Sauvon Sarapistoon kerääntyi männä torstaina parvi luokkakavereita. Näistä viisi oli kutsujina siitä hyvästä syystä, että he viettävät tasavuosikymmensynttäreitään vasta tämän vuoden puolella. Muut ovat osuneet putkahtamaan esiin äidistään ikään kuin vuotta aikaisemmin, kun syntymävuoden viimeisenä numerona on 0 eikä 1. Tätä seikkaa muistutetaan painokkaasti aika ajoin. Minkä on minunkaan pullistellessa, kun kuulun "nuorten" viitosiin. Samalla myönnän olevani sen porukan seniori, kun juhlin oman syntymäni ihmettä jo tammikuun lopussa. Meidän hännänhuippu pääsee nuoruuden vaivastaan vasta vapunaattona. Toiseksi nuorin, hänkin huhtikuun lapsia, isännöi paikkaa, jonka tämä Sarapiston tilan omakseen ostanut pitkä mies mitä ilmeisimmin on luonut viihtymistä varten. Viihdyttiin niin, että kertausharjoituksia anottiin.
Kumma juttu, että nykyään ilonpidossa kuluu entistä vähemmän kuplivia tai muitakaan voimajuomia. Silti emme istuksi kuivin suin yhteisiä sitsejämme. Vaikka laseja ei alvariinsa täytettäisi, hulluja juttuja, naurua ja väkevää tunnelmaa piisaa. Asiaa auttaa, kun sitä hehkutetaan elävällä tulella ja sitten vielä savusaunan lempeän kipakoilla löylyillä. Niiden jälkeen nautittu yhteinen illallinen - paikallisen pitopalvelun taidonnäyte! - nostatti olon paratiisimaisiin sfääreihin. Sellaisessa olotilassa ymmärsin katsoa taivaalle, kun koitti kotiinlähdön hetki. Ja mitä silmäni erottivatkaan: maaseudun pimeydessä loistivat tähdet niin kuin eivät koskaan ennen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti