maanantai 17. tammikuuta 2011

Mario Vargas Llosan Vihreä talo - hitaasti luettu!

Kirjahyllyssäni on uinaillut yli kolme vuosikymmentä opus, jonka kansipaperista skannasin tällä kertaa Canon Ixuksella oheisen kuvan aamun lähes ensi töikseni. Perulaisen Vargas Llosan Vihreä talo ilmestyi jo 1965, mutta se ilmestyi vasta 1978 suomeksi Matti Brotheruksen kääntämänä. Asiantuntevat kirjallisuusihmiset ottivat sen tietysti vastaan hurraa-huudoin ja julkaisivat siitä kiittäviä kritiikkejä. Ja minä sitten niistä innostuneena ostin opuksen. Siihen se innostus sillä erää loppuikin.

Nyt kun kirjoittaja on taas tapetilla Nobelinsa takia, pyyhin kansista pölyt ja vilkaisin, mille sivulle lukeminen silloin joskus jäi. Ei tosiaan näytä napanneen, sillä merkki löytyi sivujen 10 ja 11 välistä. Pitäneekö edes paikkansa, kun ensimmäisen tekstisivun numero on 9? Myöhään lauantai-iltana nielaisin viimeisenkin sivun numerolla 439. Urakka otti koville, sen verran outo maailma kirjan sivuilta levittäytyi minunkin päähäni ja sai jopa tutkimaan karttoja ynnä Google Earthia.

Kirja vie lukijansa Perun koillisosien viidakoihin, joissa joet risteilevät. Esitetty nykyisyys lienee 1950-luvun loppua. Vargas Llosa on silloin retkeillyt antropologien matkassa Amazonasin alkulähteiden viidakoissa, mikä selittänee autenttisuuden tuntua. Mainitaan paikkoja kuten kahden joen ympäröimä Santa Maria de Nievan kaupunki, sitä isompi Piura nimeltä minittuine kortteleineen ja vielä isompi Iquitos. Ensin mainitussa toimii muun muassa nunnien ylläpitämä lähetysasema. Pari nunnaa kaartilaisten saattelemina on palaamassa vaivalloisesti viidakosta mukanaan taas uusia alkuasukaslapsia "sivistettäviksi". Pian lähetysasemalla selviää, että pari lasta on karannut ja että eräs nunna, sisar Bonifacia, on hedät auttanut karkumatkalle. Pitkään tämä tapahtuma mehustaa kirjan ihmisten toimintaa. Ja hitaasti selviää minullekin, että lähetysasemalta karkotetusta Bonifaciasta muovautuu paitsi laillisesti vihitty kersantin vaimo, sittemmin myös Metsäläisenä tunnettu Vihreän talon huora.

Henkilöitä on paljon, eikä heistä millään pysy selvillä, kun tuntuu, että useista käytetään vähintään kahta nimeä. Hiukan helpommin hahmottuvat ryhmät: valkoihoiset ja mutakunot. Kummassakin on useita alaryhmiä. Valkoihoisissa ainakin viranomaiset, kaartilaiset, luotsit, kiertävät kauppiaat, kapakanpitäjät, rentut, musikantit ja sitten naiset: nunnat, huorat ja vaimot, joista tutuimmaksi tulee Lalita. Mutakuonoista muistan pari heimoa, aquarunot ja huambisat. Niiden sanotaan olevan sotajalalla keskenään. Kumpiakin riistetään. Mutakuonot toimittavat kauppiaille kautsua sekä nahkoja kaimaaneista ja käärmeistä. Kauppiaat toimittavat saaliinsa eteenpäin isoihin kaupunkeihin ja tuovat tullessaan helyjä heimoihin. Aika ajoin joku kauppiaista ja luotseistakin tarvitsee heimolaisten suojelua, kun väärinkäytöksisistä uhkaa nousta juttuja. Yksi aihe on heimoista ryöstetyt lapset ja kaikki se, mitä niille tehdään. Huh-huh!

Miksi sitten kirjan nimenä on Vihreä talo? Selityskin jakaantuu kahtia. Ensin Piuraan ilmestyy outo, rahakas mies, don Anselmo, huhujen aihe. Kaikkien ihmeeksi hän ostaa maata kaukaa kaupungin keskustasta ja alkaa rakentaa taloa. Ennen pitkää se saa pintaansa vihreää maalia, paisuu ympärysmuurilla ja komistuu tornilla. Taloon ilmestyy "asukkeja", räikeästi maalattuja huoria. Eikä mikään enää pidättele kaupungin miehiä poissa Vihreän talon tarjoiluista. Vasta hurja tulipalo lopettaa villin menon. Leviää huhu, että isä Garcia on sytyttänyt palon. Anselmo vajoaa harppua soittavaksi kiertolaiseksi. Mutta Vihreä talo herää henkiin toisaalla, kun pikku hiljaa Anselmon tyttäreksi paljastuva Chunga, kapankanpitäjä, maalaa talonsa vihreäksi ja tarjoan hänkin monipuolisia palveluja. Chungan syntymä on yksi kirjan kummallisista tapahtumista. Käy näet ilmi, että synnytyksen kuollut äiti oli kaikkien palvoma sokea lapsi, Antonia, jonka Anselmo kaappasi torniinsa ja vähin erin hellitteli seksiin.

Ihmettelen myös sitä, mitä synnytystuskia suomentaja onkaan kärsinyt kirjan rönsyilevän, upotteisen kielen takia. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu, vaikken edes ymmärtäisi espanjaa, jos alkutekstiä näkisin. Varsinkin niissä jaksoissa, joissa rämmitään viidakossa, teksti huohottaa:

Kippari Nieves ei tiennyt heidän nimiään, rouva, hän ei ollut kertonut, kaksi kristittyä, ei sen kummempaa, he olivat lietsoneet vihaa isäntiä kohtaan ja hän sanoi että he olivat syypäitä hänen onnettomuuteensa ja Lalita pettivätkö he sinua?, varastivatko he? ja hän he antoivat neuvoja, ja Lalita tahtoisin puhua sinun kanssa, Jum, miksi hän aina käänsi selkänsä kun hän kutsui häntä? ja hän ääneti, hävettikö häntä?  ja hän toin sen sinulle ja huamabisa-naiset paraikaa valuttivat siitä veren, ja hän kauriinko? ja hän kunnioittavasti, kyllä, kauriin, ja Lalita mennään syömään se, hän saisi tehdä polttopuut, ja Jum onko sinulla nälkä? (290)

Kun tähän tapaan suollettua muutaman henkilön vuoropuhelua lukee pitkiä pätkiä, ei enää tiedä, onko polulla vai pusikossa. Silti tai ehkä juuri siksi kirja alkaa kummasti lumota. Haluttaisi tietää lisää Perun syrjäkulmista ja kuulla kummia tarinoita. Hiukan lisävaloa taustoihin löytyy internetistä. Nyt kun Vihreän talon uutta painosta odotetaan, sitä mainostetaan muun muassa näin:

Vihreä talo on monien mielestä Vargas Llosan kerronnallisesti kunnianhimoisin romaani. Teoksen taustalla on Vargas Llosan 50-luvun lopulla antropologien kanssa tekemä matka viidakkoon, jossa hänelle selvisi että nuoret intiaaninaiset joutuivat usein ihmiskaupan uhreiksi.

Vihreä talo on rehevää eteläamerikkalaista fabulointia maagisen realismin hengessä. Viidakon sademetsien vehreydestä sekä kadotetun maailman raunioista syntyy mahtava ja moniulotteinen allegoria, Vihreän talon tarina ja taikapiiri.
(http://www.tammi.fi/uutiset/196)


Oman kirjanikin takakannen loppukaneetti puhuu kirjan allegorisuudesta:

Mario Vargas Llosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle. Viidakon sademetsien vehreydestä sekä kadotetun maailman raunioista ja tuhkasta syntyy mahtava ja moniulotteinen allegoria, Vihreän talon tarina, sen elämän todellisuus ja taikapiiri. 

Ylen on ylvästä tekstiä. Itse mietin kirjaa kaikessa runsaudessaan sittenkin aika realistisena kuvana valkoihoisten tunkeutumisesta viidakkoon ja kuhisevasta kaupunkielämästä lähetysasemineen ja vihreine taloineen. Oma viidakkonsa sekin.

6 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Oih! Luen selostuksen huomenna ja kyseln sitten lisää...

tuulikki kirjoitti...

Onnittelen! On jäänyt multakin Varga Llosa kesken aikoinaan (Vuohen juhla) eikä se maistu vieläkään. Ystäväni, joka osaa hyvin espanjaa, lukee kirjat alkukielellä eikä hänkään himolukija ole innostunut Llosasta.

Mikke kirjoitti...

Sain "Vihreän talon" lahjaksi 24.12.10. Nyt olen lukenut sen kahteen kertaan. Kirja vaatii ainakin itseltäni hurjaa keskittymistä. Luin samaan syssyyn myös "Vuohen juhla", joka on varsinainen mestariteos. Tapahtumat kulkevat useana eri virtana päälleekäin ja lomittain näiden tarinoiden aikajanojen ollessa vuosia ja tavallaan päähenkilön Uranian kertomana puoli vuorokautta. Kaikki loksahtavat kuitenkin lopussa tiukasti yhteen. Sain tämän 600 sivuisen kirjan luetuksi 3ssa vrkaudessa, koska se oli kerta kaikkiaan niin mukaansatempaava. Vielä luin näiden kahden välissä "Tuhman tytön", joka sekin on täysin lukijansa lumoava kirja. Siinä tarinankuljetus on yksinkertainen verrattuna kahteen ensiksi mainittuun kirjaan ja siksi erittäin helppolukuinen, vaikka sisältääkin piiloitettuja esseitä ja ainakin yhden ajallisesti loogisen virheen.

Lissu kirjoitti...

Kiitos, Mikke, innostavasta kommentista. Tartun pikapuoliin se kä Vuohen juhlaan että Tuhmaan tyttöön, jonka hyvä ystävä sai joululahjaksi. Minut Vihreä talo uuvutti ja samalla lumosi paitsi monikerroksisuudellaan myös sävykkäällä kielellään, josta käännöksenäkin sai aavistuksen. Siispä myönnän, etten taida yltää samaan lukudraiviin, jolla olet Vargas Llosaa silmilläsi imenyt.

Mikke kirjoitti...

Lisäkommentti Vihreän talon suhteen: Lukiessani kirjaa toiseen kertaan kirjoitin erilliselle paperille osan kirjassa esiintyvistä nimistä, sillä muuten olisin ollut täysin eksyksissä tarinan suhteen. Laitan listan tähän lopuksi takaamatta listan oikeellisuutta, sillä vielä toisenkin lukemisen jälkeen jotkin suhteet ja eräät syyt, jotka johtivat seurauksiin, jäivät itselleni epäselviksi. Ehkä ne jäivät kirjalijalle itselleenkin? Yhdestä seikasta kritisoin kuitenkin kirjaa: miksi eri tarinat tässä kirjassa eivät voi edeteä ajallisesti kronologisessa järjestyksessä? Samassakin tarinassa hypitään jatkuvasti ajallisesti edes ja taas asiasta mitenkään huomauttamatta. Minusta tämä vaikuttaa puhtaasti kikkailuilta. Kyllä Llosa osaa kirjoittaa useammankin lopulta yhteen nivoutuvan tarinan täysin kronologisessa aikajärjestyksessä, kuten "Vuohen juhla" osoittaa.

"Vihreän talon" henkilögalleriaa:
Pätkä; kaartilainen
Lihava; kaartilainen
Vaalea; kaartilainen
Tumma; kaartilainen
don Adrián Nieves; kippari
Bonifacia = Metsäläinen, ent luostarilainen
don Fabio Cuesta; kuvernööri
Fushia = japanilainen
(don) Aquilino = äijä; kulkukauppias
Aquilino; Lalitan poika
Lalita; Fushian nainen & kipparin vaimo
Julio Reátegui; ent kuvernööri & hämäräliikemies ja vaikuttaja
korpr/kers Roberto Delgado = puoliverinen
kapt. Artemio Quiroga
luutn de la Flor
Josefino Rojas; kesytön
José León; kesytön
Apina León; kesytön
Lituna; kersantti & Bonifacian mies
isä García; pastori & tuhopolttaja
Manuel Aguila; pormestari
Melachor Espinoza; vanhus
don Anselmo; harpunsoittaja
Jum; aguarunapäällikkö
Portillo; asianajaja
Carlos Rojas; lautturi & Josefino Rojasin isä
Korpraali Cárdenas = mulatti = tumma
Chápiro Seminario; poliisipäällikkö
tohtori Pedro Zevallos; lääkäri
Angélica Mercedes; kokki
Chungan talo = ( toinen) vihreä talo
Lira; Josefino Rojasin nuoruudenrakastettu
Antonia = Tonita; sokea orpo
Juana Baura; pyykkäri
Poika Alejandro; kitaristi
Bolas; rumpali
Chunga; kapakoitsija & don Anselmon tytär
Pantacha; Fushian kätyri
luutn Cipriano = aikaisempi luutnantti
Paredes; tarjoilija
Pintado; luotsi
Seminario; tilallinen
Sharpa; Pantachan nainen

Lissu kirjoitti...

Just noin tekee se, joka tekee kunnon analyysia luetusta. Minäkin harkitsin asiaa, mutten ryhtynyt puuhaan, vaikka sellaista joskus olen ihan tosissani tehnyt. Aikatasojen risteilystä vielä sen verran, että kirjan ote lähestyy ihmisen tapaa ajatella ja muistaa. Liekö ollut kirjailijan tarkoitus?