Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Huovinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Huovinen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. syyskuuta 2016

Välipalaksi Huovisen koirajuttuja

Elisa Kirja julkaisi 2015 e-kirjana Veikko Huovisen Kylän koirat, jonka WSOY toi markkinoille jo 1962. Pikku opuksessa on sivuja 82. Ostin tarjouskirjan e-version äskettäin sekä kirjailijan nimen että tämän mainostekstin perusteella:

Suomen hauskimmaksi kehuttu koirakirja on huovismainen sekoitus huumoria ja koiranleukamaista, purevaa ivaa, jalannostoa turhalle tärkeilylle.
Koirat liikehtivät laumoina, päivystävät kauppojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten pihoilla, seuraavat silmä kovana ihmisten puuhia, nuuskivat, nostavat jalkaa, leikkivät, mekastavat ja pyyhkäisevät välillä huimaan juoksuun. Niiden juhlaretkiä ovat kulinaariset orgiat rehevillä tunkioilla. Joskus ne solmivat kummallisia ystävyyssuhteita, mutta uskollisimpia nämä otukset ovat omalle koiruudelleen.
"Talvikauden 1961-62 seurustelin kylän koirien kanssa. Kamera ja Novoflex-kauko-objektiivi toisessa kädessä, ja toisessa narun päässä Rippe-koira kuljin kylän männiköissä perässäni haukkuva, irstas koiralauma." Näin Huovinen, koiruuksien suuri taitaja, on kuvannut sitä, miten Sotkamon koirista punkkeineen päivineen tuli kirjallisuutta.

© Veikko Huovinen, 1962
Valokuvat kirjoittajan
Kansi: Urpo Huhtanen

Panin merkille paitsi Huovisen antaumuksellisen koirien tarkkailun myös sen, kuinka isosti asuinympäristöt ovat muuttuneet. Ei ole enää entisenlaisia avotunkioita eikä pihoilla paikkoja, jonne voisi nakata ämpäreittäin likavesiä. Vielä 1960-luvun alussa kylän koirat löysivät ties mitä "herkkuja" tonkimalla takapihojen tunkioita. Piehtaroimalla ne lisäksi saivat turkkiinsa koiralauman arvostamia haisuja. Oi aikoja, jolloin koirat kuljeksivat talvet vapaina! Vasta huhtikuun alussa ne kuulemma kytkettiin kiinni. Se oli rajapyykki, johon Huovinen päättää syksystä kevääseen jatkuneen havainnointinsa. Tulokset ovat luettavissa kirjan tarinoista. Ammattimiehen ottein aineisto on jaoteltu luonnikkaiksi luvuiksi. Niiden otsikoista selviää melko hyvin, missä talven mittaan mennään.

SYKSYISTÄ KOIRUUTTA
TIEDUSTELUMATKA KESKIKYLÄLLE
VANGITTU PRINSESSA
TUNKIOPOLITIIKKAA
USKOLLISUUDESTA, JULKISTEN PAIKKOJEN KOIRISTA JA SEN SELLAISISTA
SYYHYINEN KOIRA
KOVALLA PAKKASELLA
HURJA KULKUE
SUSI ON AMMUTTU
NOKISET AHERTAJAT
PORSAAN PAPERIT
LEIKKEJÄ JA SEURUSTELUA
KOIRANHAJUA PÄLVISSÄ

Huimimmat kuvaukset löysin luvuista Vangittu prinsessa, Tunkiopolitiikkaa ja Nokiset ahertajat. Vangittu prinsessa kertoo narttukoirasta toiveikkaine sulhaskandidaatteineen ja myös nartun omistajasta. Kokemus kiteytyy kuvatekstiin sivulla 31: Parikymmentä koiraa vakituisina vieraina parin viikon ajan omassa pihassa on asia, jota ei heti käsitä ellei mieti sitä tarkemmin.

Muistanpa minäkin, kun eräänä kevättalvena meidän irlanninsusikoiralla oli juoksuaika ja naapurin pihalla kumollaan olleen veneen alla päivysti liuta uljaita uroita. Kerran töistä tullessa oma koira seisoi kytkettynä pihalla ja odotti niin innoissaan minua emäntäänsä, että nojasi naruun. Siitäkös yritteliäät sulhaset huomasivat otollisen hetken koittaneen ja syöksähtivät joukolla esiin. Yksi ehti ison donnan takakoipeen ja yritti kiivetä. Turha, mikä turhaa - donna ei edes vilkaissut pikku piskiä, vaan ravisteli sen irti jalastaan. Kokemus oli urokselle niin kova, ettei se enää pyrkinyt uusimaan yritystä. Ja minä vein koko komeuden sisälle turvaan.

Tunkiopolitiikassa ja vähän muissakin luvuissa Huovisen uppoutuminen kuvaamaan tunkioiden ihanuuksia koirien vinkkelistä teki minulle hetkittäin tiukkaa, kun saman tien sai lukea niiden pötköttelyistä isäntänsä sängyssä. En näet kunnolla kestä mitään koiraa omassa sängyssäni saati sitten tonkimishommista suoraan sisätiloihin päästettynä. Kirjan luvussa Nokiset ahertajat kirjan koiranomistajankin sietokyky löysi rajansa, kun selvisi, missä oma koira uurasti niin, että palasi reissultaan yltä päältä nokisena. Itse tarina on sekä innokkaan toiminnan että koirien kaveruuden herkkä kuvaus. Kaveruudelle tulee äkkiloppu, kun kotikoiran mukaansa houkutellut kulkurikoira häädetään pois oman koiran ulottuvilta. Kertomus laajenee kauas Sotkamon kyliltä melkeinpä Lappiin asti, jonne Huovinen ajatuksissaan saattelee kekseliään kulkurin. Lukija suree kulkurin tavoin sitä, ettei kelpaa.

Huovisen Kylän koirat oli kerrassaan mainio välipala isojen luku-urakoiden lomassa. Meneillään on Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Ensimmäiset 400 sivua on luettu, lähes yhtä monta sivua omassa niteessään on vielä aloittamatta. Saa nähdä, mitä osaan sanoa tästä tekijänsä viimeisestä kirjallisesta monumentista.




perjantai 25. tammikuuta 2013

Helmi elämäkerraksi

Aika ajoin olen viihtynyt Veikko Huovisen (1927 - 2009) tekstien parissa. Havukka-ahon ajattelijan (1952) toki olen lukenut, mutta vasta Hamsterit (1957) sai minut täysin valtaansa joskus 1970-luvun lopulla. Ikimuistoinen on kirjassa kuvattu lumimyrsky, sen kasvattamat muhkeat nietokset ja räystäiltä kurkottavat kielut. Hyvät talvivarastot keränneet ihmiset kellivät tupansa lämmössä kuin oravat pesässään ainakin minun muistikuvieni mukaan. Hamstraamisen tuloksellinen autuus hersytti nauramaan ääneen kirjaa lukiessa.

Nyt olen nauttinut Panu Rajalan sujuvasta kynänjäljestä, kun hänen kirjoittamansa Hirmuinen humoristi, Veikko Huovisen satiirit ja savotat (2012) löytyi kirjastosta. Käy ilmi, että Rajala on ollut kosketuksissa Huoviseen usean vuosikymmenen mittaan ja tuntee tarkkaan Huovisen tuotannon. Rajalan Huovis-kirja herättää luottamusta tekemällä oikeutta kohteelle - on siis kerrassan helmi lajissaan.

Paljon minulta on jäänyt lukematta Huovisen, tämän miehisen miehen, laajasta teosvalikoimasta. Kaksi lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä teosta olen onneksi löytänyt ajoissa hyppysiini. Toinen niistä on Puukansan tarina (1984). Sen olen lukenut silloin tällöin uudestaan ja luettanut muillakin. Viimeisin kohde on ollut pojanpoikani, jolle intoa puhkuen tarjoilin Huovisen vaikuttavaa teosta. Se käy malliksi siitäkin, mitä suomen kielellä voi saada aikaan. Esimerkiksi kuvaus metsän vongahtelusta myrskytuulessa on ylittämätön. Ilmankos pojanpoika on jättänyt palauttamatta kirjan, vaikka tämän opuksen olisin toivonut saavani takaisin. No, saa pitää, jos osaa arvostaa teosta ja malttaa lukea sen uudestaankin.

Toinen suorastaan mykistävä teos on Pojan kuolema (2007). Sen luin ja siitä kirjoitin blogitekstin viime syksynä (http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/09/isan-suru.html).

Muistuupa tässä mieleen, että tietämättömänä Huovisen haluttomuudesta osallistua seminaareihin tai muihinkaan väenkokouksiin, soitin hänelle 1980-luvun alkuvuosina ja yritin saada hänet mukaan Pentinkulman päivien opettajaseminaariin. Ystävällisesti hän jutteli tovin kanssani, myhäili ja - seisoi kantillaan: eipä lähtenyt Huovis-Veikko Urjalaan.

torstai 13. syyskuuta 2012

Isän suru

Eilinen iltapäivä hujahti Veikko Huovisen Pojan kuolemaa lukien. Lehtijutuista tiesin ennalta jotakin Huovisen perheen surusta, mutta vasta nyt kirjan luettuani tajuan, kuinka syvästi kuopuksen sairaus ja kuolema ovat töytäisseet isä-Veikkoa. BookPlus Kirjamaailman sivulta löytyy sekä tämä kuvaus pojasta isän sanoin että luonnehdinta kirjasta:

"Millainen Pekka oli luonteeltaan. Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut."Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006. Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen. Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille. "Yöllä turhaan unta tavoitellessani ajattelin Pekan lähtöä. Mielestäni se oli selkeä, kolkkoudessaan karun kaunis ja tietyssä mielessä rohkeakin teko. Hän oli japanilaisen kirjallisuuden ystävä, ja nyt oli täysikuu. Alasti hän oli tullut maailmaan ja alasti hän lähti lapsuuden uimarannasta kylmään veteen. Ei epätoivoon vaipunut mies kai siinä mielentilassaan ajatellut surua ja itsesyytöksiä, mitkä hän aiheutti ikääntyneille vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ei hän luonnollisesti miettinyt, millaisen puheenaiheen, pohdiskelun ja jyvityksen hän järjesti paikallisille ihmisille ja tutuille. De mortuis nil nisi bene."

 Isä saa suruaan sanoiksi. Kirjoittajan ammattitaito on auttanut jäsentämään huolen täyttämien vuosien tapahtumia. Ankarat itsesyytökset ovat vainonneet miestä, jonka hyvää tarkoittaneet pyrkimykset pojan auttamiseksi olivat tuottaneet yhä uusia pettymyksiä. Pahana Huovinen näkee myös oman kirjailijakuuluisuutensa, jolla kuopusta jo koulussa oli kiusattu. Tämä ei ollut osannut kääntää tilanteita voitokseen kuten isoveli.

Lohduttomalta tuntuu vanhempien ja sisarusten osa silloin, kun joku perheestä peruuttamattomasti liukuu yhä syvenevään masennukseen. Oliko pojan viimeinen uintimatka ainoa, hyvinkin tietoinen keino vapauttaa itsensä yhtä lailla kuin perheensä kaikkia piinanneesta kärsimyksestä?

Veikko Huovinen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Huovinen) kuoli lokakuussa 2009, neljä vuotta Pekka-poikansa jälkeen.