tapahtumat katsottuina tietyn perheen ja sen ystävien kautta avasi näkymiä, joita en ollut aiemmin katsonut. Kolmen pojan äidin ja Helsingin Sanomien päätoimittajan vaimon kokemukset solmiutuivat merkilliseksi kudokseksi yhteiskunnallisiin tapahtumiin osallistumisten kanssa. 

Hännisen tapa vangita ajan ilmiöt ansaitsee kiitokset. Ei ihme, että Demokraatissa 4.7.2022 Kari Sallamaa kirjoittaa perusteellisen arvionsa lopuksi:

Reetta Hännisen teoksessa on paljon pikku detaljeja kohteen elämästä, sukulaisista ja töistä, mutta se kaikki luo ajankuvaa. Vaikuttavinta on yleinen epävarmuus sairauksien ja kuoleman uhassa. Ennen antibiootteja ei oltu turvassa tuberkuloosilta ja muilta tappavilta taudeilta. Lapsikuolleisuus oli yleistä. Varakkaat etsivät apua vaivoihinsa kylpylöistä ja sanatorioista, kansa läsi ilman näitä herrain laitoksia.

Nykyään on vaikea edes kuvitella, kuinka vaarallista naisen elämä oli väheksyttynä sukupuolena ahdistavien vaatteiden sisällä. Yleinen vaiva oli hysteria ja melankolia, mikä kasvoi mahdollisuuksien rajallisuudesta. Paras asema oli leskillä, koska he hallitsivat omaisuuttaan. Alushameen merkitys nousee usein esiin: sen sisään ommeltiin rahaa piiloon tai kuljetettiin aseita ja lentolehtisiä venäläisvastaisen naiskagaalin aktivisteina.

STT:n tiedotti 24.11.2022, että Kanava-palkinnon parhaasta kotimaisesta yhteiskunnan, politiikan, historian, kulttuurin tai talouden alan tietokirjasta saa Reetta Hänninen teoksesta Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava). Hänninen on historiantutkija ja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.