Hesarin historiaa hersyvästi

 

 Tulisydämisen Maissi Erkon elämäkerta vaati jatkokseen tuhdin eepoksen Hesarista. Mikään kevyen sarjan historiikki tämäkään teos ei ole, vaan osa mittavaa historian tutkimushanketta, sen päätösosa. Sanoman yrityshistoria odottaa vielä tutkijaansa ja kirjoittajaansa.

Lehtihistoriallinen projekti syntyi Helsingin yliopiston ja Helsingin Sanomain Säätiön kohdatessa toisensa yhteisen intressin äärellä. Säätiö halusi mahdollistaa ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian yksikkö tehdä Hlsingin Sanomiin kohdistuvaa tutkimusta.

Professori Markku Kuisman tutkimussunnitelmalla oli saatu myönteinen rahoituspäätös 2012. Kaikki hankkeen osat toteutuivat, kun Niklas Jensen-Eriksenin, Aleksi Mainion ja Reetta Hännisen Suomen Suurin Helsingin Sanomat 1889–2019 tuli Siltalan toimesta julkisuuteen ja samalla kokosi tulokset eri osahankkeista. Markku Kuisma on kirjoittanut teoksen esipuheen.

Kustantajan sivuilla ja takakannessa mainitaan:

 Helsingin Sanomat oli mahtavimmillaan Suomen näkyvin ja äänekkäin. Lehti kolahti alas puolesta miljoonasta postiluukusta. HS oli Suomen suurin sanomalehtenä, uutislähteenä, ilmoitusvälineenä, mediayrityksenä ja kulttuurifoorumina.

Helsingin Sanomat oli mahti, jonka kaikki tiesivät, mutta jota kukaan ei tuntenut. Aika ajoin lehti horjui uskossaan, mutta yleensä se puolusti voimalla tasavaltaa, demokratiaa, vapaamielisyyttä ja  markkinataloutta. Valtalehti vaati avoimuutta muilta, mutta ei itseltään. Arkistot pysyivät kiinni ja tietoa annosteltiin varovaisesti. Mysteeri sai uusia tasoja – ja jopa valheille jäi tilaa. Erkkoja, yhtiötä ja lehteä ei tunnettu edes toimituksen sisällä.

Suomen suurin kertoo nyt miksi lehdestä tuli suuri ja miten se valtaansa käytti vuosina 1889–2019. Teos tiivistää Helsingin yliopiston monivuotisen tutkimushankkeen tulokset.

Suomen suurin voitti vuoden 2019 Vuoden historiateos -palkinnon.

Tiiviit päälukujen otsikot Enigma, Nuorsuomalainen, Suvun ääni, Kapitalisti, Reportteri, Naisten lehti, Amerikkalainen, Kulttuuriliberaali, Suomettunut, Demari, Yhdeksänpäinen, Digitaalinen kertovat sytyttävästä otteesta, jolla tekstiä on tuotettu parhaiden lehtiperinteiden mukaisesti lukijan omaksuttavaksi. Erityisen kiehtovaksi koin luvun Yhdeksänpäinen. Se alkaa Mauno Koiviston sanoin, Vanha valtiomies yllätti uutispäätoimittaja Reetta Meriläisen puhelulla, jossa ehdotti, että hänelle tarjottaisiin lounas Sanomatalossa. Sellainen järjestyi, vieläpä samana päivänä. Yllätyksiä seurasi lisää, kuten tekstistä selviää. Koivisto halusi saada lehti-ihmisiä jututtamaan itseään kaikesta sellaisesta, josta ei ollut virallisia muistiinpanoja. Kirjaamiset ja haastattelut pitäisi arkistoida piiloon lehtitalon holveihin määrävuosiksi. Siinäpä tilanne! 

Janne Virkkusen palattua sairauslomalta hän soitti presidentille ja torjui idean hienotunteisesti. Eihän sitoutumaton lehti voinut ryhtyä kenenkään yksittäisen presidentin tai poliitikon äänenkannattajaksi. (347.)

Niinä vuosina, jolloin  lähdettiin investoimaan muualle Eurooppaan, myös pörssiyhtiöksi sukeutunut Sanoma Oyj lähti liikkeelle. Takavuosilta muistin lukeneeni jotakin hajanaista sekä eri lehdistä että kuulleeni Yleisradion kanavilta, kuinka niillä retkillä kävi. Kirja selventää kuvaa ja piirtää yksityiskohtia muistakin vaikeuksista, kuten digiaikaan siirtymisestä. 

Upeasti teos päättyy valokuvaan sivun 416 ylälaidassa. Kuvassa paistaa teksti

Mr. President,

welcome to the land of free press.

Helsingin Sanomat

Kyseessä oli 300 valotaululla toteutettu tervetulotoivotus Yhdysvaltain presidentille Donald Trumpille ja hänen venäläiselle virkaveljelleen Vladimir Putinille näiden kohdatessa Helsingissä kesällä 2018. Tarina ei kerro, kuinka vieraat reagoivat, mutta parissa päivässä tuhat ulkomaista tiedotusvälinettä oli uutisoinut kampanjasta. Ai että minäkin vielä röyhistin innostuksesta rintaani!

Kirjan loppurivit lisäävät nousutunnelmaa:

Puolustaessaan vapaata tiedonvälitystä Helsingin Sanomat tuli samalla rivien välistä kertoneeksi paljon itsestään. Kampanja oli itsevarman, vallanpitäjiä haastavan, kolhiintuneen mutta edelleen hengittävän suuren sanomalehden hanke. Lehden, jolla oli arvoja ja joka kykeni, halusi ja uskalsi niitä puolustaa. Lehden, joka oli idän ja lännen välissä, mutta tiesi missä seisoi.

Eero Erkko olisi ollut tyytyväinen. Kampanja oli nuorsuomalainen hanke.

Kirjastosta tuli justiinsa viesti, että voin hakea seuraavan opuksen. Se on Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Se päättäköön antoisan taipaleeni Päivälehden ja Helsingin Sanomien historian parissa.