Torstaita oleillen - leffana Somewhere

Marraskuun pimeys ja parin päivän hiljaiselo kotioloissa tarjosivat vahvan kontrastin leffalle, jonka runsaista tallennusvalikoimistani poimin: Sofia Coppolan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sofia_Coppola) ohjaama Somewhere (2010) sopi hyvin kaveriksi oleiluuni. Pikku hiljaa keskityin tosissani, niin kuin hyvän leffan parissa aina. Ainakin yhdessä arvostelussa myös sen kirjoittaja myöntää pitäneensä näkemästään (http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/arvostelu-sofia-coppolan-raukeassa-somewheressa-kierretaan-kehaa). Samoin Yle Teeman leffakavalkadiin viime viikonloppuna elokuvia valinneet ovat kelpuuttaneet Somewhere'n kaikelle kansalle tarjottavien laatujuttujen joukkoon. Ei mikään ihme, sillä nappasihan juuri tämä leffa 2010 Venetsian filmijuhlilla pääpalkinnon.

Elokuvan aurinkoinen Kalifornia näyttää lähes epätodelliselta, kun täällä Pohjolassa kalsea tuuli vinkuu nurkissa. Samoin myös elokuvan aihe filmitähtineen on kaukana meikäläisen elämänpiiristä. Elokuvaa voinee kiittää tietynasteisesta dokumentaarisuudesta ja omakohtaisuudesta, sillä Sofia Coppola filmimaailmassa kasvaneerna on asiantuntija, jopa asianosainen. Tarinan 11-vuotiaassa Cleo-tytössä lienee aimo annos Sofiaa itseään. Hämmästellen katselin kohtauksia, joissa Cleo osaa luontevasti tilata hotellipalvelusta filmitähti-isänsä Johnnyn huoneistoon ruoka- ja muita tarvikkeita. Tyttö myös kokkailee monihuoneisen asunnon keittiössä, vaikka kyse on hotellista. Pitkin matkaa raharikkaan käytännön asiat hoituvat yhdellä pikaisella puhelinsoitolla.

Äveräitten joutilas elämä tuskin olisi pitkään jaksanut kiinnostaa. Mutta kun hiljattain eronneelle (?), menevälle miehelle käy selväksi, että hänen on huolehdittava tyttärestään viikonloppua pidempään, tihenee tunnelma. Isän ja tyttären keskinäiset välit piirtyvät yhä tarkemmin, kun tilanteisiin pöllähtää aina alttiita kaunokaisia. Isä on mies, jonka ei tarvitse etsiä seuraa. Sitä on tyrkyllä ylenmäärin.

Käy ilmi, kuinka kätensä murtanut tähti potee tylsistymistä, joka hellittää vasta, kun oman tyttären myötä seilailu vaihtuu huolenpidoksi. Jopa palkinnon hakumatka Italiaan on järjestettävä yhteisenä. Mies osaa olla hyvä isä, joka huomaa tyttäressään paljon kiitettävää. Mutta tyhjyys iskee taas, kun tytär on vietävä moneksi viikoksi kesäleirille. Eron hetkellä katsojaakin lohduttaa tieto, että leiriviikkojen jälkeen isä lupaa taas tavata tytärtään.

Elokuvan loppu purkaa sanoiksi miehen onton olotilan. Syntyy äkkiratkaisu, josta katsojalle näytetään autiomaahan  luksusautollaan ajanut tähti. Hän hylkää ajokkinsa tienposkeen ja lähtee tallustelemaan kohti horisonttia. Mieleen muistuvat monet Chaplinin elokuvat, joiden loppuratkaisussa onnellinen kulkuri astelee tyttönsä kanssa kohti auringonlaskua. Coppolan miehellä ei ole ketään rinnallaan, mutta haluaisin uskoa, että hän onkin löytämässä itsensä.

Samoin kuin Chaplinin ikimuistoista kulkuria ei voi olla rakastamatta, myös Coppolan Johnny herättää vähintään myötämielisyyttä, samoin kuin tytär. Katsojan sydän liikahtaa jo ennen loppuratkaisua, kun tytär itkee sitä, ettei äiti edes kertonut lähtiessään, milloin palaa. Filmitähtien vanhemmuus osoittautuu heikoksi. Tarinan tapauksessa tosin on toivoa, että isä kypsyy sivuuttamaan egonsa ja asettamaan etusijalle lapsensa.