Juhlien loppu - Melancholia

Eilisilta oli varattu leffalle. Elisa Viihteen videovuokraamossa valinta osui Lars von Trierin Melancholiaan vuodelta 2011 ilman, että olisin tiennyt elokuvasta mitään muuta kuin ohjaajan kuuluisuuden. Mitä saatiin? Alkukuvista asti häkellyttäviä lähes pysähdyksiin hidastettuja ja maalausten tapaan sommiteltuja näkymiä. Psykoottisen oloinen nuori nainen tuijottaa, näyttäytyy pian juoksemassa morsiuspukuisena ja lankoihin sotkeutuneena. Jotain ennen näkemätöntä on luvassa!

Lisää huikaisevia näkymiä: taivasta, tähtiä, avaraa viheriötä, linnamaista rakennusta. Ihmisiäkin tarttuu silmiini, vaikken enää muista missä järjestyksessä. Jossain alun vaiheessa kuvaan ilmaantuu valtaisa valkea limusiini kuin jokin satimeen kahliintunut eläin. Se kyyditsee sisuksissaan morsiusparia, joka joutuu avustamaan mutkaan juuttuneen auton irrotuksessa. Avuttomat yritykset auton saamiseksi liikkeelle alkavat vahvistaa odotuksia tuhoon tuomituista ihmisistä.

Filmin ensimmäisen osan nimeksi ilmaantuu Justine. Hän on se alussa näytetty nainen, joka nyt saapuu avioituneena sisarensa Clairen järjestämälle loisteliaalle häävastaanotolle - kaksi tuntia myöhässä. Morsiusparin vihdoin ehtiessä paikalle tapahtumat vinksahtelevat yhä pahemmin. Verkkaisesti liikkuvia kuvia sävyttää suurenmoinen musiikki, joka paikoin muuntuu uhkaavaksi kumuksi. Puheet kääntyvät Melancholiaan, planeettaan, joka on ilmaantunut auringon takaa ja lähestyy Maata. Katsoja pidättelee hengitystään ja pohtii, miksi planeetan nimi on Melancholia. Mieleen muistuu alkukuva syvästi masentuneesta Justinesta.

Tänään etsin, mitä netti tarjoilee ohjaajasta ja hänen viimeisimmästä elokuvastaan. Pätevimmäksi arvioin Juha Rosenqvistin kirjoittaman kritiikin. Se löytyy osoitteesta http://www.film-o-holic.com/arvostelut/melancholia/. Koska Rosenqvist sekä kuvailee että tulkitsee elokuvaa ja tarjoilee myös kaikki olennaiset tiedot elokuvasta näyttelijöineen, keskityn tässä enimmäkseen vain omiin vaikutelmiini. Otin jopa muutaman kuvan, yhden tummanpuhuvan näytän. Se on toisesta jaksosta nimeltä Claire. Siinä Justine-jakson hääjuhla on pelkkä häipyvä muisto. Jakson alkajaisiksi Justine on vaivalloisesti palaamassa sisarensa, tämän upporikkaan aviomiehen ja pikku pojan luokse kaiketi mielisairaalasta. Melancholia-planeetta lähestyy lähestymistään.

 Kartanossa ovat enää vain Claire, tämän aviomies ja poika sekä Justine. Kaukoputkella seurataan sitä, mikä näkyy paljaallakin silmällä. Uhka tiivistyy, paniikki valtaa pojan vanhemmat. Mutta Justine vapautuu melankoliasta. Hän kykenee vihdoin heittäytymään leikkiin pojan kanssa ja tekee tälle sen, mitä on kauan luvannut: taikaluolan turvaksi. Se osoittautuu hataraksi risukodan hahmotelmaksi. Mikään muukaan ihmistekoinen ei pystyisi torjumaan sitä, mikä tuleman pitää. Mutta ainakin lapsi saa lohdun, ennen kuin maailma kokee loppunsa.

Minulle elokuva oli iso elämys. Kun heräilin yöllä, mieleen palautui kohtauksia sieltä täältä. Aamulla huomasin rinnastavani niitä joihinkin Stanley Kubrickin leffojen näkymiin, sellaisiin, joita Avaruusseikkailu 2001 (1968) ja Eyes Wide Shut (1999) räväyttävät katsojan silmien eteen.

Nettietsinnöissä löytyi olennaista tietoa myös von Trierin Antichrist-elokuvasta (2009), jonka asetelmat ja maailma kuuluvat olevan hyvin samantapaiset kuin Melancholiassa. Katastrofiin johtavaa kauhua on molemmissa. Siispä ensi viikolla vuorossa on lisää von Trieriä.