Tovi liian isossa takissa

Eilen illalla näin Turun kaupunginteatterissa Päällystakin. Se perustuu Nikolaj Gogolin novelliin Päällysviitta, mutta muuntaa tarinan sopimaan Helsingin olympiakisojen jälkeiseen Suomeen. Ah, mikä huima satiiri muokkauksesta lehahtikaan näyttämölle! Annina Karhu kirjoittaa Turun Sanomissa 2.3.2014, että Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoittamassa näytelmässä on silti vahva gogolilainen henki. "Päähenkilöä kuvaava tarina noudattelee alkuperäisteosta, mutta kontekstina ei ole Gogolin ajan Pietari, vaan suomalainen yhteiskunta 1950-luvulta nykyaikaan. Talous- ja työelämässä tapahtuneita rajuja muutoksia koomisesti kuvaava näytelmä on tavallisen työtä tekevän ihmisen puolella. Kohtuuttomuuteen, tuhlailuun, keinotteluun sekä maksimaalisten voittojen tavoitteluun se sen sijaan suhtautuu kriittisesti."

Yhä uudestaan äimistelen teatterissa näyttelijöiden erinomaisuutta. Eilessä esityksessä epäilemättä myös vierailevan ohjaajan Pertti Sveholmin otteilla on isot ansionsa. Eivät näyttelijät yksin pysty luomaan esitykseen sellaista nopeaa, tarkkaa rytmiä ja samalla hengittävyyttä kuin täällä nyt nähdään. Erityisen huimina pidän kohtauksia, joissa Akakille hommataan uutta takkia vanhan risan tilalle. Näyttelijät yltävät virtuoosimaisiin muoti-ihmisten parodiointiin. Arkailevaa Akaki-parkaa vedätetään maksamaan älytön hinta Armanin (!) takista, hänelle aivan liian isosta. Takista kasvaa symboli miehen hetkellisesti kohonneelle asemalle työpaikalla, joka on  - kuinkas muuten - muhkea 1990-luvun taitteen huijaripankki. Eikä aikaakaan, kun takki varastetaan. Pian mies menettää myös asemansa pomona ja saman tien koko työpaikkansa. Surullisen hahmon ritari Kimmo Rasila Akakina säilyttää uskottavasti häkeltyneen hyväntahtoisuutensa kaikissa työpaikan äkkikäänteissä, joita organisaation muutoksiksi mainostetaan. Mitään apua hänelle ei heru viranomaisilta, eikä entinen työkaverikaan tosissaan jaksa miehestä välittää. Lyötynä Akaki vetäytyy loukkoonsa kuolemaan juuri niin kuin Gogolin novellissa. Ihmiskuva on sisimmältään uustulkinnassa sama kuin pohjatekstissä.

Muistan, kuinka 1990-luvun laman iskiessä haukottiin henkeä, kun yritettiin käsittää, mitä maassa oikein tapahtuu. Julkisuus tulvi talouspuhetta. Moni hurrasi uusliberalismille, toiset sitä manasivat. Tehdyille ratkaisuille ei tuntunut löytyvän vaihtoehtoja. Itse olin työkavereiden kanssa jurnuttamassa vastalauseita harva se päivä, kun osuttiin yhtaikaa syömään. Mutta mitään sen enempää ei osattu tehdä. Joku ehkä kirjoitti yleisönosastoon. Edes opettajankoulutuksen ohjelmissa emme pystyneet vastustamaan virtauksia, jotka sittemmin johtivat koko yliopiston uudelleen organisointiin rahamaailman periaatteiden mukaiseksi. Kritiikki niin sanotusta yliopistouudistuksesta kaikuu yhä kuuroille korville.

Paljon on teattereissakin tehty ja kirjoja julkaistu ymmärryksen lisäämiseksi yhteiskunnan vinosuuntauksista. Eilisen esityksen jälkeen alan minäkin uskoa, että vihdoin on virottu parin vuosikymmenen mittaisesta typertyneisyydestä, kun Päällystakin kaltaisia komeita läpivalaisuja kyetään sekä kirjoittamaan että toteuttamaan huimana näyttämöesityksenä eri puolilla Suomea. Menkää katsomaan ja vaikuttumaan tällä kertaa Turun kaupunginteatteriin!