Keillä on lupa julkisesti surra ja muistella?

Marja-Liisa Hentilän ja Seppo Hentilän Saksalainen Suomi 1918, josta kirjoitin tämän blogijutun, avasi melkoisesti silmiä ja vaati jatkokseen Seppo Hentilän tuoreen teoksen Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala 2018. 350 sivua.

Kun katsoo tarkkaan Mika Tuomisen suunnitteleman kannen ampumiskuvaa, tajuaa ampujat valkoisiksi ja ammuttavat punaisiksi. Taiteilija Ilkka Suppanen oli valinnut  kuvan itsenäisyyden alkuaikojen vaikeuksien ilmentäjäksi Suomi 100 - juhlarahaan. Aiheen arkuus paljastui oitis, kun ensimmäiset rahat esiteltiin. Syttyi näet niin kuuma kohu, että juhlarahan levittäminen peruutettiin. Somemyrskyä paisutti myös tieto kuvan epäaitoudesta. Seppo Hentilälle tapahtumasarja osoitti, kuinka  kipeä vuoden 1918 muisto yhä on ja kuinka tarpeellista on tutkia, mitä eri osapuolet ja heidän jälkeläisensä tapahtumista muistavat. Siksi monista arkistoista löytyvä kuva päätyi kivulloisena todisteena kirjankin kanteen. (Hentilä, mt. 306 - 309.)

Suomessa velloneen historiapolitiikan pitkäaikaisia kukintoja on ollut kuvitelma vapaussodasta. Venäjästä ei ollut tarpeen vapautua, koska se oli jo tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Saksalaisten avulla valkoiset voittivat kapinoivat punaiset, mutta olivat saman tien valmiita alistamaan Suomen Saksan protektoraatiksi ja hankkimaan maahan kuninkaan Saksasta. "Siinä, missä talvisodan asetelmat ja seuraukset eivät voineet jäädä yhdellekään aikalaiselle epäselviksi, vuoden 1918 sodan taistelujen alkaessa vallitsi suuri hämennys: mikä sota tämä oikein on ja kuka lopulta on kenenkin vihollinen?"

Muistamisen valkoinen hegemonia -otsikon alta löytyvät nämäkin alaotsikot: Vapaussodan muistokulttuuri loi valkoista Suomea ja Punaisten uhrien muistaminen kielletty! Punaisten hautoja häpäistiin. Useita hautoja tiedettiin olevan metsien kätköissä ja soiden syvänteissä. Jos jokin hautakivi ilmaantui punaisten haudalle, se tuhottiin. Samaan aikaan ympäri maata kohosi satoja valkoisten muistomerkkejä. Näihin toimiin valkoiset tunsivat saaneensa luvan, kun lähes viimeisenä virkatyönään valtionhoitaja  P. E. Svinhuvud 7. joulukuuta 1918 antoi asetuksen, joka vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. Niinpä heissä alkoi kyteä ajatus kesken jääneestä vapaussodasta. Väkivaltaisen 1920-luvun mittaan ja 1930-luvulle tultaessa Suomi oli jo oikeistolaisen sotilasdiktatuurin partaalla.

Katkeruus poltteli kaltoin kohdeltuja punaisia ja heidän jälkeläisiään. Niissä piireissä ei puhuttu vapaussodasta, vaan luokkasodasta. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ruvettiin puhumaan kansalaissodasta, kun oivallettiin vanhojen käsitteiden rasitteet ja huomattiin, että suomalaiset itse taistelivat keskenään. Siksi kansalaissota alkoi tuntua sopivalta käsitteeltä, kunnes 1990-luvulla sisällissota vakiintui riittävän neutraaliksi käsitteeksi. Muistan Henrik Meinaderin maininneen jossakin kirjoituksessaan, että itse asiassa pitäisi puhua ensimmäisestä maailmansoadasta Suomessa, kun tarkoitetaan vuoden 1918 sotaa. Se näet kytkeytyi eurooppalaiseen suursotaan eikä siten ollut pelkästään sisällissota. Mutta vasta mittava Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -hanke 1990-luvulla selvitti tasapuolisesti ja mahdollisimman luotettavasti jokaisen sotaoloissa kuolleen henkilötiedot. Ne löytyvät nykyisin myös verkosta. Erityisesti punaisten ja venäläisten uhrien määristä ja kuolintavoista saatiin ensi kertaa kokonaiskuva. Näin sisällissodan muistikulttuurissa pitkään piilleet traumat alkoivat purkautua.

Tunnistan omilta kouluvuosiltani, kuinka eri leireissä ihmiset elivät ja toimivat. Koulua kävin Turun keskustassa valkoisessa leirissä. Kotiympäristö edusti punaista leiriä. Hentilä kirjoittaa, että varsinkin "hävinneellä osapuolella oli tarvetta suojautua ylenkatseelta linnoittautumalla omiensa joukkoon. Tätä linnoittautumista on kutsuttu poliittiseksi leirikultuuriksi." Tunnistan todeksi omalta kohdaltanikin, vaikka seilasin kahden leirin väliä, mutta partioon en saanut liittyä. "Puolueeton" kouluopetus ei valaissut lainkaan suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta, mutta kelpasin kouluun, vaikken ollut ihan sopiva. Ymmärsin vaieta, mikä ei estänyt hoksaamasta koulun pyrkimyksiä ja niiden jyrkkää eroa siihen, miten kotona isä suhtautui esimerkiksi uskonnon opetukseen ja vajavaiseen historian tietämykseeni. Vasta sitten kun ahmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tuoreeltaan, aloin päästä jyvälle, kuinka syvälle juurtuneesta erillään olosta suomalaisten välillä oli kyse.

Linna tuli toimineeksi myrskyn nostattajana. Sitä tarvittiin, jotta myös historiantutkijat suostuivat havaitsemaan tutkimusasetelmiensa vinouden. Linnan romaanien vanavedessä ilmestyivät sellaiset merkkiteokset kuin  Jaakko Paavolaisen kaksiosainen Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. Punainen terrori ilmestyi 1966 ja Valkoinen terrori seuraavana vuonna. Niitä seurasi vielä kolmas tutkimus Vankileirit Suomessa 1918 (1971). Käänteentekevien teosten ilmestyessä opiskelin yleistä historiaa Turun yliopistossa ja muistan ostaneeni kirjat. Enää en niitä hyllystäni löydä.

Ihmettelen itseäni ja kysyn, miksen ole aktiivisesti seurannut uusien, pätevien historiantutkijoiden aikaansaannoksia. Onneksi informaatikkoystäväni taas kerran tönäisi niin, että hommasin Hentilöiden tärkeät kirjat ja luin ne.  Kummassakin on paljon sellaista, josta minulla oli enintään hatarat tiedot ja ymmärrys. Tutkimuksia onkin kiitelty. Turun Sanomissa 20.2.2018 Jouko Grönholm otsikoi kirja-arvionsa näillä sanoin: Seppo Hentilä kartoittaa Pitkät varjot -teoksessaan monipuolisesti sisällissodan aseman suomalaisessa historiantutkimuksessa. Juttu kannattaisi lukea, mutta linkkiä tuskin saisivat auki muut kuin lehden tilaajat. Nettiahauilla toki löytyy lisää kannanottoja Hentilän kirjasta. Kaikin puolin vuosi 1918  on ollut toistuvasti esillä myös Ylen kanavilla.

Lauantaina 17.11.2018 Yle lähetti Kom-teatterin Veriruusut. Tallensin runsaan parituntisen esityksen, jonka on dramatisoinut ja ohjannut Lauri Maijala Anneli Kannon Veriruusut-romaanista vuodelta 2008. Satu Taskisen arvio kirjasta on julkaistu Kiiltomadossa 15.11.2008.

Johdannoksi ja kuin sillaksi Seppo Hentilän kirjasta valkeakoskelaisten tehtaantyttöjen kohtaloon katsoin myös sen noin 40-minuuttisen ohjelman, jossa Tampereen teatterikesään matkalla ollut teatteriseurue käy ensi töiksi metsässä hautamuistomerkillä. Kukin porukasta vie haudalle punaisen ruusun. Sata vuotta ei ole riittänyt peittämään unohduksiin tätäkään salahautaa, jolle muistomerkki lopulta on voitu pystyttää. Tampereella Juho Milonoff tapaa Anneli Kannon. Me katsojat pääsemme mukaan näkemään kiivaiden taistelujen paikkoja keväältä 1918. Tähän ennakkojuttuun pääsee samasta linkistä kuin itse esitykseenkin.

Punainen pyörönäyttämö rävähtää näkyville draaman alkaessa. Se pyörii, kun jaksaa käsin antaa vauhtia. Tehtaassa paperirullat siirtyvät nekin riuskasti naisten toimin. Kapinauutisten kantautuessa ulottuville tehtaalaistytöt rohkaistuvat vaatimaan oikeuksiaan ja saman tien torjumaan tehtaanpatruunan lääppimiset. Uhmakkaasti hameet vaihtuvat housuihin, lettejä leikataan, miesmäiset lakit napataan päähän. Muutosta kohti kuljetaan! Nuoria ihmisiä innostaa yhdessä yrittäminen ja usko asiansa oikeutukseen. Etenkin Helmi-Leena Nummelan Sigridin kasvutarina värisyttää, järkyttääkin. Osansa 15-vuotiaan muutoksessa on kapinointi jyrkän uskonnollista äitiä vastaan. Lämminhenkisessä perheessä kasvaminen tuottaa sellaisen vahvan tytön kuin Maija, josta tulee Siikrin ystävä. Kauhistuttavan lyhyeksi jää tyttöjen sota. Ja kuolema kohtaa taisteluihin osattomiakin, mikä on tiedetty jo pitkään. Ihmeellistä on se, kuinka etevästi teatterintekijät ovat kiteyttäneet olennaiset seikat kohtalon keväästä 1918. Ravisuttava esitys!

Maria Säkö kysyy Hesarissa 17.2.2018:

 Onko niin, että vasta nyt olemme valmiit ottamaan Kannon lähes kymmenen vuotta sitten julkaistun romaanin vastaan näyttämöllä? Tarvittiin yksi ajatuskierros lisää historiantutkimukseen. Kenties tarvittiin uusi sukupolvikin, joka ei kirjoita voittajien tai häviäjien historiaa, ei rakenna sen jälkeistä synteesiä tai väitä kuvaavansa ihmistä vain yleisinhimillisesti irrallaan yhteiskunnasta vaan kurottaa pidemmälle.

Kun tähän vielä lisää sen mittavan annin, jonka Seppo Hentilä tutkimuksellaan tarjoilee, voin sanoa, että olen sentään ymmärtänyt ottaa vastaan. Osaan myös esittää suuret kiitokset sekä tutkijalle että taiteilijoille.

Sotien jälkijäristyksiä

Sata vuotta sitten 11.11. klo 11 aseet vihdoinkin vaikenivat Euroopassa ja Saksan oli nieltävä tappionsa. Sodan jälkijäristykset ulottuivat välittömästi saksalaistuneeseen Suomeen. Innokkaimpienkin valkoisen Suomen johtohahmojen päästä haihtui vihdoin unelma saksalaisprinssistä Suomen kuninkaana, kun Saksan keisari Vilhelm II oli jo 9. marraskuuta joutunut luopumaan vallasta ja Saksa oli julistettu tasavallaksi.

Sain vinkin ajankohtaisesta kirjasta informaatikkoystävältä. Niinpä lainasin opuksen saman tien kirjastosta. Jonottaa ei tarvinnut. Lukukokemuksena Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän Saksalainen Suomi 1918 yltyy paikoin jännitystarinaksi, paikoin niin runsaiden yksityiskohtien tarjonnaksi, että pelkästään silmäilin erinäisiä jaksoja. Mika Tuominen on vastannut kirjan graafisesta suunnittelusta. Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi 432-sivuisen teoksen 2016.

Tätä nykyä korostetaan Suomen sisällissodan olleen osa ensimmäistä maailmansotaa. Näin myös Hentilöiden teoksessa. Saksalaisen Itämeren divisoonan maihinnousu Hankoon punaisten selustassa auttoi valkoiset voittoon huhtikuussa 1918. Ankara kiista johtajuudesta käytiin Carl Gustaf Mannerheimin ja Rüdiger von der Goltzin välillä. Molemmat järjesti oman voitonparaatinsakin.

Taisteluiden tauottua saksalaiset eivät poistuneetkaan maasta. Alkoi merkillinen jakso saksalaisten ja valkoisten suomalaisten tiivistyvää veljeilyä.

Sotilaallisen avun myötä ja sen hintana Suomen valkoinen hallitus luovutti kohtalonsa ehdoitta Saksan keisarikunnan käsiin. Kesällä 1918 käytiin neuvotteluja Suomen ja Saksan sotilasliitosta, joka toteutuessaan olisi merkinnyt Suomen armeijan joutumista Saksan yleisesikunnan täydelliseen käskyvaltaan. Saksan kanssa solmitut kauppasopimukset takasivat rajoittamattoman nautintaoikeuden Suomen luonnonvaroihin ja ulkomaankauppaan. Suomesta oli tulossa Saksan siirtomaa.

 

Minulta oli päässyt unohtumaan, kuinka kiikun kaakun jopa valtiomuoto oli vastikään itsenäistyneessä Suomessa. Paasikiven senaatti näet antoi jo kesäkuun alussa 1918 esityksen kuningaskuntaisesta hallitusmuodosta eduskunnalle, vaikka lähes puolet edustajista loisti poissaolollaan. Silti tämmöinen tynkäeduskunta otti asiakseen määrittää Suomen valtiomuodoksi kuningaskunnan. Tasavaltalaiset onnistuivat 1/3 määrävähemmistön nojalla lykkäämään asiaa tovin. Elokuussa kuitenkin oltiin jo niin pitkällä, että eduskunta antoi senaatille sen pyytämät oikeudet etsiä maalle kuningas. Erityisen tärkeä hanke tuntuu olleen P. E. Svinhufvudille ja J. K. Paasikivelle. Ihan Saksan keisarin Vilhem II:n poikaa ei yrityksistä huolimatta saatu, vaan oli tyytyminen hänen lankoonsa Hessenin prinssiin Friedrich Karliin. Äänestystulos 64–41 ei ollut hurrattava. Kun tulos toimitettiin prinssille 4.11., tämä ilmoitti lykkäävänsä vastaustaan. Joulukuussa vastaus saatiin, ja prinssi ilmoitti kieltäytyvänsä Suomen kuninkuudesta. Mikä helpotus!

Vaikka Saksan Itämeren divisioona oleili Suomessa sisällissodan taphtumien jälkeen vielä vuoden 1918 lopulle, niin ympärysvaltojen vaatimuksesta pakko oli lopulta lähteä. Nololta tuntuu yhä lukea, kuinka hurmahenkistä oli saksalaisten hyysääminen huhti- ja toukokuun voitonparaatien jälkeen. Vaikka maassa vallitsi elintarvikepula ja punaisia näännytettiin nälkään kammottavilla vankileireillä, vallasväen rouvat Maila Talvio etunenässä löysivät piiloistaan herkkuja mielin määrin saksalaisten kestitsemiseksi. Ja aseveljet mokomat vielä rohmusivat kaikkea mahdollista myös omin luvin. He olivat mestareita besorkkaamisessa. Ei auttanut, vaikka upseerit yrittivät hillitä toimintaa ja kenraali Goltz painotti päiväkäskyissään, että Suomeen on tultu ystävinä, minkä täytyy näkyä käyttäytymisessä.

Hentilät kehottavat pohtimaan tutkimusraporttinsa loppuun listattuja vaihtoehtoja:

Ajatellaanpa juuri itsenäistyneen Suomen asemaa vuoden 1917 lopulla marraskuun yleislakon aikoihin. Oletetaan, että valistunut kansalainen oli selvillä maailmansodan asetelmista sekä Venäjän jas Saksan tilanteesta. Hän tiesi Saksassa olevista jääkäreistä ja havaitsi Suomen sisäisen jännityksen kiristymisen. Jos häneltä olisi kysytty, millainen Suomi on vaikkapa puolentoista tai kahden vuoden kuluttua, ja hänelle olisi annettu seuraavat vaihtoehdot: a) Suomi on autonominen Venäjän keisarikuntaan kuuluva suuriruhtinaskunta; b) Suomi on autonominen osa "porvarillista Venäjää; c) Suomi on osa bolsevikkien hallitsemaa Venäjää; d) Suomi on itsenäinen sosialistien työväentasavalta; e) Suomi on Saksan tuella itsenäistynyt tasavalta tai kuningaskunta; f) Suomi on itsenäinen tasavalta, jonka päämiehenä on tasavallan presidentti. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten vaihtoehto f) saattoi toteutua. Siinä oli kolme ehtoa: Saksan piti hävitä maailmansota, bolsevikkien piti säilyttää valtansa Venäjällä ja valkoisten piti voittaa Suomen sisällissota. Jos yksikin näistä kolmesta olisi mennyt toisin, olisi Suomenkin tulevaisuus ollut toinen. Miettikääpä sitä.

 Ja minä tosiaan uppouduin miettimään vuoden 1918 myllerryksiä. Viime vuosisadan tapahtumissa riitti pohdittavaa jo silloin, kun tosi toimin opiskelin historiaa ja ratkaisin omankin paikkaani suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä. Pätevät tutkimusraportit herättävät. Faktat vakuuttavat, totta tosiaan. 

 Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan, että Hentilöiden kirjan merkittävin ansio on tuore näkökulma asioihin. Vuoden 1918 Suomen saksalais-suomalaiset kohtaamiset ovat nyt tarkastelun keskipisteessä.

René Nyberg aloittaa myönteisen arvionsa Saksalaisesta Suomesta mainiosti:

Marjaliisa ja Seppo Hentilän kirja on hieno kuvaus Itämeren divisioonan maihinnoususta Suomeen huhtikuussa 1918 sekä Suomen sivistyneistön romanssista keisarillisen Saksan kanssa.

Ennen kirjan lukemista omista TV-tallenteista löytyi  Julma maa -dokumentti 1918 sisällissodasta.  Se oli jäänyt tuoreeltaan näkemättä, mutta pohjusti nyt katsottuna myös kirjan kuvaamia historiallisia käänteitä. Ja kuinka ollakaan, YLEN TV1:ssä ja Areenassa on paraikaa meneillään dokumentaarinen draamasarja Euroopan uudet tuulet 1918 - 1939. Se perustuu 13 henkilön elämäntarinaan, päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja muistelmiin. Sarja havainnollistaa Euroopan myllerrysten jatkumisen Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa, Ruotsissa, Puolassa ja Neuvostoliitossa. Valtiaita kukistui, tasavaltoja luotiin, aluesiirtoja tehtiin, karttoja piirrettiin uusiksi. Kaikkialla unelmoitiin entistä paremmasta elämästä, mutta törmättiin talouselämän sekasortoon, työttömyyteen ja väkivaltaisuuksiin. Yhtäällä houkuttelivat kommunismi ja anarkismi, toisaalla fasismi ja natsismi. Silti tanssittiin tajuamatta, että tosiasiassa elettiin vain välirauhaa. Uuden suursodan siemenet itivät  jo.