Jää vangitsee lukijansa

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnolla kruunattu romaani Jää (2012) pakotti hitaan ja tunnustelevan alun jälkeen pysymään kirjan parissa, kunnes viimeinenkin sivu oli luettu. Nautin kaikesta: vaikuttavaa tarinaa kannattelee selkeä rakenne, jota Leena Vallisaaren suomennos notkeasti noudattelee. Suomentaja tuntuu hengittävän kirjailijan tahdissa ja löytävän paitsi osuvia ilmauksia myös muuntavan lauserytmejä kunkin henkilön hahmottamiseksi siten kuin ilmeisesti Lundberg tekee ruotsinkielisessä tekstissään. Harvoin muistan lukeneeni yhtä upeaa suomennosta. Päättelen, että se tekee komeasti oikeutta mestarilliselle alkutekstille.

Koska olen yhä niin kiinni romaanin ihmisissä ja tapahtumissa, etten halua referoida lukemaani, kopioin tähän Booky.fi -pikakirjakaupan sivuilta selostuksen kirjan sisällöstä:

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.

Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä.

Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Lundbergin henkeäsalpaavan kaunis romaani ei päästä otteestaan. Se vangitsee lukijan jään tavoin odotuksen, kaipuun ja vapauden murtumiin.

Jatkan omaa tekstiäni, kunhan rauhoitun. Eilen teoksen kolmatta ja samalla viimeistä osaa lukiessani sydän takoi tavallista kiivaammin. Hämmästelen, kuinka kirjailija kykenee väläyttämään esiin Petter-papin ja isän sisäiset mietteet, hänen kipeät taistelunsa ja lopulta luopumisensa. Ihailen tapaa, jolla  rivakka ja tiukka Mona, pastorska, on kuvattu. Pariskunnan keskinäinen rakkaus sitoo heidät toimimaan yhdessä sekä perheen että seurakunnan hyväksi.  Entä sitten lapset! Harvinaista herkkua on sekin, kuinka tytär Sanna, oikeastaan Aleksandra, kuvataan varttuvana isosiskona ja isän ystävänä, kun taas pikkusisko Lillus hurmaavana sottapyttynä.

Monet muutkin henkilöt hahmottuvat verevinä saaristolaisina, täysinä ihmisinä. Myös sukulaissuhteita valaistaan etenkin osana perheen kesäelämää. Ja kaikki se, mikä tulee kerrotuksi jumalanpalveluksista, seurakuntalaisten tapaamisista, keskinäisestä avunannosta, saariston kaikkinaisista sääoloista, vetoisista asunnoista, pappilan navetasta lehmineen, lampaineen ja kanoineen ansaitsee oman suuren kiitoksensa.