Ken tästä käy...

... päätyy Hotelli Kakolaan. Sen uumenissa lymyää ravintola valmiina tarjoilemaan sekä lounaita että ilta-aterioita. Ravintola on ottanut nimekseen Ruben muistuttamaan kuuluisasta hurmurista ja  pitkäaikaisesta Kakolan kundista, Ruben Oskar Auervaarasta.  Kakolan tai edes entisen lääninvankilan kalterit eivät pidättele enää ketään, vaikka niitä yhä näkyy koristamassa joitakin hotellihuoneita. 

Kakolanmäki on muuttunut. Siellä on nyt asuntoja, ravintoloita, hotelleja, pienyrityksiä. Kylpyläkin lienee jo valmis. Mäelle pääsee jalkavaivoitta, sillä funikulaari kuljettaa ylös alas maksutta, ellei laite satu olemaan epäkunnossa.

 

Uskaliaasti kuviteltiin, että monivuotiseen tapaan luokkakaveriporukka kokoontuisi tänä koronajoulunakin lounaalle, kunhan varotoimista huolehdittaisiin. Kahdellekymmennelle varattiin väljä Paviljonki, peruutusten jälkeen paikalle ilmaantui vain kuusi. 

Menu piti sen, minkä lupasi:

 Glögi (Keittiöpäällikkö Ronin Glögi) 

Punajuuri graavattua lohta, hapankermaa & omenaa tai Paahdettua maa-artisokkaa, säilöttyjä suppilovahveroja & tattaria 

*** 

Päivän kala, heinäpaahdettua porkkanaa & rakuunakastiketta tai Kotimaista nautaa, selleriä & katajanmarjakastiketta 

***

 Mantelikakkua, tyrniä & saloniemen vuohenjogurttia

 

 

Muhkea mukillinen kuumaa glögiä kirvoitti kielenkantimet tuttuun tapaan. Ateriaa odotellessa päällimmäiset kuulumiset perattiin, uusi suunnitelmia viriteltiin.

 Päivän kalana tarjoitiin oivallista siikaa erikoisin lisukkein. Potaatit tuotiin pikku ruukussa jokaiselle erikseen.

Jälkiruokaherkusta ehdin napsaista palan, ennen kuin muistin napata kuvan.

 

Makoisat terveiset niille, jotka pysyttelivät muualla. Keväällä pitäisi yritettämän uutta kokoontumista. Tasavuosikymmenien täyttäjiä näet piisaa vielä vuodelle 2021, jolloin porukan "nuoriso-osastokin" yltää muiden verroille.

Uki 400 noteerattu

Heinäkuun lopun torstait olen jo monena vuonna pyhittänyt Uudenkaupungin reissulle. Tänä vuonna, jolloin kaupunki täyttää 400 vuotta, tuntui paikka erityisen tärkeältä, kun tuttu koulukaveriporukka kumppaneineen kokoontui tietyssä Balsaborgin historiallisessa pihapiirissä. Sitä vallitsee aviopari, jonka kumpikin osapuoli kävi koulunsa 'meidän luokassa' Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1950-luvulla. Tämä pari on luonut oivan perinteen jaella Uki-tietämystä, tilailla konserttilippuja niitä haluaville ja vielä tarjoilla aterioita milloin lähiravintolassa, milloin omalla pihalla vanhojen omenapuiden katveessa. Ihme ja kumma, että aina myös sää on suosinut. Niin myös eilen. Lämmintä iltaa olisi voinut jatkaa Lyhtyjen yössä aivan pihapiirin tuntumassa. Nykyisin se osuus tapahtumista tuppaa jäämään pois, koska itse kukin istuu mieluummin tuolilla kuin piknik-viltillä, jolta ei niin vain nousta ylös kangistunein nivelin.

Ensi kertaa Crusell-viikolla tarjottiin pienelle yleisömäärälle kamarikonsertti eräässä yksityiskodissa. En olekaan aiemmin istunut kuuntelemassa elävää musisointia näin privaatisti. Oli myös jännä päästä näkemään kookkaan, vanhan ja huolella kunnostetun puutalon koko pihapiiri hienoine portteineen. Kuultiin, että Bernhard Henrik (Berndt) Crusell on elänyt kahdeksan ensimmäistä vuottaan näillä seutuvilla, ehkä jopa konserttipaikan talossa.

 Hymyilevä isäntäväki kätteli tulijat sisälle arvokkaan porvariskodin asuinhuoneisiin mentäessä. Saliin ja pariin sivuhuoneeseen oli roudattu riittävästi mukavia istuimia, joten kaikille löytyi paikka ja siltä ohjelmalehtinen. Kuvassa näkyy tilanne, jossa muusikot esitellään konsertin alkajaisiksi.
Kukin heistä tunnetaan soittimensa taiturina. Myös säveltäjä Rauno Melos näyttäytyi ja lupasi jatkaa säveltämistä jäätyään vastikään eläkkeelle.

Kuten viereen kuvatusta ohjelmasta selviää, muusikoiden kokoonpano vaihteli. Viimeinen sävellys tulkittiin kaikkien kolmen yhteissoittona. Osasin nautia kuulemastani, vaikken mikään musiikintuntija olekaan.

Parasta korvilleni taisi olla Ismo Eskelisen soittama ja  sovittama Isaac Albénizin Asturias. Myös Minna Juutilaisen lyhyesti esittelemien kahden huilun erilaiset äänimaisemat olivat minulle uutta. Harri Mäki puolestaan paitsi soittaa klarinettia myös opettaa Sibeliusakatemiassa.

Palattaessa Balsaborgiin löytyi Uudenkaupungin torin laidalta lähes uskomaton ilmestys. Näytteille oli pantu Saab 96 hempeässä kuosissa. Paikalliset naiset - mukana luokkakaveri - olivat verhonneet auton virkkauksin ja rakennelleet istuimille muhkean matamin kuskiksi, jonka vierellä möllötti lupsakka ukkeli. Monenlaista rekvisiittaa oli askarreltu ikkunoille ja takaistuimille. Mitäpä näppärät naiset eivät keksisi ja toteuttaisi!

 Kulttuuriannin perään nautittiin virvokkeita ja ehtaa vakkasuomalaista lohisoppaa. Juomanlaskija löytyy aina omasta takaa. Sopankeitto oli ulkoistettu kokille, joka toimitti oivaa lusikoitavaa semmoisen satsin, että sain siitä osuuden kotiin vietäväksi, kun kauniisti pyysin. Suurkiitos!

Viereisessä kuvassa isäntä aloittelee sopan kauhomista lautasille. Emäntä valvoo pöydän ääressä homman sujumista. Kelpasi niin, että lisää haettiin.

Näissäkin kemuissa sokeri löytyi pohjalta. Talonväen yhden tyttären lapsista näet kaksi, Miili ja Juuso, kantoi pöytään tekemänsä kakun ja kukkurallisen kipon tuoreita mansikoita. Tämä pari sai oitis ansaitsemansa aplodit odottavalta pöytäkunnalta.

Näissä ympyröissä on aina ollut helppoa  muistella mukavia. Hyvin ravituilta juttu luistaa, naurukin irtoaa herkästi. Kaiken kaikkiaan elämää tuntuu vallan mukavalta!

Tiettynä päivänä

Monen monta kertaa olen noudattanut kutsua saapua Uuteenkapunkiin tapaamaan luokkakavereita tiettynä heinäkuun lopun torstaina. Aina on ollut tarjolla myös konsertti Vanhassa kirkossa ja myöhemmin illalla Lyhtyjen yö viereisillä valleilla. Heti alkuun isäntäpari, molemmat luokkakavereitani Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta, on tavannut tarjota lohisoppaa. Tällä kertaa se nautittiin Wallilassa, jonne kipaistiin valleilla käyneille tuttua reittiä takapihan portista.

Paikka on kerrassaan mainio. Koko Balsaborg liittyy vahvasti merenkulun historiaan. Läheinen vierassatama palvelee nykyveneilijöitä. Ei siis mikään ihme, että innokkaat purjehtijat ovat asettuneet meren äärelle ikivanhaan puutaloonsa, jota hoitavat pieteetillä ja osallistuvat myös Uudenkaupungin kunniakkaisiin puutalotapahtumiin.

Koska ravintolaan oli tulossa Crusell-vieraita, meille annettiin kahvitermarit mukaan ja painelimme takaisin sinne, mistä lähdimme. Ja saimme kahvin kera kuuluisista Uudenkaupungin marengeista, kermavaahdosta ja mansikoista koottua torttua!

Lisäherkkuna taiteilija Tapani Kiippa demonstroi sitä, kuinka hän tekee akvarelleja. Enpä ole ennen tiennyt, että yksi olennainen työväline on hammastikku. Pöydän ympärillä seistiin hartaina ihmettelemässä taidokasta työskentelyä ja kuuntelemassa juttuja sirkuksesta, Toscanasta, Jäämeren rannoilta ja ties mistä.




Iltakuuden tietämiin osa joukosta siirtyi pihan pääportista suoraan Vanhaa kirkkoa ympäröivälle nurmelle ja pikku hiljaa sisälle kirkkoon. Se täyttyi lähes viimeistä sijaa myöten.

Konsertin ohjelma oli koottu eri mantereiden barokkimusiikista. Ohjelman mukaan teokset ovat peräisin Böömistä ja Boliviasta. Jopa minunlaiseni homekorva kuunteli mielikseen nuorten ja vanhojenkin muusikoiden yhteissoittoa oli sitten kyseessä oktetti, seitsikko, kvintetti tai jokin muu yhdistelmä.

Väliaikatarjoilua pääsimme taas nauttimaan luokkakaveriporukkaan saapastelemalla tutusta kotiportista sisään. Muut jäivät pörräämään teltoille.

Yhdeksältä olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa sekä musiikin kuuntelua valleilla että nauttia piknik-tarjoilusta tutussa joukossa, mutta minä tyttö lähdin ajelemaan takaisin mökille rhodomullat auton takakontissa valmiina perjantaiaamun urakkaan.

Jatkoksi tähän juttuun liitän maininnan, että yksi pikahankintana hommattu e-kirjakin vuodelta 2011 on tullut luetuksi: David Nichollsin Sinä päivänä.  Sauli Santikon notkea suomennos tekee uskoakseni oikeutta alkutekstille ja ainakin ilahdutti suuresti minua lukijana. Vetävästi kirjoitettu tarina luo kuvaa kahdesta nuoresta, miehestä ja naisesta. Heidän matkassaan tulee kuljetuksi parikymppisistä alkaen kaksi seuraavaa vuosikymmentä. Olennainen päivä on heinäkuun 15. 1988. Monet muut heinäkuun puolivälin päivät tulevat kirjatuiksi tarinan runkoon, myös loppupuolen traaginen käänne osuu samaiseen heinäkuun viidenteentoista. Ratkaisu toimii. Ymmärrän hyvin, että kirja on ollut suuri menestys ja että siitä on tehty myös elokuva.

Juhlat jatkuvat

Sauvon Sarapistoon kerääntyi männä torstaina parvi luokkakavereita. Näistä viisi oli kutsujina siitä hyvästä syystä, että he viettävät tasavuosikymmensynttäreitään vasta tämän vuoden puolella. Muut ovat osuneet putkahtamaan esiin äidistään ikään kuin vuotta aikaisemmin, kun syntymävuoden viimeisenä numerona on 0 eikä 1. Tätä seikkaa muistutetaan painokkaasti aika ajoin. Minkä on minunkaan pullistellessa, kun kuulun "nuorten" viitosiin. Samalla myönnän olevani sen porukan seniori, kun juhlin oman syntymäni ihmettä jo tammikuun lopussa. Meidän hännänhuippu pääsee nuoruuden vaivastaan vasta vapunaattona. Toiseksi nuorin, hänkin huhtikuun lapsia, isännöi paikkaa, jonka tämä Sarapiston tilan omakseen ostanut pitkä mies mitä ilmeisimmin on luonut viihtymistä varten. Viihdyttiin niin, että kertausharjoituksia anottiin.

Kumma juttu, että nykyään ilonpidossa kuluu entistä vähemmän kuplivia tai muitakaan voimajuomia. Silti emme istuksi kuivin suin yhteisiä sitsejämme. Vaikka laseja ei alvariinsa täytettäisi, hulluja juttuja, naurua ja väkevää tunnelmaa piisaa. Asiaa auttaa, kun sitä hehkutetaan elävällä tulella ja sitten vielä savusaunan lempeän kipakoilla löylyillä. Niiden jälkeen nautittu yhteinen illallinen - paikallisen pitopalvelun taidonnäyte! - nostatti olon paratiisimaisiin sfääreihin. Sellaisessa olotilassa ymmärsin katsoa taivaalle, kun koitti kotiinlähdön hetki. Ja mitä silmäni erottivatkaan: maaseudun pimeydessä loistivat tähdet niin kuin eivät koskaan ennen...