Yksinäisen illan lohtu

Elokuviin voi uppoutua ypöyksin kotioloissa. Niin kävi eilen, kun tallennuksista poimin viikko sitten Yle Teemalta tulleen Terrence Malickin Onnellisten ajan (1978). Tiesin, mitä odottaa, sillä Malickin Elämän puu on minulle ollut suuria katsomiskokemuksia. Unohtumattomaksi näytän maininneen myös Knight of Cups -leffan, vaikken tällä haavaa muista siitä mitään.

Onnellisten ajan alusta asti olin kiikissä upeisiin kuviin, niiden aamu- ja iltavalaistuksiin. Työläisten karu kohtelu valimossa, väkivalta ja pako tilanteesta siirtää äkkiä tapahtumat junan kyydissä uusiin, avariin maisemiin.

Tarmo Poussu puffaa Avussa 11.4.2020:

Onnellisten aika on huumaavan kaunis ja hauraan surumielinen elokuva ihmisen kyvyttömyydestä vaalia paratiisia, jonka luonto tai Luoja on meille lahjoittanut. Sen kuvat majesteettisina lainehtivista, laskevan auringon kultaamista viljapelloista säilyvät mielessä jopa vuosikymmeniä.

 Poussu jatkaa:

Bill (Richard Gere läpimurtoroolissaan) ja Abby (Brooke Adams) ovat sisaruksiksi tekeytyviä rakastavaisia ja Linda (Linda Manz) edellisen 12-vuotias sisko, joka toimii myös elokuvan kertojana. Kolmikon elämä muuttuu, kun rikas maanomistaja (Sam Shepard) rakastuu Abbyyn.

Kolmiodraamaksi kiertyvä tarina on pelkkä kehys, jonka sisään Malick maalaa riipaisevan visionsa ihmisen osasta. Keskelle luonnon rikkautta olemme luoneet yhteiskunnan, joka on täynnä keinotekoisia rajoja, riistoa ja eriarvoisuutta.

Elokuvan lumoavan musiikin sävelsi Ennio Morricone ja sen Oscarilla palkitusta kuvauksesta vastaavat Nestor Almendros ja Haskell Wexler.

Vakituiselle juttukaverille, joka asustelee omassa karanteenissaan, ellei olla mökillä, kehuin puhelimessa leffaa niin voimallisesti, että hän haki sen Areenasta. Mutta ei tullut kauppoja! Mies nukahti tuskin kymmenen minuuttia katsottuaan. Yhdysvaltain 1910-luvun olosuhteisiin liittyvä yhteiskunnallinen aihe ei kuulemma napannut. Kolmiodraamasta hän ei ehtinyt päästä lainkaan perille.

Ei siis ole toivoa jälkipuheista ja analyyseista. Yksin saan pyöritellä mielessäni kysymyksiä maaomaisuuden kasautumisesta, määrätietoisesta huijauksesta seurauksineen, kulkurielämän vetovoimasta, heinäsirkkaparvista ja koneellisesta viljankorjuusta, kun pesivät linnut tirkistelevät viljakorsien lomasta. Kuvat iskevät lähtemättömästi tajuntaan.

Voin luoda tarinan kertojalle, Lindalle, elämää ohi kerrotun tarinan, koska Malick jättää kuvittelulle tilaa. Lindalle pako koulusta taitaa merkitä seikkailemista tuttuun tapaan, vapaana säännöistä. Myös rouvan päiviä viettäneelle Abbylle tuskin on enää luvassa vakaata elämää, sillä hän hylkää komean plyyshilaukkunsa ja hyppää junan kyytiin.

Viimeiseksi katsoja näkee Abbyn jossakin pikkukaupungissa, kun hän katselee talon seinustalta kadun toisella puolen parveilevia nuoria naisia. Siihen joukkoon hän tuntee vetoa. Kuljeskelevista työläismiehistä saa seuraa, tienestiä ja toviksi ehkä myös onnea. Karuselli jatkaa pyörimistään...

Sirpaleita Terrence Malickin leffasta

Tutuksi tulleeseen talvikauden tapaan perjantai-iltana katsotaan jokin laatuleffa. Eilen nähtiin harvakseltaan elokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Terrence Malickin Knight of Cups. Luin siitä äskettäin Olli-Pekka Vainion analyysin, jonka hän on otsikoinut sanoilla Knight of Cups ja Malickin mieletön mieli. Päätin saman tien, että tuon elokuvan haluan nähdä, sillä muistin suurena, ennen kokemattomana elämyksenä saman ohjaajan Elämän puun (The Tree of Life 2011). Innoissani kirjoitin siitä blogijutun. Olen nähnyt myös Uuden maan (The New World 2005), jopa yrittänyt sen katsomista uudestaan, kun se taas tuli telkkarista, mutta jätin kesken enkä ole kirjoittanut siitä ensi kerrankaan jälkeen blogiini mitään.

Knigts of Cups (2015) löytyi nettivuokraamosta. Yhdestä tarokkikortista nimensä saanut elokuva alkaa kiihkein kosmisin liikkumisin musiikin pauhussa. Pian ollaan sekoilevien ihmisten joukossa jossakin kerrostalon isojen ikkunoiden sisäpuolella. Keskeiseksi henkilöksi osoittautuva mies, Rick, saa naiselta huumeella terästetyn (?) juoman, menettää tajunsa ja huomaa havahduttuaan, että on unohtanut helmen etsimisen. Murhe helmestä toistuu, muttei ota avautuakseen katsojalle. Ehkä helmen etsintään kuuluu se, että usein ollaan umpisukkeluksissa vesialtaisissa tai rannalla jäämässä kuohuvan valtameren aallon alle.

Alkujaksoista mieleen on jäänyt kuvien nopealiikkeisyys, autojen loppumaton virta alhaalla kadulla ja taivaalla alati pörräävä helikopteri. Välillä näkyy myös suuri matkustajakone. Ihmiset tuntuvat olevan koko ajan menossa ja tulossa. Ilmeetön Rick kulkee alkuun autiomaassa, istuu pian avoautossa porhaltamassa johonkin. Häntä katsotaan useimmiten selkäpuolelta. Mitään juonentynkää en hahmottanut pitkään aikaan eikä myöskään kaverini, jonka huomasin enimmän aikaa vetelevän autuaan unia.

Kaiken kaaoksen ja sirpaleisuuden seasta alkoi pikku hiljaa erottua jokunen Rickin tuntema ihminen ja se, mikä näitä ihmisiä liittää toisiinsa. Rick törmää kadulla pikkuveljeensä, joka sanoo etsineensä Rickiä. Paljastuu, että kolmas veli, Billy, on kuollut. Kenties tehnyt itsemurhan, mitä on vaikea ymmärtää saati hyväksyä. Löytyy vanha sureva mies, veljesten isä. Raskaita jännitteitä ilmenee etenkin isän ja pikkuveljen välillä. Lähes mykkäelokuvan tapaan seurataan isän ja pojan välistä tappelua, jossa astiat ja huonekalut särkyvät. Rick yrittää veltosti koskettamalla rauhoitella. Hän keräilee lattialta sirpaleita, sovittaa niitä toisiinsa, ihmettelee kaaoksen keskeltä pomimaansa kukkaa.

Kauniita naisia, palatsimaisen upeita asuntoja, sekopäisen oloisia miehiä hyörii kohtauksesta toiseen. Välillä tilanne rauhoittuu, kun Rick ja joku kaunottarista elää tovin kahdenkeskistä hetkeä. Melko selväksi tulee myös se, että Rick on ollut naimisissa ja että ero kaihertaa, samoin se, ettei lapsia ole.

Rick tapaa kirkossa papin, joka syrjäkarein puhuu siitä, kuinka Jumala saattamalla ihmisen koettelemuksiin antaa tälle tilaisuuden kehittyä. Vähin erin elokuvan näkymätkin kirkastuvat. On aurinkoista, tunnelissa ajettaessa sen päässä kajastaa valo. Tunnelin jälkeen aukeaa pitkä suora tie, jota pitkin nopea auto kirmaa kuin varsa kohti tulevaisuutta. Katsoja uumoilee, että ihmisten väliset kriisit helpottuvat, elämä jatkuu ja ehkä helmi, elämän tarkoitus, löytyy.

Lopuksi sanottakoon vielä, että yhtä sirpaleista ja silti vangitsevaa elokuvaa en ole nähnyt. Sen katsominen koetteli. Voisin vielä katsoa leffan uudestaan, kun vuokra-aikaa on jäljellä, mutta enpä taida. Mietin vain, että kenties jollekulle elokuvataiteen tai filosofian opiskelijalle Malickin uusin teos tarjoaa sellaisia tutkimisen ja pohtimisen aiheita, joihin minun intoni ei nyt riitä.

 ****

Lisäys illalla klo 21.20: Sen verran leffa yhä hiertää mieltä, että muistin jo eilen kesken katsomisen huokaisseeni, kuinka väkevästi elokuva kuvittaakaan tunteita ja tunnelmia.

Äsken löysin Veli-Pekka Lehtosen Hesarissa 25.3.2016 julkaistun arvostelun, josta löytyy paljon sekä tietoa että tulkintaa. Tässä jutun koko otsikko:

Knight of Cups on elokuva suuresta saamattomuudesta 

Terrence Malickin uutuus on elokuvaessee elämän harhailijasta. Pääosaa esittää Christian Bale

Armo Malickin Elämän puussa

Yle Teeman Elokuvafestivaalin antia riittää yhä tallenteissani. Eilen jouluaattona valitsimme ystäväni kanssa katsottavaksi Terrence Malickin Elämän puun. Se vaati uusintakelausta tänään, sillä yhdellä näkemisellä jäi moni seikka hämäräksi. Leffan lopuksi huokaisin, etten ikinä ennen ole nähnyt mitään vastaavaa. Löysin saman havainnon Ylen sivuilta, joilla elokuvanhankkija Johan Förnäs kirjoittaa: "Elämän puu ei muistuta mitään näkemääni".

 Malickin elokuvasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muita mainintoja (ks. esim. http://www.episodi.fi/elokuvat/the-tree-of-life/  ;
http://kinojatv.blogspot.fi/2011/10/malickin-elamanpuu.html ; 
http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2013/11/malick-elaman-puu-2011.html ).
 Antoisimman arvion esittää Timo Nisula. Poimin tähän hänen kuvauksensa tapahtumista: "Elokuva on kertomus päähenkilön Jack O’Brienin (Sean Penn) lapsuudesta 50-luvun Texasissa. Yhden ihmisen elämään ja muistoihin mahtuu kuitenkin koko elämän puu. Malick vie heti alussa katsojansa pimeyteen, jossa Jack puhuttelee äitiään, veljeään ja koko elämänsä alkua. Yksi ihmiselämä on osa kaiken elämän kertomusta – ja sen Malick liittää osaksi itsensä hukanneen arkkitehdin tarinaa."

Nisula luonnehtii perhettä pyhäksi ja jatkaa: "Kehyskertomus alkaa kuvauksella Jackin vanhempien (Jessica Chastain, Brad Pitt) kokemasta iskusta. Yksi heidän lapsistaan kuolee traagisesti. Suru herättää kysymyksen, johon Malickin kertomus pyrkii vastaamaan.
Malickin kertoma perhetarina on hienovireisen kunnioittava ja koskettava. Isä rakentaa oman elämänsä kunniaa ja menestystä tehtaassa. Hänen hyveensä ovat rohkeus ja eräänlainen käytännöllisen elämän viisaus. Brad Pitt unohtaa kaikella eleganssilla olevansa Brad Pitt ja luo realistisen, rakastettavan ja pelottavan kuvan kolmen pojan isästä.
Perheen äiti on vaativan ja ankaran insinöörin vastakohta. Jessica Chastain näyttelee ilmeikkäästi, herkkää ja uhrautuvaa naista, joka Jackin muistoissa esiintyy usein ylimaallisena, enkelimäisenä hahmona. Äidin hyveet ovat selväpiirteisen teologisia, ja hän myös luettelee ne lapsilleen: usko, toivo, rakkaus.
Malickin perhekronikka välttää stereotyyppiset ja kliseiset henkilökuvat. Isän ja äidin hahmot ovat symboliasemastaan huolimatta lihaa ja verta, valoa ja varjoa. Malick tavoittaa kuvillaan paljon sellaista, mihin paljollakaan puheella ei päästäisi: isä soittamassa hämärässä huoneessa urkuja, vierellään synkeä esikoisensa – kunnes lopulta musiikki voittaa pojan puolelleen, istumaan isän viereen. Äiti juoksemassa riemastuneen kauhuissaan pakoon hihkuvien poikiensa pyydystämää sammakkoa.
Nuori Jack, esikoispoika (Hunter McCracken), on oivallisin kaikista. Repliikit ovat vähissä, mutta ilmeet ja eleet puhuvat rikkaasti pojan elämästä ja huokuvat uhmaa, hämmennystä, vihaa, surua, kiintymystä."

Hankalaksi ainakin minulle tapahtumien hahmottamisen tekee se, että liikkeelle lähdetään perheen tarinan keskeltä: äiti ottaa vastaan kirjeen tai sähkeen, josta käy ilmi että yksi pojista on kuollut. Tämä oli tuolloin 19-vuotias. Pian ollaan tilanteissa, joissa viisikymppinen mies, vanhin veli Jack, heräilee upeassa talossaan. Toisella katsomisella selviää, että eletään aikaa pari-kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja että on kyse vuosipäivästä, jona veli kuoli. Jackin vaimo kantaa sisään vehreän oksan kuin elämän puusta, asettaa sen kuvan eteen hyllylle. Keittiössä mies sytyttää tuikun siniseen lasiastiaan. Kynttilän liekki palauttaa mieleen myös miehen oman lapsuuden. Pian siirrytään ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin.

Elokuvan mottona on Jobin kirjan luvusta 38 jakeet 4 ja 7. Tässä sitaatti, jossa mukana hiukan 6. jaetta: "Missä sinä olit silloin, kun minä laskin maan perustukset? - - Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" Ensin kuvittelin, että isä edustaisi jonkinlaista Jobia, mutta nyt löydän jakeista perusteluja huimiin kosmisiin ja vulkaanisiin näkymiin maailman ja elämän synnystä. En niihin kuitenkaan enempää puutu, vaikka visuaalisesti huiman rajut kuvat kieppuvat yhä silmissäni ja korvissa kumisee, sykkii, aaltoilee elokuvan kaikkea kerrontaa upeasti myötäilevä äänimaailma.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava katsomiskokemus, joka sai erityistä painoa jouluaatosta. Minusta tuntuu - vai kuvittelenko vain -, että Jack ottaa loppuleffan ihmeellisen, ehkä päänsisäisen vaelluksen myötä vastaan armon ja antaa anteeksi niin isälleen kuin itselleen lapsuuden kovat kokemukset. Kun katsojalle vielä näytettään avara auringonkukkien kasvusto, sama kuin elokuvan alussa äidin hiljaa kuiskaillessa ajatuksiaan elämän kantavista voimista, vahvistuu ajatus, että äidin edustama rakkaus voittaa isän hallitsevuuden. Niinpä viimeisen kuvan silta vienee yli tumman veden: Jack kokee olevansa sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. Elämän liekki lepattaa - sammumatta.