Jumppa vaihtui patikkaan

Paikallisen kansalaisopiston kevätperinteisiin kuuluu, että kauden päätteeksi jumpparyhmät retkeilevät. Ohjaaja Ritva Selkilä vei tänään kaikki neljä lietolaisporukkaansa Kurjenrahkan kansallispuistoon ja Kuhankuonolle. Alue sijaitsee aivan mökkipaikkani naapurissa. Opisto tarjosi bussikyydin, eväät jokainen toi mukanaan ja varasi taskuun kolme euroa annettavaksi oppaalle.

Oppaaksi oli saatu biologi Mika Lehto. Hänen suo- ja metsämaaston asiantuntemustaan nautittiin annoksittain eri pysähdyspaikoissa. Paljon kuultiin sellaista, että katselen vastedes myös vetistä mökkimaastoa entistä hiukan tarkemmin silmin. Enkä enää siivoa kaikkia lahopuita edes mökkipihan tuntumasta. Ymmärrän, että metsä tarvitsee pikku ötökkänsä, jotka puolestaan käyttävät lahoavaa puuta monin tavoin.

 Aamupäivän viileys näkyy yhä kuvan ihmisten vaatetuksesta. Ilma lämpeni vasta sitten, kun oli jo patikoitu 3,5 km Savojärveä ympäri Rantapihaan asti. Siellä huilattiin ja syötiin eväitä. Fiksuimmat kaivoivat repuistaan teleskooppitikut makkaroita varten. Ne paistuivat avotulessa, jota varten oli varattuna iso laari kuivia klapeja, kiitos Saksalan pienviljelijäyhdistyksen. Se huoltaa kaikille avointa taukopaikkaa.

 Kuhankuonolle saavuttaessa kahden aikoihin aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta. Vihdoin minullakin oli lämmin, kun taas kerran olin lähtenyt retkelle turhan vähissä vaatteissa.

Kuhankuonon kivipaasi seistä jököttää paikassaan osana parin miljardin vuoden ikäistä peruskalliota. Lujaa on se maaperä, jolla asustamme. Ei täällä asuinsija juurikaan tutise eikä myöskään rehota niin kuin etelän runsaslajisissa viidakoissa. Viimeisin jääkausi raastoi liikkuviin jäämassoihinsa kaiken sen kiviaineksen, joka irtosi, ja hiissasi sen mukanaan kauas Atlantin syvänteisiin. Sulamisvesien muodostamiin altaisiin on pikku hiljaa kerrostunut etenkin rahkasammalkasvustoa. Juurettomana se lahoaa alaosastaan, mutta kasvaa uutta päälle. Kerros vahvistuu millin vuodessa. Niinpä nevan turvekerrostuma on paikoin kymmenmetrinen.

Runsaan kuuden kilometrin patikointireitti kuljetti meitä jumpparyhmäläisiä neljällä suotyypillä. Pitkospuita pitkin ylitettiin vetisiä laidenevoja. Maastopolkuja kuljettiin laidekorpien kautta varpuja ja mäntyjä kasvaville reunaluisuille. Niitäkin korkeammalle kohoavat suotasanteet, ja päädyimme takaisin Metsähallituksen Luontotuvalle. Siinä komea kaari päivän annista.