Jon Fossen Septologian osat VI ja VII ilmestyivät Uusi nimi -yhteisniteenä (WSOY 2026) edellisten osien tapaan Katariina Huttusen suomennoksena. Ostin sen ladattavana e-versiona. Tiesin, mitä odottaa: sanojen rauhallista virtaa pisteittä, maaseudulta kaupunkiin ja takaisin ajamista ratissa Asle, jonka mieleen muistuu eletyn elämän kohtauksia tuttujen paikkojen kohdalla. Uudessa nimessä kuolema on läsnä entistä selvemmin. Kun Asle istuu ikkunan ääressä ja katsoo kiintopistettä vuonolla, tyhjä tuoli vastapäätä muistuttaa Ales-vaimosta.
minä katson meren aaltoja, ja minä pidän Alesia kädestä ja katson tyhjää tuolia jolla Ales ennen istui, me istuimme usein sillä tavalla, istuimme vain sanomatta mitään, minä ajattelen, ja tuntuu hyvältä pitää Alesia kädestä, minä ajattelen ja minä katson meren aaltoja ja minä näen Aslen seisovan siinä ikkunassa
Nyt olet seisonut siinä tarpeeksi pitkään, Ales sanoo ja Ales tarttuu Aslea kädestä ja he seisovat siinä käsi kädessä ja katsovat ikkunasta ulos ja Ales kysyy lähtisivätkö he kävelylle
Avioliiton alkukin tulee kerrotuksi. Ales oli se, joka tiesi heti Aslen tavattuaan, että hän oli löytänyt vastinparinsa. Asle ei pannut hanttiin. Haikeina muistoina silmissä väikkyy kuvia käsi kädessä askeltavasta parista. Pitkätukkainen mies mustassa päällystakissaan ja kaulahuivissaan kantaa olallaan ruskeaa nahkalaukkua, tummatukkainen nainen kuuluu kuvaan, mutta kuolema vie hänet. Asle jää yksin. Ales oli se, joka johdatteli parin katoliseen kirkkoon. Siellä oli mahdollista solmia liitto Jumalan silmien alla jo ennen varsinaista papin siunaamaa avioliittoa.
Ihmeellisesti kertautuvat nimet paljastavat sellaisia osia tarinasta, joita Asle ei suoraan kerro. Jo aiemmissa osissa mietin kaksois-Aslea, kumpikin taiteilijoita. Toisella on ollut useampia vaimoja ja lapsia heidän kanssaan. Kertoja-Aslella ei ole. Tuo toinen on asunut kaupungissa ja pitänyt Brage-nimistä koiraa, jonka kertoja ottaa hoiviinsa pakkotilanteessa. Maalla asuva kertoja on tavannut kaimansa jo aikoja sitten. Kummallekin on maistunut alkoholi. Kertoja on tyystin lopettanut, toinen Asle on päätynyt tutisevana sairaalaan, johon kertoja pyrkii miestä katsomaan. Mutta sinne pääsee vasta sitten, kun kuolema on rauhoittanut miehen krampit.
Asle näkee kaimassaan oman kohtalonsa sellaisena kuin se olisi toteutunut juomisen jatkuessa. Tämän toisen Aslen vaimo Liv on vaihtunut rakastajattareen Siv. Naiset ovat vieneet miestä, joka potee syyllisyyttä.
Omalaatuinen hahmo on myös Guro. Nainen on häivähtänyt kaupungin Kaffistovassa jo silloin, kun Ales ja Asle tapasivat. Samainen Guro tai hänen toisintonsa on asunut kaupungissa paikassa, jonne myös Asle on päätynyt. Mutta viimeksi niillä main liikkuessaan hän näkee palaneen talon ja kuulee, että kyseinen nainen on kuollut palossa.
Joulun aikoihin Aslella on tavannut olla näyttely paikallisessa galleriassa. Tauluille on aina löytynyt ostajia. Sinne hän ykskaks päättää viedä kaikki loput maalauksensa, mikä tarkoittaa loppua taiteilijan hommille. Kiirettä pitää, sillä hän on luvannut lopultakin lähteä naapurinsa Åsleikin paatilla tämän Guro-siskon luo joulun viettoon. Sinne Åsleik on vuosittain vienyt joululahjaksi maalauksen, jonka hän on voinut valita Aslen pienikokoisista töistä. Näin Asle kiittää kalastaja-Åsleikin auraus- ja muusta avusta.
Yksi maalaus on vielä pakko tehdä, kun kaikki valmiit työt tulivat viedyiksi galleriaan. Gurolle joululahjaksi Asle maalaa muistinvaraisesti muotokuvan, mikä kertoo, kuinka taiteilija purkaa päähänsä tallentuneita kuvia maalauksiinsa ja onnistuu. Tapa on auttanut unohtamaan sen, mihin kuva viittaa.
Uuvuttavan venematkan päätteeksi ollaan perillä. Asle saa tuta, ettei Guro ole tyystin vieras, mutta paluu entiseen väistyy hienovaraisella kädenliikkeellä. Tarina hiipuu rukoukseen.
Ihmeekseni uin Fossen sanojen virrassa vastaan hangoittelematta. Keväällä edelliset osat luettuani kaipasin tätä loppuosaa. Tarinan juonen tapaiset langat löytyivät ja solmiutuivat niin, että lukijana sain tietää riittävästi. Hiljaisuus valtaa mielen, hengitys rauhoittuu. Mietin silti huojuntaa henkilöhahmoissa suhteessa kertojaan.
Tommi Melenderin mukaan
Fosselle on leimallista mystiikka – tai hiljaisuus Jumalan edessä, koska vain hiljaisuudessa voi kuulla Jumalan, kuten yksi Septologian ydinajatuksista väittää. Fosse ottaa Jumalan vakavasti ja kirjoittaa Jumalasta ilman ironian suojakerrostumia. Se on nykykirjallisuudessa harvinaista.
En ole uskonnollinen ihminen, mutta voin tunnustaa, että aistin Fossea lukiessani sellaista, mitä voisin paremman ilmaisun puutteessa luonnehtia pyhyyden läsnäoloksi.
Liitän mukaan tämän ja tämän linkin edellisiin Septologiasta kirjoittamiini blogijuttuihin.
