Filmin ensimmäisen osan nimeksi ilmaantuu Justine. Hän on se alussa näytetty nainen, joka nyt saapuu avioituneena sisarensa Clairen järjestämälle loisteliaalle häävastaanotolle - kaksi tuntia myöhässä. Morsiusparin vihdoin ehtiessä paikalle tapahtumat vinksahtelevat yhä pahemmin. Verkkaisesti liikkuvia kuvia sävyttää suurenmoinen musiikki, joka paikoin muuntuu uhkaavaksi kumuksi. Puheet kääntyvät Melancholiaan, planeettaan, joka on ilmaantunut auringon takaa ja lähestyy Maata. Katsoja pidättelee hengitystään ja pohtii, miksi planeetan nimi on Melancholia. Mieleen muistuu alkukuva syvästi masentuneesta Justinesta.
Kartanossa ovat enää vain Claire, tämän aviomies ja poika sekä Justine. Kaukoputkella seurataan sitä, mikä näkyy paljaallakin silmällä. Uhka tiivistyy, paniikki valtaa pojan vanhemmat. Mutta Justine vapautuu melankoliasta. Hän kykenee vihdoin heittäytymään leikkiin pojan kanssa ja tekee tälle sen, mitä on kauan luvannut: taikaluolan turvaksi. Se osoittautuu hataraksi risukodan hahmotelmaksi. Mikään muukaan ihmistekoinen ei pystyisi torjumaan sitä, mikä tuleman pitää. Mutta ainakin lapsi saa lohdun, ennen kuin maailma kokee loppunsa.
Minulle elokuva oli iso elämys. Kun heräilin yöllä, mieleen palautui kohtauksia sieltä täältä. Aamulla huomasin rinnastavani niitä joihinkin Stanley Kubrickin leffojen näkymiin, sellaisiin, joita Avaruusseikkailu 2001 (1968) ja Eyes Wide Shut (1999) räväyttävät katsojan silmien eteen.
Nettietsinnöissä löytyi olennaista tietoa myös von Trierin Antichrist-elokuvasta (2009), jonka asetelmat ja maailma kuuluvat olevan hyvin samantapaiset kuin Melancholiassa. Katastrofiin johtavaa kauhua on molemmissa. Siispä ensi viikolla vuorossa on lisää von Trieriä.
2 kommenttia:
Näin aikoinaan leffan elokuvateatterissa ja se teki minuunkin suuren vaikutuksen. Myös loistelias kuvaus oli henkeäsalpaavaa.
Tuntuu tutulta ja vaikuttaa hyvältä.
Lähetä kommentti