Nyt olen nauttinut Panu Rajalan sujuvasta kynänjäljestä, kun hänen kirjoittamansa Hirmuinen humoristi, Veikko Huovisen satiirit ja savotat (2012) löytyi kirjastosta. Käy ilmi, että Rajala on ollut kosketuksissa Huoviseen usean vuosikymmenen mittaan ja tuntee tarkkaan Huovisen tuotannon. Rajalan Huovis-kirja herättää luottamusta tekemällä oikeutta kohteelle - on siis kerrassan helmi lajissaan.
Paljon minulta on jäänyt lukematta Huovisen, tämän miehisen miehen, laajasta teosvalikoimasta. Kaksi lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä teosta olen onneksi löytänyt ajoissa hyppysiini. Toinen niistä on Puukansan tarina (1984). Sen olen lukenut silloin tällöin uudestaan ja luettanut muillakin. Viimeisin kohde on ollut pojanpoikani, jolle intoa puhkuen tarjoilin Huovisen vaikuttavaa teosta. Se käy malliksi siitäkin, mitä suomen kielellä voi saada aikaan. Esimerkiksi kuvaus metsän vongahtelusta myrskytuulessa on ylittämätön. Ilmankos pojanpoika on jättänyt palauttamatta kirjan, vaikka tämän opuksen olisin toivonut saavani takaisin. No, saa pitää, jos osaa arvostaa teosta ja malttaa lukea sen uudestaankin.
Toinen suorastaan mykistävä teos on Pojan kuolema (2007). Sen luin ja siitä kirjoitin blogitekstin viime syksynä (http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/09/isan-suru.html).
Muistuupa tässä mieleen, että tietämättömänä Huovisen haluttomuudesta osallistua seminaareihin tai muihinkaan väenkokouksiin, soitin hänelle 1980-luvun alkuvuosina ja yritin saada hänet mukaan Pentinkulman päivien opettajaseminaariin. Ystävällisesti hän jutteli tovin kanssani, myhäili ja - seisoi kantillaan: eipä lähtenyt Huovis-Veikko Urjalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti