Kiihkeästi eletty elämä

 

Lahjaksi Elisa Kirjasta valittu ja saatu Reetta Hännisen Tulisydän Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava 2022) imaisi minut mukaansa niin, että haluan lukea lisää Erkoista ja Helsingin Sanomien taustoista. Tilasin kirjastosta Siltalan 2019 julkaiseman teoksen Suomen suurin kirjoittajina Aleksi Mainio, Niklas Jensen-Eriksen ja Reetta Hänninen. Tänään kilahti sähköpostiin viesti, että kirja on haettavissa Turun pääkirjastosta. Niinpä marssin sinne helteen hellittäessä illan tullen.

Lukijalle kirjoittamassaan tekstissä Hänninen sanoo muun muassa:

Aikalaiset tunsivat Maissi Erkon ja hänen merkityksensä. Kuoleman jälkeen häntä muisteltiin tulisieluisena taistelijana, oikeuden puolustajana ja uhrautuvana puolisona, joka tuki miestään nurkumatta läpi 1900-luvun alun raskaiden venäläistämisvuosien. Maissi Erkon elämä näyttäytyi miltei vivahteettomana tarinana voimakkaasta persoonasta, se oli »naisen sankarisatu», jossa heikkoudelle ei jäänyt tilaa. Maissi Erkon ei voi sanoa tyystin unohtuneen myöhemminkään.

Myönnän kuuluvani niihin suomalaisiin, joilla ei ole ollut harmainta aavistusta Maissi Erkosta ja hänen perhekuvioistaan osana 1890–1900-luvun alkuvuosien poliittista kuohuntaa. Koulunsa Maissi kävi sekä Seilissä että Turussa. Opinnot jatkuivat  Helsingissä ja Tukholmassa, mistä hän valmistui sairasvoimestelijaksi. Suunnitelmissa oli itsenäisen naisen ura, mutta yllätyskosinta ohjasi hänet naimisiin Eero Erkon kanssa. Sortovuosina perheen oli pakko lähteä maanpakoon Amerikkaan, mikä viimeistään esti Maissin oman työuran.

 Helsingin yliopistossa oli 1880-luvulla varttunut radikaali suomenmielinen opiskelijajoukko, joka oli nyt 1890-luvulla kiinnittymässä osaksi yhteiskuntaa. Suomalaisuusaatetta vapaamielisiin ajatuksiin yhdistävä sukupolvi teki pesäeroa vanhoihin konservatiivisiin suomenmielisiin kutsuen itseään nuoriksi tai nuorsuomalaisiksi. Syksyllä 1889 nuoret olivat perustaneet oman lehdenkin, Päivälehden. Se edisti yhteiskuntaa uudistavia ajatuksia: uskonnon- ja lehdistönvapautta,naisemansipaatiota, kansanvallan kasvattamista ja sosiaalireformeja. Tähän lehteen myös Maissi tutustui heti tuoreeltaan. Vapaamielisyys oli hänelle tuttu aate samoin kuin suomenmielisyys, vaikka oma suomen kielen taito ei ollutkaan virheetön.

Kattava, tarkka ja persoonallinen kuva on ollut mahdollista luoda säilyneiden kirjeiden ansiosta. Jokaisen luvun päätteeksi on merkitty kirjalliset lähteet, joita en tullut tarkasti tutkineeksi. Jos nykyään suihkivat tekstiviestit, niin ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeitä. Maissi on ollut erityisen ahkera kynänkäyttäjä. Hän pani talteen jopa luonnokset varsinkin silloin, kun huomasi itse äityvänsä ottamaan kantaa liian jyrkästi. Hänet tunnettiin pelottoman suorista sanoista niin perheen kesken kuin poliittisilla areenoilla, vaikkei naisilla ollut virallisesti sananvaltaa.

Tavattoman kiinnostavaa oli lukea Maissin kasvuvuosista Seilin saarella, josta käsin hänen isänsä Johan Fredrik Holländer toimi apulaislääninrahastonhoitajana. Joku sukulaisista tuntuu aina huolehtineen myös mielisairaalan raha-asioista. Kytkös potilaisiinkin oli tiivis. Avaran meren ympäröimä Seilin saari tarjosi paratiisimaisen kasvuympäristön. Naapurisaarelle Kelttiin isän rakennutti talon, jonne Maissi ja sukulaiset kesäisin palasivat, kunnes sairaudet ottivat ylivallan. Läheisistä moni kuoli ennen Maissia, mutta suureksi ilokseen hän sai solmituksi läheiset suhteet Eljaksen tyttäreen Patriciaan ja ehti myös nähdä tämän pikkuveljen Aatoksen varttumista.

Se kuva, joka kaiken lähdeaineiston perusteella on ollut luotavissa, alkoi elää mielessäni niin, että miltei kuulin Maissin puhuvan pontevasti. Historian tapahtumat katsottuina tietyn perheen ja sen ystävien kautta avasi näkymiä, joita en ollut aiemmin katsonut. Kolmen pojan äidin ja Helsingin Sanomien päätoimittajan vaimon kokemukset solmiutuivat merkilliseksi kudokseksi yhteiskunnallisiin tapahtumiin osallistumisten kanssa. 

Hännisen tapa vangita ajan ilmiöt ansaitsee kiitokset. Ei ihme, että Demokraatissa 4.7.2022 Kari Sallamaa kirjoittaa perusteellisen arvionsa lopuksi:

Reetta Hännisen teoksessa on paljon pikku detaljeja kohteen elämästä, sukulaisista ja töistä, mutta se kaikki luo ajankuvaa. Vaikuttavinta on yleinen epävarmuus sairauksien ja kuoleman uhassa. Ennen antibiootteja ei oltu turvassa tuberkuloosilta ja muilta tappavilta taudeilta. Lapsikuolleisuus oli yleistä. Varakkaat etsivät apua vaivoihinsa kylpylöistä ja sanatorioista, kansa läsi ilman näitä herrain laitoksia.

Nykyään on vaikea edes kuvitella, kuinka vaarallista naisen elämä oli väheksyttynä sukupuolena ahdistavien vaatteiden sisällä. Yleinen vaiva oli hysteria ja melankolia, mikä kasvoi mahdollisuuksien rajallisuudesta. Paras asema oli leskillä, koska he hallitsivat omaisuuttaan. Alushameen merkitys nousee usein esiin: sen sisään ommeltiin rahaa piiloon tai kuljetettiin aseita ja lentolehtisiä venäläisvastaisen naiskagaalin aktivisteina.

STT:n tiedotti 24.11.2022, että Kanava-palkinnon parhaasta kotimaisesta yhteiskunnan, politiikan, historian, kulttuurin tai talouden alan tietokirjasta saa Reetta Hänninen teoksesta Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava). Hänninen on historiantutkija ja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Muisteltua historiaa

Historiaa tallentuu kirjan sivuille Petri Tammisenkin tavalla, kun ensin ottaa asiakseen jututtaa satoja ihmisiä eri puolilla Suomea. Aineiston seulonta ja editointi on tuottanut oivia havaintoja sadan vuoden mittaiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Ei siis tunnu liioitellulta antaa noin 150-sivuiselle kirjalle nimeksi Suomen historia (Otava 2017). Ostin sen Elisa Kirjan edullisena tarjouksena, kun vielä mainosteksti lupasi aivan muuta kuin tiiliskivimäistä pitkää proosaa:

Kerrotuista muistoista koottu ja kirjoitettu maamme historia karistaa pölyt yltään ja uhmaa lajityyppiä olemalla hauska ja haikea, riemastuttava ja henkilökohtainen. Tarinat polveilevat itsenäistymisestä tähän päivään. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita, kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.

Ei puhunut palturia tämä mainospala, sillä lukiessa nauratti usein ja pitkään. Toki totisiakin muistoja mahtuu pikapiirtoihin, tunnetaanhan Tamminen sekä lyhytproosan että lakonisen huumorin taitajana. Tammisen Enon opetukset -romaanista olen nauttinut kuten myös Finlandia-palkintoa varten romaaneja kisaan valinnut raati 2006. Televisionäytelmäksi sovitettuna romaani tuli tutuksi myös entistä laajemmalle yleisölle.

Tammisen Suomen historiassa soditaan, mutta sotaa katsellaan pikemminkin lapsen kuin aikuisten vinkkelistä, pestään pyykkiä, intoillaan raittiudesta. Uimakoulua käydään tähän tyyliin: Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.  

Kaikki eri vuosikymmenten isot tapahtumat noteerataan alkuaikojen kansalaisisodasta lapualaisiin ja IKL:ään, asekätkennästä Helsingin olympialaisiin ja  Armi Kuuselaan, sitten yleislakkoon, noottikriisiin, jumalanpilkkaan, maaltamuuttoon ja ETYKiin. Kekkonen hiihtää ja metsästää läpi muutaman vuosikymmenen. Joulupukkia muistellaan, samoin lamaa, jääkiekon maailmamestaruutta ja euroaikaan siirtymistä. Ruotsi ja Venäjä ovat kumpikin saaneet oman tekstipalansa. Kaiken päätteeksi liikenee muutama sana niuhottamiselle ja pakolaiskriisille.

 Moni kriitikko kiittelee Tammisen tapaa kirjata historian kulkua. Turun Sanomissa 25.102017 Juhani Brander tiivistää, ettei pelkkä surumarssi soi tapahtumien taustalla: Huumori tasapainottaa ja tuo tekstiin kerroksia. Esimerkiksi sydäntautiosaston lääkäri sanoo potilailleen Juha Miedon hävittyä Thomas Wassbergille, että ”kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan”.

Savon Sanomissa 13.1.2017 Eija Komu pitää Tammisen kirjaa mainiona avauksena Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Helsingin Sanomissa 12.1.2017 Antti Majander huomaa, että velmu kirjailija on tullut rakentaneeksi yhden miehen kansanrunousarkiston lankeamatta kertaakaan juhlalliseksi.

Kirja on siis mitä suositeltavinta luettavaa varsinkin, jos kiihtyvän juhlinnan mahdollinen pönötys kavahduttaa.

Kiitos kirjasta, Petri Tamminen.