Keillä on lupa julkisesti surra ja muistella?

Marja-Liisa Hentilän ja Seppo Hentilän Saksalainen Suomi 1918, josta kirjoitin tämän blogijutun, avasi melkoisesti silmiä ja vaati jatkokseen Seppo Hentilän tuoreen teoksen Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala 2018. 350 sivua.

Kun katsoo tarkkaan Mika Tuomisen suunnitteleman kannen ampumiskuvaa, tajuaa ampujat valkoisiksi ja ammuttavat punaisiksi. Taiteilija Ilkka Suppanen oli valinnut  kuvan itsenäisyyden alkuaikojen vaikeuksien ilmentäjäksi Suomi 100 - juhlarahaan. Aiheen arkuus paljastui oitis, kun ensimmäiset rahat esiteltiin. Syttyi näet niin kuuma kohu, että juhlarahan levittäminen peruutettiin. Somemyrskyä paisutti myös tieto kuvan epäaitoudesta. Seppo Hentilälle tapahtumasarja osoitti, kuinka  kipeä vuoden 1918 muisto yhä on ja kuinka tarpeellista on tutkia, mitä eri osapuolet ja heidän jälkeläisensä tapahtumista muistavat. Siksi monista arkistoista löytyvä kuva päätyi kivulloisena todisteena kirjankin kanteen. (Hentilä, mt. 306 - 309.)

Suomessa velloneen historiapolitiikan pitkäaikaisia kukintoja on ollut kuvitelma vapaussodasta. Venäjästä ei ollut tarpeen vapautua, koska se oli jo tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Saksalaisten avulla valkoiset voittivat kapinoivat punaiset, mutta olivat saman tien valmiita alistamaan Suomen Saksan protektoraatiksi ja hankkimaan maahan kuninkaan Saksasta. "Siinä, missä talvisodan asetelmat ja seuraukset eivät voineet jäädä yhdellekään aikalaiselle epäselviksi, vuoden 1918 sodan taistelujen alkaessa vallitsi suuri hämennys: mikä sota tämä oikein on ja kuka lopulta on kenenkin vihollinen?"

Muistamisen valkoinen hegemonia -otsikon alta löytyvät nämäkin alaotsikot: Vapaussodan muistokulttuuri loi valkoista Suomea ja Punaisten uhrien muistaminen kielletty! Punaisten hautoja häpäistiin. Useita hautoja tiedettiin olevan metsien kätköissä ja soiden syvänteissä. Jos jokin hautakivi ilmaantui punaisten haudalle, se tuhottiin. Samaan aikaan ympäri maata kohosi satoja valkoisten muistomerkkejä. Näihin toimiin valkoiset tunsivat saaneensa luvan, kun lähes viimeisenä virkatyönään valtionhoitaja  P. E. Svinhuvud 7. joulukuuta 1918 antoi asetuksen, joka vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. Niinpä heissä alkoi kyteä ajatus kesken jääneestä vapaussodasta. Väkivaltaisen 1920-luvun mittaan ja 1930-luvulle tultaessa Suomi oli jo oikeistolaisen sotilasdiktatuurin partaalla.

Katkeruus poltteli kaltoin kohdeltuja punaisia ja heidän jälkeläisiään. Niissä piireissä ei puhuttu vapaussodasta, vaan luokkasodasta. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ruvettiin puhumaan kansalaissodasta, kun oivallettiin vanhojen käsitteiden rasitteet ja huomattiin, että suomalaiset itse taistelivat keskenään. Siksi kansalaissota alkoi tuntua sopivalta käsitteeltä, kunnes 1990-luvulla sisällissota vakiintui riittävän neutraaliksi käsitteeksi. Muistan Henrik Meinaderin maininneen jossakin kirjoituksessaan, että itse asiassa pitäisi puhua ensimmäisestä maailmansoadasta Suomessa, kun tarkoitetaan vuoden 1918 sotaa. Se näet kytkeytyi eurooppalaiseen suursotaan eikä siten ollut pelkästään sisällissota. Mutta vasta mittava Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -hanke 1990-luvulla selvitti tasapuolisesti ja mahdollisimman luotettavasti jokaisen sotaoloissa kuolleen henkilötiedot. Ne löytyvät nykyisin myös verkosta. Erityisesti punaisten ja venäläisten uhrien määristä ja kuolintavoista saatiin ensi kertaa kokonaiskuva. Näin sisällissodan muistikulttuurissa pitkään piilleet traumat alkoivat purkautua.

Tunnistan omilta kouluvuosiltani, kuinka eri leireissä ihmiset elivät ja toimivat. Koulua kävin Turun keskustassa valkoisessa leirissä. Kotiympäristö edusti punaista leiriä. Hentilä kirjoittaa, että varsinkin "hävinneellä osapuolella oli tarvetta suojautua ylenkatseelta linnoittautumalla omiensa joukkoon. Tätä linnoittautumista on kutsuttu poliittiseksi leirikultuuriksi." Tunnistan todeksi omalta kohdaltanikin, vaikka seilasin kahden leirin väliä, mutta partioon en saanut liittyä. "Puolueeton" kouluopetus ei valaissut lainkaan suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta, mutta kelpasin kouluun, vaikken ollut ihan sopiva. Ymmärsin vaieta, mikä ei estänyt hoksaamasta koulun pyrkimyksiä ja niiden jyrkkää eroa siihen, miten kotona isä suhtautui esimerkiksi uskonnon opetukseen ja vajavaiseen historian tietämykseeni. Vasta sitten kun ahmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tuoreeltaan, aloin päästä jyvälle, kuinka syvälle juurtuneesta erillään olosta suomalaisten välillä oli kyse.

Linna tuli toimineeksi myrskyn nostattajana. Sitä tarvittiin, jotta myös historiantutkijat suostuivat havaitsemaan tutkimusasetelmiensa vinouden. Linnan romaanien vanavedessä ilmestyivät sellaiset merkkiteokset kuin  Jaakko Paavolaisen kaksiosainen Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. Punainen terrori ilmestyi 1966 ja Valkoinen terrori seuraavana vuonna. Niitä seurasi vielä kolmas tutkimus Vankileirit Suomessa 1918 (1971). Käänteentekevien teosten ilmestyessä opiskelin yleistä historiaa Turun yliopistossa ja muistan ostaneeni kirjat. Enää en niitä hyllystäni löydä.

Ihmettelen itseäni ja kysyn, miksen ole aktiivisesti seurannut uusien, pätevien historiantutkijoiden aikaansaannoksia. Onneksi informaatikkoystäväni taas kerran tönäisi niin, että hommasin Hentilöiden tärkeät kirjat ja luin ne.  Kummassakin on paljon sellaista, josta minulla oli enintään hatarat tiedot ja ymmärrys. Tutkimuksia onkin kiitelty. Turun Sanomissa 20.2.2018 Jouko Grönholm otsikoi kirja-arvionsa näillä sanoin: Seppo Hentilä kartoittaa Pitkät varjot -teoksessaan monipuolisesti sisällissodan aseman suomalaisessa historiantutkimuksessa. Juttu kannattaisi lukea, mutta linkkiä tuskin saisivat auki muut kuin lehden tilaajat. Nettiahauilla toki löytyy lisää kannanottoja Hentilän kirjasta. Kaikin puolin vuosi 1918  on ollut toistuvasti esillä myös Ylen kanavilla.

Lauantaina 17.11.2018 Yle lähetti Kom-teatterin Veriruusut. Tallensin runsaan parituntisen esityksen, jonka on dramatisoinut ja ohjannut Lauri Maijala Anneli Kannon Veriruusut-romaanista vuodelta 2008. Satu Taskisen arvio kirjasta on julkaistu Kiiltomadossa 15.11.2008.

Johdannoksi ja kuin sillaksi Seppo Hentilän kirjasta valkeakoskelaisten tehtaantyttöjen kohtaloon katsoin myös sen noin 40-minuuttisen ohjelman, jossa Tampereen teatterikesään matkalla ollut teatteriseurue käy ensi töiksi metsässä hautamuistomerkillä. Kukin porukasta vie haudalle punaisen ruusun. Sata vuotta ei ole riittänyt peittämään unohduksiin tätäkään salahautaa, jolle muistomerkki lopulta on voitu pystyttää. Tampereella Juho Milonoff tapaa Anneli Kannon. Me katsojat pääsemme mukaan näkemään kiivaiden taistelujen paikkoja keväältä 1918. Tähän ennakkojuttuun pääsee samasta linkistä kuin itse esitykseenkin.

Punainen pyörönäyttämö rävähtää näkyville draaman alkaessa. Se pyörii, kun jaksaa käsin antaa vauhtia. Tehtaassa paperirullat siirtyvät nekin riuskasti naisten toimin. Kapinauutisten kantautuessa ulottuville tehtaalaistytöt rohkaistuvat vaatimaan oikeuksiaan ja saman tien torjumaan tehtaanpatruunan lääppimiset. Uhmakkaasti hameet vaihtuvat housuihin, lettejä leikataan, miesmäiset lakit napataan päähän. Muutosta kohti kuljetaan! Nuoria ihmisiä innostaa yhdessä yrittäminen ja usko asiansa oikeutukseen. Etenkin Helmi-Leena Nummelan Sigridin kasvutarina värisyttää, järkyttääkin. Osansa 15-vuotiaan muutoksessa on kapinointi jyrkän uskonnollista äitiä vastaan. Lämminhenkisessä perheessä kasvaminen tuottaa sellaisen vahvan tytön kuin Maija, josta tulee Siikrin ystävä. Kauhistuttavan lyhyeksi jää tyttöjen sota. Ja kuolema kohtaa taisteluihin osattomiakin, mikä on tiedetty jo pitkään. Ihmeellistä on se, kuinka etevästi teatterintekijät ovat kiteyttäneet olennaiset seikat kohtalon keväästä 1918. Ravisuttava esitys!

Maria Säkö kysyy Hesarissa 17.2.2018:

 Onko niin, että vasta nyt olemme valmiit ottamaan Kannon lähes kymmenen vuotta sitten julkaistun romaanin vastaan näyttämöllä? Tarvittiin yksi ajatuskierros lisää historiantutkimukseen. Kenties tarvittiin uusi sukupolvikin, joka ei kirjoita voittajien tai häviäjien historiaa, ei rakenna sen jälkeistä synteesiä tai väitä kuvaavansa ihmistä vain yleisinhimillisesti irrallaan yhteiskunnasta vaan kurottaa pidemmälle.

Kun tähän vielä lisää sen mittavan annin, jonka Seppo Hentilä tutkimuksellaan tarjoilee, voin sanoa, että olen sentään ymmärtänyt ottaa vastaan. Osaan myös esittää suuret kiitokset sekä tutkijalle että taiteilijoille.