Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thomas Vinterberg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thomas Vinterberg. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Tragikomedia Tanskanmaalta

Keväästä asti suunnitelmissa on ollut katsoa Yhdet vielä -leffa, koska vanhin tyttärentytär sitä painokkaasti suositteli. Vuokrausmahdollisuus avautui viikko sitten. Niinpä perjantai-iltana homma hoidettiin. Ohi oli mennyt tieto, että juuri tämä elokuva sai Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar 2020 -palkinnon. Ihmekös, että se vakuutti myös kotikatsomossa. 

Mielessä väikkyy yhä saman ohjaajan Jahti, josta kirjoitin tämän blogijutun. Kummassakin leffassa ohjaaja-käsikirjoittaja Thomas Vinterberg tarkastelee tanskalaisyhteisöjä, joista erottuu huolestuttavia piirteitä. Aikuisten, lasten ja nuorten suhteita valaistaan hätkähdyttävän toden tuntuisesti. Suosittelen alkajaisiksi lukemaan Heini L:n Taikalyhty-blogissa julkaiseman tarkan arvion Yhdet vielä -leffasta.

Yhdet vielä -elokuvan kaveriporukka, kaikki opettajia, päätyy kokeilemaan viinan elvyttävää vaikutusta pikku hiprakassa. Tapahtumien yllä leijuu katastrofin uhka. Katsoja liimautuu seuraamaan kokeen edistymistä ja eskaloitumista miltei henkeä pidätellen.

Elokuvaa on mainostettu komediana, mikä mielestäni johtaa hakoteille. Etenkin historian opettaja Martinin valahtaminen ponnettomaksi maailmansodan jankkaajaksi näyttäytyy järkyttävänä. Oppilaat nousevat vastarintaan ja ovat huolissaan tulevista päättökokeistaan. Paha tilanne laukeaa, kun Martin ottaa pari napsua ennen tunnille menoa. Ja kas, opettaja piristyy nostattamaan kiinnostusta käsiteltävään aiheeseen.

 

Taustalla on neljän kollegan kanssa sovittu "tieteellinen" kokeilu puolen promillen kestohumalan myönteisistä vaikutuksista.

Hellyttävin kohtaus on mielestäni se, kun jumppamaikka pikkukännissä luotsaa rillipäistä poikaa pärjäämään muiden joukossa. Samainen vanhan koiransa kanssa yksin elävä mies päätyy omalta kohdaltaan lopulliseen ratkaisuun. Hautajaisten jälkeen kolme totista kaveria kypsyvät lopettamaan kännikokeilunsa.

Porukasta vain musiikin opettajalla ja Martinilla on yhä vaimo ja perhe, mutta onnellista parisuhdetta leffassa näytetään vain kerran. Martinin aloitteesta perhe on lähtenyt kanoottiretkelle, kuten vuosia aiemmin. 

Pariskunta juttelee keskenään, ja syttyy toisistaan omassa teltassaan. Martinin sairaanhoitajavaimo tunnustaa ikävöineensä miestään. Kaksi poikaa on varttunut jo isoiksi. Kotihommat sujuvat, yhteydenpito takkuaa. Vaimo päivystää öisin sairaalassa, mies istuskelee allapäin keittiön pöydän ääressä.

Ei tunnu ihmeelta, että kaverukset päätyvät Martinin aloitteesta nostamaan humalatilaa kunnon känniin. Sen vaikutuksista nähdään kipakkana sarjana otoksia maailman mahtajista, jotka on bongattu näkyvästi humalaisina hoitamassa julkisia tehtäviään. Sekös meitä naurattaa ja samalla hirvittää. 

Kukaan ei ole mahtimietsen avustajien lailla pelastamassa kaveruksia katastrofilta, kun he umpihumalassa möyrivät kaupassa niin, että hyllyjä kaatuu ja pulloja särkyy. Edes poliisia ei näy toikkaroinnin jatkuessa öisellä kadulla. Näky ei naurata.

Kummasti koulussakaan kukaan muu miehistä ei jää kiinni kuin jumppamaikka, joka on jemmannut pullojaan urheiluvälinevarastoon. Näitä pullojen piilottelijoita lienee siellä täällä.

Kiinnostava on kysymys yleisestä ja ylettömästä viinan juonnista, josta Martinin vaimo kerran tuskastuneena huomauttaa. Homma jatkuu jatkumistaan sukupolvesta toiseen, kuten leffan loppukohtaus antaa aiheen päätellä. Martinin osallistuminen oppilaidensa juhlintaan toistaa hänen kokemuksiaan omilta nuoruusajoilta, ellen muista väärin. Leffa näet alkaa huimilla ryyppäjäisillä. Sama toistuu elokuvan lopussa nuorten selviydyttyä lopputenteistään ja saatua ylioppilaslakkinsa. Kehä umpeutuu.

Martin, jonka luota perhe on muuttanut toisaalle, on lunastanut paikkansa oppilaidensa suosikkina jo ennen loppujuhlintaa. Hän on se opettaja, joka ottaa suorasukaisesti puheeksi oppilaiden alkoholin käytön määrät. Ne kuulostavat niin suurilta, että luulisi monen saaneen myrkytyksiä, mutta nuoret sen kuin kukoistavat.

Juhlinta rannalla tuo Martinista esiin nuoruusvuosiin jääneen puolen: opettajakavereitten mukaan hän on ollut suuntautumassa ammattitanssijaksi. Tiettävästi Martinia esittävä Mads Mikkelsen on ollut tanssija 30-vuotiaaksi, kunnes näyttelijän ura urkeni. Taitaa olla niin, että Mads itse Martinina nostaa tanssillaan elokuvan lopun euforisiin sfääreihin. Sinne häntä siivittää vaimolta kesken juhlinnan saadut tekstiviestit, joissa eroa hakenut vaimo kertoo kaipaavansa miestään. Yhteiseen elämään paluu tuntuu mahdolliselta. Vai viekö huima hyppy veden yllä miehen sittenkin turmioon?

Jahdin tavoin Yhdet vielä -leffa ajatteluttaa ja jututtaa. Mitä meistä itse kukin mahtaakaan etsiä ja saada alkoholista? Entä millä hinnalla?

Tämä huomautus on syytä lisätä: katselukumppanin mielestä nelikymppiset miehet tuntuivat epäuskottavilta ryhtyessään viinatestiin. Sen tulos ei voinut olla mikään yllätys heille itselleenkään.

Kiitokset Sonjalle leffavinkistä!


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Jahti - elokuva, jossa miehestä tulee saalis

Jo pitkään olen halunnut nähdä vuonna 2012 valmistuneen tanskalaisleffan nimeltään Jahti, alunperin Jagten. Sen on ohjannut Thomas Vinterberg. Tuoreeltaan tulin lukeneeksi elokuvasta muutamia kritiikkejä ja päätin, että tuon minä katson. Tänään muistin, että minulla on Elisa Viihteen videovuokraamosta vielä pari elokuvaa maksutta kasomatta. Niinpä väistin iltapäiväksi suunnitellun hankalan työn ja hommasin itselleni pitkän, laadukkaan tauon. Tanskalaisethan tiedetään erinomaisiksi elokuvantekijöiksi. Myös aiheen ymmärsin tärkeäksi. Tässä juoni lyhyesti Leffatykin tarjoilemana:

Rankan avioeron läpikäyneellä 40-vuotiaalla Lucaksella (Mads Mikkelsen) alkaa olla elämän palaset pitkästä aikaa paikallaan: uusi tyttöystävä, uusi työ ja uudelleen rakennettu yhteys teini-ikäiseen poikaan Marcukseen. Kaikki kuitenkin rikkoutuu. Siihen tarvitaan vain yksi pieni tarina, mitätön sattumalta kerrottu valhe. Valhe leviää yhteisössä kuin virus. Järkytys ja epäluulo pääsevät valloilleen, ja pieni yhteisö ajautuu kollektiivisen hysterian tilaan. Lucas joutuu käymään yhden miehen taisteluun kunniansa – ja elämänsä – puolesta.

Katsomiskokemus osoittautui rankaksi. Väkisinkin samastuin Lucaksen mahdottomaan tilanteeseen, kun hänen tuttu yhteisönsä alkaa torjua miestä kuin ruttotautista. Jotakin järkyttävän raadollista paljastuu ihmisistä puhuvina laumaeläiminä. Huhu saa siivet, kukaan ei kunnolla tarkista sen  alkuperää. Harmistuneen tytön pikku kosto Lucakselle paisuu paisumistaan, kun asiaan sotkeutuvat aikuiset johdattelevat lasta. Eikä Lucas pitkään aikaan tiedä, mistä on kyse. Jopa Lucaksen tuore ystävätär erehtyy epäilemään, että mies on voinut sittenkin kajota sopimattomasti lapseen. Vanhoista ystävistä vain yksi pysyy tolkuissaan, samoin äitinsä kanssa muualle muuttanut poika.

Turhia selittelemättä leffa etenee kuin jännitystarina. Pidätetty Lucas vapautuu, kun huhulta alkavat katketa siivet. Päiväkodin lapset ovat riehaantuneet sepittämään, miten Lucas on vienyt heitä talonsa kellariin ja mitä kaikkea he ovat siellä nähneet. Poliisit käyvät tutkimassa paikan löytämättä mitään kellaria. Väitteet olivat jo alun alkaen tuulesta temmattuja.

Hurjaa on seurata, miten ruokakauppiasta myöten yhteisö murjoo yhtä jäsentään pahasti merkittynä. Rikollisia tihutöitä tapahtuu. Meneillään on suorastaan pogromi. Sanoisinkin elokuvaa tutkielmaksi nykyajan noitavainosta.

Katsojaa ei kuitenkaan jätetä pahimman kauhistuksen valtaan, sillä elokuva päättyy jaksoon, jossa on kulunut vuosi kauheista tapahtumista. Lucas on jopa kelpuutettu takaisin metsästysporukkaan. Ympyrä sulkeutuu, kun alkuastelmaa toistaen taas ollaan ampumassa peuroja. Mutta äkkiä kajahtaa laukaus ja osuu aivan Lucaksen pään viereen! Ampujaa ei näy auringonkiloa vasten - siellä jossain hän yhä vaanii...

Minulle loppu sanoo, että kuvatunlaiset tapahtumat jättävät pysyvän jäljen niihin, joita yhteisö on ruvennut katsomaan kieroon, ja myös niihin, jotka ovat tempautuneet vainoajiksi. Lucas ja hänen kohtalotoverinsa kaikkialla joutuvat jatkamaan elämäänsä uhattuina, jos yhteenkin päähän on jäänyt kytemään ajatus "saastan" hävittämisestä. Se, joka kerran keksitään, hänet aina muistetaan, aiheettakin.

Ei ihme, että upeasti käsikirjoitettu, ohjattu, näytelty ja kuvattu elokuva on saanut palkintoja.