Armo Malickin Elämän puussa

Yle Teeman Elokuvafestivaalin antia riittää yhä tallenteissani. Eilen jouluaattona valitsimme ystäväni kanssa katsottavaksi Terrence Malickin Elämän puun. Se vaati uusintakelausta tänään, sillä yhdellä näkemisellä jäi moni seikka hämäräksi. Leffan lopuksi huokaisin, etten ikinä ennen ole nähnyt mitään vastaavaa. Löysin saman havainnon Ylen sivuilta, joilla elokuvanhankkija Johan Förnäs kirjoittaa: "Elämän puu ei muistuta mitään näkemääni".

 Malickin elokuvasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muita mainintoja (ks. esim. http://www.episodi.fi/elokuvat/the-tree-of-life/  ;
http://kinojatv.blogspot.fi/2011/10/malickin-elamanpuu.html ; 
http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2013/11/malick-elaman-puu-2011.html ).
 Antoisimman arvion esittää Timo Nisula. Poimin tähän hänen kuvauksensa tapahtumista: "Elokuva on kertomus päähenkilön Jack O’Brienin (Sean Penn) lapsuudesta 50-luvun Texasissa. Yhden ihmisen elämään ja muistoihin mahtuu kuitenkin koko elämän puu. Malick vie heti alussa katsojansa pimeyteen, jossa Jack puhuttelee äitiään, veljeään ja koko elämänsä alkua. Yksi ihmiselämä on osa kaiken elämän kertomusta – ja sen Malick liittää osaksi itsensä hukanneen arkkitehdin tarinaa."

Nisula luonnehtii perhettä pyhäksi ja jatkaa: "Kehyskertomus alkaa kuvauksella Jackin vanhempien (Jessica Chastain, Brad Pitt) kokemasta iskusta. Yksi heidän lapsistaan kuolee traagisesti. Suru herättää kysymyksen, johon Malickin kertomus pyrkii vastaamaan.
Malickin kertoma perhetarina on hienovireisen kunnioittava ja koskettava. Isä rakentaa oman elämänsä kunniaa ja menestystä tehtaassa. Hänen hyveensä ovat rohkeus ja eräänlainen käytännöllisen elämän viisaus. Brad Pitt unohtaa kaikella eleganssilla olevansa Brad Pitt ja luo realistisen, rakastettavan ja pelottavan kuvan kolmen pojan isästä.
Perheen äiti on vaativan ja ankaran insinöörin vastakohta. Jessica Chastain näyttelee ilmeikkäästi, herkkää ja uhrautuvaa naista, joka Jackin muistoissa esiintyy usein ylimaallisena, enkelimäisenä hahmona. Äidin hyveet ovat selväpiirteisen teologisia, ja hän myös luettelee ne lapsilleen: usko, toivo, rakkaus.
Malickin perhekronikka välttää stereotyyppiset ja kliseiset henkilökuvat. Isän ja äidin hahmot ovat symboliasemastaan huolimatta lihaa ja verta, valoa ja varjoa. Malick tavoittaa kuvillaan paljon sellaista, mihin paljollakaan puheella ei päästäisi: isä soittamassa hämärässä huoneessa urkuja, vierellään synkeä esikoisensa – kunnes lopulta musiikki voittaa pojan puolelleen, istumaan isän viereen. Äiti juoksemassa riemastuneen kauhuissaan pakoon hihkuvien poikiensa pyydystämää sammakkoa.
Nuori Jack, esikoispoika (Hunter McCracken), on oivallisin kaikista. Repliikit ovat vähissä, mutta ilmeet ja eleet puhuvat rikkaasti pojan elämästä ja huokuvat uhmaa, hämmennystä, vihaa, surua, kiintymystä."

Hankalaksi ainakin minulle tapahtumien hahmottamisen tekee se, että liikkeelle lähdetään perheen tarinan keskeltä: äiti ottaa vastaan kirjeen tai sähkeen, josta käy ilmi että yksi pojista on kuollut. Tämä oli tuolloin 19-vuotias. Pian ollaan tilanteissa, joissa viisikymppinen mies, vanhin veli Jack, heräilee upeassa talossaan. Toisella katsomisella selviää, että eletään aikaa pari-kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja että on kyse vuosipäivästä, jona veli kuoli. Jackin vaimo kantaa sisään vehreän oksan kuin elämän puusta, asettaa sen kuvan eteen hyllylle. Keittiössä mies sytyttää tuikun siniseen lasiastiaan. Kynttilän liekki palauttaa mieleen myös miehen oman lapsuuden. Pian siirrytään ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin.

Elokuvan mottona on Jobin kirjan luvusta 38 jakeet 4 ja 7. Tässä sitaatti, jossa mukana hiukan 6. jaetta: "Missä sinä olit silloin, kun minä laskin maan perustukset? - - Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" Ensin kuvittelin, että isä edustaisi jonkinlaista Jobia, mutta nyt löydän jakeista perusteluja huimiin kosmisiin ja vulkaanisiin näkymiin maailman ja elämän synnystä. En niihin kuitenkaan enempää puutu, vaikka visuaalisesti huiman rajut kuvat kieppuvat yhä silmissäni ja korvissa kumisee, sykkii, aaltoilee elokuvan kaikkea kerrontaa upeasti myötäilevä äänimaailma.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava katsomiskokemus, joka sai erityistä painoa jouluaatosta. Minusta tuntuu - vai kuvittelenko vain -, että Jack ottaa loppuleffan ihmeellisen, ehkä päänsisäisen vaelluksen myötä vastaan armon ja antaa anteeksi niin isälleen kuin itselleen lapsuuden kovat kokemukset. Kun katsojalle vielä näytettään avara auringonkukkien kasvusto, sama kuin elokuvan alussa äidin hiljaa kuiskaillessa ajatuksiaan elämän kantavista voimista, vahvistuu ajatus, että äidin edustama rakkaus voittaa isän hallitsevuuden. Niinpä viimeisen kuvan silta vienee yli tumman veden: Jack kokee olevansa sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. Elämän liekki lepattaa - sammumatta.