Ylle liittämästäni linkistä avautuu sivu, jolta löytyy laajahko kuvaus kirjasta. Niinpä minä keskityn pohtimaan omaa lukukokemustani tuoreeltaan, vaikka tunnen yhä olevani tekstin vanki ja ihmeissäni tekstin paikoin vanhahtavasta kieliasusta. Olennaisinta on, että kirja huokuu intohimoista paneutumista aiheeseen. Uumoilen tutkimuksen muodostuneen tekijälleen myös matkaksi omaan itseen. En muista lukeneeni yhtä intensiivistä ja rohkeasti tietyn perheen historiaa tarkastelevaa teosta kuin tämä Kari Tarkiaisen tutkimus isovanhemmistaan. Maria Jotunin ohessa valottuu hänen aviomiehensä, kirjallinen tukijansa ja uuttera managerinsa Viljo Tarkiainen. Myös pojat Jukka ja Tuttu saavat luonnehdintansa. Eläytymällä huolellisena lukijana isoäitinsä teoksiin Kari Tarkiainen osoittaa niistä liittymäkohtia tämän lapsuuteen ja sittemmin avioliittoon. Elämäkerrassa teosanalyysit sisältävät tuotannon vastaanoton tarkastelua ja arvottamista. Niinpä nyt olisi helppo taas tarttua Jotunin parhaiksi osoittautuneisiin teksteihin kuten Arkielämään ja Kun on tunteet -novellikokoelmaan. Ainakin ne puhuttelevat yhä, samoin postuumisti julkaistu Huojuva talo, mistä osoituksena löysin eilen Lukuneuvojalta suosituksen.
En voi olla muistelematta, miten omien opiskeluaikojeni kirjallisuushistorioissa ja elämäkerroissa vain kautta rantain vihjattiin kirjailijoiden yksityiselämään. Läpinäkyvyyden asemesta taiteiltiin peittämisellä. Nuorena ihmettelin myös alituista resignaation korostamista kirjailijain elämänvaiheista kerrottaessa. Jotuni puolestaan säilytti taisteluvalmiutensa "pahaa miestä" vastaan, vaikka sydänsairaus vaivasi. Kari Tarkiaisella ei ole ollut tavoitteena enää peitellä perheen julkisivun takaisia ilmiöitä, vaan luoda tosi kuva käyttämällä paitsi historiantutkijan ja arkistoasiantuntijan koko arsenaalia myös asianosaisen sisäpiiritietämystä. Eduksi hankkeelle lienee ollut sekin, että hän on työskennellyt pitkään Ruotsissa ja tottunut sikäläiseen ehkä Suomea vapaampaan ilmapiiriin. (Hyvilläni muistan, kuinka kerran 1980-luvulla minullakin oli onni olla Tukholmassa samassa tilaisuudessa Kari Tarkiaisen kanssa pohtimassa ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kysymyksiä.)
Mittavan, vahvasti puhuttelevan elämäkerran lopusta löytyy epilogi, jossa kirjoittaja selvittää työn omakohtaisuutta. Käy ilmi, että lastenlasten kosketukset isovanhempiin jäivät aikoinaan niukoiksi. Kiista Maria Jotunin jäämistöstä sai pojat Jukan ja Tutun tekemään äkkiratkaisuja, mikä selittää sen, että Huojuva talo julkaistiin vasta 1963, parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kaiken kaikkiaan raskaita tapahtumia lienee saatu päivänvaloon vasta Kari Tarkiaisen työn ansiosta, mikä ei kuitenkaan ole ollut kaikille suvun jäsenille mieleen. Pekka Tarkan arviointi Helsingin Sanomissa 29.12.2013 tästä Jotuni-elämäkerrasta sisältää olennaisia lisätietoja.
Kiitän tekijää teoksesta, joka peittelemättä näyttää, kuinka rankkaa naiskirjailijan ammatti on ollut ainakin Maria Jotunin tapauksessa ja kuinka suurenmoisia ovat olleet ne jaksot, jolloin "hyvä tuuli" - flow - on siivittänyt työtä. Tämän elämäkerran luettunani Jotuni elää täyteläisenä persoonana mielessäni. Varjoja kuvaan heittävät hänen iän myötä yltyvä mustasukkaisuutensa, erakoitumisensa ja häkellyttävä kiintymisensä antiikkiesineisiin. Lapsenlapsille ei ollut tilaa hänen sylissään, mutta kynä pysyi otteessa hamaan loppuun.
4 kommenttia:
Maria Jotunilta olen lukenut vain niitä novelleja, olisiko mahtanut olla mainitsemasi Kun on tunteet? Hieno kirjoittaja. Kuopion pääkirjastossa on pieni veistos Maria Jotunista. Vuosi tai pari sitten kävin kirjastossa katselemassa ja kuuntelemassa hänen novelleistaan koostettua esitystä.
Se että pojanpoika tekee kuuluisasta isoäidistään kirjan, on varmasti mielenkiintoista, tuohan sellainen lähituntemus kerrontaan omakohtaisia painotuksia.
Niin asia on kuten kirjoitat. Jännästi olen tullut lukeneeksi sadan vuoden takaisista kirjallisuuskuvioista, jotka kaikki liippaavat Kuopiota. Ja trendi jatkuu, sillä seuraavaksi hommaan käsiini uusimman Minna Canth -elämäkerran. Parin viikon päästä näen Minnan kirjoittaman Työmiehen vaimon Helsingissä. Ystävät ovat kutsuneet kanssaan teatteriin.
Innostuin hellepäivän viihteeksi kuuntelemaan Ylen Areenasta Huojuva talo -romaanin luentaa ihan alusta lähtien (olen satunnaisia jaksoja kuunnellut radiosta). Erja Manto on hyvä lukija ja antaa Jotunin tekstille oikeutta. Ei mitään kevyttä kesäviihdettä ole, mutta koukuttavaa tekstiä. Eeva H
Kas siinäpä idea. Voisin minäkin kuunnella Jotunia hyvin luettuna, koska muutenkin nautin radion ohjelmista.
Lähetä kommentti