torstai 13. syyskuuta 2012

Isän suru

Eilinen iltapäivä hujahti Veikko Huovisen Pojan kuolemaa lukien. Lehtijutuista tiesin ennalta jotakin Huovisen perheen surusta, mutta vasta nyt kirjan luettuani tajuan, kuinka syvästi kuopuksen sairaus ja kuolema ovat töytäisseet isä-Veikkoa. BookPlus Kirjamaailman sivulta löytyy sekä tämä kuvaus pojasta isän sanoin että luonnehdinta kirjasta:

"Millainen Pekka oli luonteeltaan. Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut."Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006. Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen. Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille. "Yöllä turhaan unta tavoitellessani ajattelin Pekan lähtöä. Mielestäni se oli selkeä, kolkkoudessaan karun kaunis ja tietyssä mielessä rohkeakin teko. Hän oli japanilaisen kirjallisuuden ystävä, ja nyt oli täysikuu. Alasti hän oli tullut maailmaan ja alasti hän lähti lapsuuden uimarannasta kylmään veteen. Ei epätoivoon vaipunut mies kai siinä mielentilassaan ajatellut surua ja itsesyytöksiä, mitkä hän aiheutti ikääntyneille vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ei hän luonnollisesti miettinyt, millaisen puheenaiheen, pohdiskelun ja jyvityksen hän järjesti paikallisille ihmisille ja tutuille. De mortuis nil nisi bene."

 Isä saa suruaan sanoiksi. Kirjoittajan ammattitaito on auttanut jäsentämään huolen täyttämien vuosien tapahtumia. Ankarat itsesyytökset ovat vainonneet miestä, jonka hyvää tarkoittaneet pyrkimykset pojan auttamiseksi olivat tuottaneet yhä uusia pettymyksiä. Pahana Huovinen näkee myös oman kirjailijakuuluisuutensa, jolla kuopusta jo koulussa oli kiusattu. Tämä ei ollut osannut kääntää tilanteita voitokseen kuten isoveli.

Lohduttomalta tuntuu vanhempien ja sisarusten osa silloin, kun joku perheestä peruuttamattomasti liukuu yhä syvenevään masennukseen. Oliko pojan viimeinen uintimatka ainoa, hyvinkin tietoinen keino vapauttaa itsensä yhtä lailla kuin perheensä kaikkia piinanneesta kärsimyksestä?

Veikko Huovinen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Huovinen) kuoli lokakuussa 2009, neljä vuotta Pekka-poikansa jälkeen.


3 kommenttia:

  1. Lapsen kuolema on aina valtava järkytys, itsemurha varmaan moninkertainen. Eräs miespuolinen sukulaiseni, jonka poika hukkui parikymppisenä, sanoi, ettei lapsen kuolemasta pääse koskaan eroon. Tapahtumasta on jo 25 vuotta.

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän hyvin, että noin sen kokee. Pysäyttävää oli lukea Veikko Huovisen syvällisen tarkka kuvaus suhteesta poikaansa ja samalla omaan kirjailijuuteensa.

    VastaaPoista
  3. Järjestys on aina väärä , oli lapsi minkä ikäinen tahansa .Näitä olen joutunut sivusta seuraamaan.On onni ,että pystyy purkamaan tunteensa kirjoittamalla..

    VastaaPoista