Etäinen Kökar

Ensimmäisiä havaintoja Kökarista, kun sitä lähestyy lautalla Korppoon suunnasta, on punainen seinämä, josta tulee kysyneeksi, mikähän tuo on. Se osoittautuu kirkon katoksi. Muun kirkon näkee vasta sitten, kun menee kirkkosaareksikin mainitulle Hamnölle.

Tunsin vetoa Kökariin Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin takia. Se teki ilmestymisensä aikoihin parisen vuotta sitten niin ison vaikutuksen, että lopulta sain toimeksi lähteä kirjan Luodoiksi nimittämille saarille. Ostin kirjasta e-version matkalukemiseksi ja muistin verestämiseksi. Romaani tarjoaa väkevän ja todentuntuisen kuvan muutaman vuosikymmenen takaisista saarelaisista ja heidän nuoresta papistaan perheineen. Tunteehan kirjailija omakohtaisesti aiheen, mistä kirjoittaa, kuten hän vahvistaa TV-haastatteluissa tuoreeltaan Finlandia-palkinnon jälkeen. Kirjoitin silloin minäkin tämän blogitekstin.

Saarella on yhä tallessa se vanha pappila, johon romaanin tarpeisiin luotu perhe asettuu. Siinä toimii nyt seurakuntakoti. Muutaman kymmenen askeleen päässä kohoaa kirkko ja sen takana kellotapuli, josta kellonsoittaja alkoi läpätä pikkukelloja, kun näki papin astuvan pappilan ovesta.Tässä fakta lyö kättä fiktiolle.

Romaanissa on mainio kuvaus uuden papin ensimmäisestä saapumisesta pitämään jumalanpalvelusta. Niinpä tallensin aidosta näyttämöstä kuviin sen, mikä yhä on havaittavissa.

Kirjan papin tapaan Kökarin kyliin on hyvä tutustua polkupyörällä ajaen. Nykyisillä asfalttiteillä matkat taittuivat melko kivuttomasti. Vain vinha tuuli teki tenää.

Palattaessa kirkkosaarelta poikettiin kolmen tuhannen vuoden takaisella hylkeenpyytäjien suojapaikalla. Polku vie yli laakeiden kallioiden, joilla kanervat yhä kukkivat. Perillä kalliot muodostavat kuin linnoituksen.

Opaste tarjoaa tarkkaa tietoa, jos tekstistä edes suurentamalla saa selvää. Oikean alanurkan kartta kertoo, kuinka merivesi on vellonut paljon nykyistä korkeammalla. Maa-alueet olivat silloin vielä vähäisiä saaren lämpäreitä.




Mukava oli asua Karlbyn keskustassa, jossa Brudhällin hotelli palvelee  sekä hotelliasiakkaita että vierassatamaan saapuvia. Turistikausi oli kuitenkin jo niin lopuillaan, että vain yksi purjevene kiinnittyi rantaan. Niinpä odotettu retki Källskäriin jäi toteutumatta, vaikka ennakkotietojen mukaan sinne olisi päässyt elokuun loppuun asti, jolloin myös hotelli sulkeutuu muilta paitsi tilausryhmiltä.

Vähäisen kävelymatkan päässä hotellista kohoaa kallioinen mäki, jolla näkyi kulkijoita. Sinne piti siis yrittää. Löytyi polunpää, jonka viitassa lukee UTKIK. Liekö paikallista murretta? Ylhäältä avautuu näkymiä, joista yksi tuli otetuksi talteen viereiseen kuvaan.

Enpä ollut tiennyt, että Kökarissa liplattavat leppeät laineet omassa järvessä nimeltään Oppsjö. Se on aarre, josta saarelaiset saavat juomavetensä. Siksi uimareilla ei ole asiaa veteen. 

Lähtöpäivän aamuna oli leppoisaa kävellä katsastamaan tätäkin saaren vesi-ihmettä. Iltapäivällä oli aikaa poiketa kirjastossa, joka toimii hienosti peruskoulun yhteydessä. Useita poikia (!) piipahti asioimassa ystävällisen kirjastonhoitajan luona. Tämä olisi jopa lainannut satunnaisille kävijöillekin Ulla-Lena Lundbergin Kökar-nimisen kirjan (1975), jota vartavasten tultiin katsomaan. Eipä lainattu, vaan katsotaan, löytyykö se antikvariaatista.

Ihmeellisenä sattumana kirjastossa oli meneillään taidenäyttelyn avajaistilaisuus. Kaikki tulijat, joita ei tosiaan ollut jonoksi asti, saivat tervetuliaisdrinksuna paikallisen Applegårdin oivallista juomaa. Sekin paikka laajoine omenatarhoineen tuli nähdyksi, kun poljettiin saaren itäosiin aina Hellsön perukkaan asti. Mutta yllätysten yllätys oli, että taidettaan esille tuonut kuvanveistäjä Anitta Toivio kertoi kotipaikakseen Kangasalan, oman pitkäaikaisen asuin- ja kotikuntani. Siinähän havisi jo lähes sukulaisuus meidän kahden kesken. Tämä ja moni muu taiteilija viettää vuosittain aikaa Kökarissa. Samoin Ulla-Lena Lundberg, joka kirjastonhoitajan mukaan saapuu jo keväällä nykyisestä kotipaikastaan Maarianhaminasta ja tarkkailee kaiken kesää innokkaasti lintuja.  Saarelaisten kelpaa olla hyvin ylpeitä tästä vakituisesta kesävieraastaan.

Utö mielessäin

 Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani herätti muistelemaan kesäistä reissua Utöhön muutama vuosi sitten. Hyvä sää helli, mutta silti aavan meren äärellä saattoi kuvitella, kuinka hurjia syys- ja talvimyrskyt voivat olla. Ei ihme, että paikka on nimetty laivojen hautausmaaksi.

                                                    

Lundbergin kirjassa eletään ainakin yhtä tositapahtumaa, Park Victoryn haaksirikkoa jouluna 1947. Kuvan muistomerkki taitaa kuitenkin liittyä erääseen aiempaan, 1920-luvun lopun haaksirikkoon. Vuosittain pinta- ja muut pelastajat käyvät laskemassa sen alle seppeleensä muistaen niitä, joita ei kaikista yrityksistä huolimatta ole kyetty auttamaan. Äärimmäisen hankala tilanne oli myös silloin, kun iso autolautta Estonia upposi. Utö oli yksi pelstaustöiden tukikohta. 

Poimin omista albumeistani tähän vielä toisen  kuvan, jossa pilvet levittäytyvät taivaalle kuin suojelevat käsivarret. Heinä-elokuun taitteen iltahämärässä en aistinut mitään uhkaavaa. Meri päilyi levollisen tyynenä, oli leppeän lämmintäkin. Satunnainen kävijä sai tuta pelkästään meriympäristön parhaita puolia.

Jää vangitsee lukijansa

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnolla kruunattu romaani Jää (2012) pakotti hitaan ja tunnustelevan alun jälkeen pysymään kirjan parissa, kunnes viimeinenkin sivu oli luettu. Nautin kaikesta: vaikuttavaa tarinaa kannattelee selkeä rakenne, jota Leena Vallisaaren suomennos notkeasti noudattelee. Suomentaja tuntuu hengittävän kirjailijan tahdissa ja löytävän paitsi osuvia ilmauksia myös muuntavan lauserytmejä kunkin henkilön hahmottamiseksi siten kuin ilmeisesti Lundberg tekee ruotsinkielisessä tekstissään. Harvoin muistan lukeneeni yhtä upeaa suomennosta. Päättelen, että se tekee komeasti oikeutta mestarilliselle alkutekstille.

Koska olen yhä niin kiinni romaanin ihmisissä ja tapahtumissa, etten halua referoida lukemaani, kopioin tähän Booky.fi -pikakirjakaupan sivuilta selostuksen kirjan sisällöstä:

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.

Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä.

Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Lundbergin henkeäsalpaavan kaunis romaani ei päästä otteestaan. Se vangitsee lukijan jään tavoin odotuksen, kaipuun ja vapauden murtumiin.

Jatkan omaa tekstiäni, kunhan rauhoitun. Eilen teoksen kolmatta ja samalla viimeistä osaa lukiessani sydän takoi tavallista kiivaammin. Hämmästelen, kuinka kirjailija kykenee väläyttämään esiin Petter-papin ja isän sisäiset mietteet, hänen kipeät taistelunsa ja lopulta luopumisensa. Ihailen tapaa, jolla  rivakka ja tiukka Mona, pastorska, on kuvattu. Pariskunnan keskinäinen rakkaus sitoo heidät toimimaan yhdessä sekä perheen että seurakunnan hyväksi.  Entä sitten lapset! Harvinaista herkkua on sekin, kuinka tytär Sanna, oikeastaan Aleksandra, kuvataan varttuvana isosiskona ja isän ystävänä, kun taas pikkusisko Lillus hurmaavana sottapyttynä.

Monet muutkin henkilöt hahmottuvat verevinä saaristolaisina, täysinä ihmisinä. Myös sukulaissuhteita valaistaan etenkin osana perheen kesäelämää. Ja kaikki se, mikä tulee kerrotuksi jumalanpalveluksista, seurakuntalaisten tapaamisista, keskinäisestä avunannosta, saariston kaikkinaisista sääoloista, vetoisista asunnoista, pappilan navetasta lehmineen, lampaineen ja kanoineen ansaitsee oman suuren kiitoksensa.

Jää juoksuttaa

Paikallinen aviisi herätteli eilen lukijoita varautumaan putkistojen jäätymiseen. Minäkin havahduin jutusta niin, että ajaa suhautin 30 kilsan päähän tarkastamaan mökin vesitilanteen: jäässä! Suotta vääntelin hanoja. Vettä ei norunut tippaakaan, vaikka vielä edellisenä tiistaina vesi juoksi hereästi.

Tänään kyselin neuvoja putkimieheltä. Hän puolestaan kyseli, olinko tarkastanut vesimittarin, sillä pahassa tapauksessa jää hyytää koko vehkeen, särkee lasin ja ennen pitkää tuottaa tulvan. Oli jäänyt katsastamatta koko mittari. Siispä uudestaan reissuun. Kuvat kertovat, että mittaria on katsottu. Sinisen kannen alta löytyi ehjä lasi. Jäätä ei näkynyt missään, käsin tunnustelemalla havainto varmistui. Ei siis ihan kauheaa hätää. Pitkä palaveri putkimiehen kanssa samalla, kun kyttäilin ja tunnustelin jyhkeitä putkiston osia, tuotti tulokseksi, että pikaratkaisuksi riittää oikealla näkyvän putken sulkeminen.

Aika ajoin avaan sen, samoin vesikraanan ja katson, alkaako mittarin mustasiipinen hyrrä liikahdella. Sitten kun jää sulaa, hyrrä pyörii niin vinhasti, ettei siipiä enää erota, kun kraanasta valutetaan vettä. Mutta sulan maan aikaan vesiputkeen kannattaa asennuttaa sähkövastus, jolla jää häätyy hyytymättä putkiin. Muistuupa tässä mieleen entinen elämä Kangasalla ja se kerta, kun vesiputken sulattajia odoteltiin viikko. Ehtivät paikalle päivää ennen kuin yhden tyttärentyttären ristiäisiä ruvettiin kotona viettämään! Selvä se, että isäntä hommasi sähkövastuksen. Minulta jäivät niinä aikoina omakotitalon putket ja mittarit lähemmin syynäämättä. Nyt on sekin vajaus täyttymässä.

Luulisi muuten, että oppia saaneena olisin kepeästi hurauttanut takaisin talvikotiin. Mutta, mutta - paiskasin ulko-oven lukkoon ja huomasin samalla, että kaikki avaimeni ja molemmat puhelimeni ovat yhä sisällä olkalaukussa. Se mokoma makaili keinutuolissa, kun taas käsissäni heilui tyhjä laukku. Vähän siinä tuli tepastelluksi ja äimistellyksi, mikä nyt eteen. Lähdin kolkuttelemaan naapurin ovea, onnekseni. Vakituisesti mökillä asuva löytyi kotoa, samoin löytyi aikaa ja auttamishalua. Sain kyydin Lietoon ja takaisin mökille vara-avaimet visusti taskussa. Sillä välin mökille jo siunaantui lisää avaimia naapurin puhelimesta lähetetyn viestin hälyttämänä.

Tämmöisen rumban saa aikaan, jos ei ole vara-avainta missään lähemmässä jemmassa. Oma vika, sillä syksyllä tyhjensin jemman. Mahtanenko selvitä seuraavasta äkkitilanteesta juoksuttamatta muita ihmisiä ympäriinsä?