Rankan tarinan seuraamisen ohessa huomasin tarkata, kuinka taiten valaistus- ja sääoloja varioimalla, lähikuvin, kuvarajauksin, äänin ja muin elokuvakerronnan keinoin syntyi yhtä mykistävä elokuvaelämys kuin aikoinaan Andrzej Wajdan ja Krzysztof Kieslowskin leffoista. Kummankin työtoverina Holland on ollut. Näyttelijävalinnat ja heidän nyansseja myöten osuva tulkintansa toteuttavat autenttisuuden vaikutelmaa. Katsojana minusta tuntui kuin olisin päässyt osalliseksi järkyttävistä tapahtumista. Väkisinkin pohdin muun muassa sitä, mitä itse olisi tehnyt äitinä, jonka lapset eivät suostu alistumaan neuvostokomentoon ja ryhtyvät huimapäiseen vastarintaan. Vaikeata oli muistella omia poliittisia kiivastuksia leffan tapahtumavuosilta. Onnekseni olin jo kahden melko ison lapsen äiti, jonka piti hoitaa sekä perheen huushollia että myös opiskelujaan.
Suotta ohjelmasta ei ole puhuttu syksyn televisiotapahtumana. Tässä Yle Areenan esittelyä sarjasta:
Palava pensas alkaa, kun Prahan kevät on muuttunut epätoivon talveksi. Tammikuussa 1969 Prahan ydinkeskustassa Václavin aukiolla syttyy ihmissoihtu keskellä kirkasta päivää: opiskelija Jan Palach sytyttää itsensä palamaan vastalauseena neuvostomiehitykselle.
Viranomaisten salailuyrityksistä huolimatta tieto teosta leviää, Palachin hautajaisista kasvaa suuri mielenosoitus, ja polttoitsemurhia tehdään lisää. Moskovasta johdettu valtakoneisto alkaa mustamaalata marttyyrinä pidetyn Palachin muistoa. Palachin äiti ja veli haluavat puhdistaa kuolleen pojan maineen, mutta kukaan ei uskalla asettua vallanpitäjiä vastaan. Lopulta omaiset saavat asianajajakseen nuoren juristin Dagmar Burešován.
Palava pensas esittää kysymyksiä, jotka resonoivat myös tässä ajassa: Millaisia uhrauksia olet valmis tekemään oikeuden puolesta? Entä oman ja läheistesi turvallisuuden? Miten elää maailmassa jossa valhe voittaa totuuden?
Tšekkiyleisölle Palava pensas on ollut shokki, puhdistava paluu ahdistaviin muistoihin. Tarinan jälkinäytöksestäkin on jo 25 vuotta: samettivallankumous nosti Palavan pensaan päähenkilön vapaan Tšekkoslovakian ensimmäiseksi oikeusministeriksi.
Tämä mestariteos on yhä nähtävissä Ylen Areenan kautta, mutta vain viikon verran. Siksi tarjoilen linkit joka osaan, että halukkaat löytävät ohjelmat helposti:
Uusi sarja (Horící ker) 1/3. Prahassa tammikuussa 1969 opiskelija sytyttää itsensä tuleen vastalauseena miehitykselle. Propagandakoneisto mustaa miehen maineen, mutta omaiset aikovat panna vastaan. http://areena.yle.fi/tv/2187975O
Poliisi on mustamaalannut polttoitsemurhan tekijän. Se myös painostaa Palachin omaisia. Perheen asianajaja Buresová etsii vapauttavia todisteita, mutta poliisi vahtii heidän jokaista liikettään. http://areena.yle.fi/tv/2187972
Saavatko Jan Palachin omaiset puolueettoman oikeudenkäynnin? Vaikkei oikeus voittaisikaan, Palachin muisto jää kytemään vuosikymmeniksi. Se viitoittaa Tshekkoslovakian tulevaisuutta ja koko maailmanhistoriaa. http://areena.yle.fi/tv/2187975
Se että Jan Palachin hauta hävitetään ja hänen arkkunsa poltetaan, ei tuota sitä tulosta, mihin vallanpitäjät tähtäävät. Palachin muisto jää kytemään, kunnes hiillos roihahtaa täyteen liekkiin 20 vuotta myöhemmin. Silloin itse Neuvostoliittokin häviää. Totuutta sortovallasta ei toden totta kyetty polttamaan poroksi.
Jälkikirjoituksena liitän mukaan vielä yhden Jukka Lindforsin tekstin:
Tšekkoslovakian miehitys
”Prahan kevät” sai tylyn lopun elokuussa 1968, kun Varsovan liiton tankit vyöryivät maahan. Eurooppalaiselle uusvasemmistolle miehitys merkitsi masentavia näköaloja ns. ”inhimillisen sosialismin” suhteen. Sosialismin uudistus- ja liberalisointipolitiikkaa Tsekkoslovakiassa oli seurattu lännessä toiveikkaasti. Suomessa suhtautumisesta tapahtumiin tuli sittemmin jyrkän siiven kommunismin ja muun vasemmiston vedenjakaja.
3 kommenttia:
Minä kyllä jätin tämän kokemuksen nyt sovinnolla väliin. Tulee tuutista sun toisesta niin paljon vastaanotettavaa, että johonkin on raja vedettävä. Tässä tapauksessa aihe oli sen verran ahdistava, että jätin sen johonkin tulevaan vaiheeseen.
Olen joskus miettinyt näitä itä-Euroopan kansandemokratioitten kirjoja ja elokuvia ja niitten tietyntyyppistä vetovoimaa. Minusta niissä usein on kyse viiltävästä arvostelusta. Vaikuttaa siltä kuin monet taiteilijasielut olisivat parhaimmillaan noustessaan barrikadeille tökkimään kaduilla riehuvaa karhulaumaa. Kun vallanpitäjiin kohdistettu arvostelu vielä on tulkittavissa täysin oikeutetuksi, syntyy tilanne, jossa lukija tai elokuvankatselija saa liittyä hallituksenvastaiseen rintamaan ja hengessään heitellä omia kivenmurikoitaan ja polttopullojaan diktaattorin miliisivoimia kohti. Tai ainakin saa nauttia siitä ivasta ja parodiasta, jota väärä valta saa osakseen.
Onhan se totta, että hyvien ryhmien riveissä on kiva seisoa, mutta olen joskus pohtinut onko siinä hyvien puolelle asettumisessa jotain turhankin "helppoa"? Tuo mitä kirjoituksessasi sanot "pehmeästä sorrosta ja sen tuomasta moraalisesta korruptiosta" on kyllä kiinnostava aihe. Mielestäni Tsekkoslovakian ja Puolan elokuvissa ja kirjallisuudessa on sitäkin käsitelty esim. Menzelin "Kuin leivoset langalla", Kachynan "Korva", Wajdan "Tuhkaa ja timanttia" ja Kieslowskin "Kymmenen käskyä" -sarjan osa 8. Joskus näin myös muistaakseni puolalaisen mukaelman Stendhalin romaanista Punainen ja musta, siirrettynä 70-luvun Puolaan. Siinä tasapainoiltiin sen kanssa mitä uskaltaa sanoa ja mitä voi sanoa vain verhotusti. Kirjailijoista mielestäni Stanislaw Lem on tuotannossaan käyttänyt hyväksi tätä taiteilijan vapautta ilmaista itseään epäsuoralla tavalla suoraan - niin scifi-kirjailijana kuin hänet tunnetaankin.
Painavasti sanottu se, mitä kirjoitat. En vänkää vastaan, vaikka nyt sarjan nähtyäni huomaan, kuinka parantavalta sen katsominen tuntui. Erityisesti Jan Palachin äiti ja se, kuinka selviytyy viranomaisten harjoittamasta painostuksesta öisine puhelinsoittoineen, mietityttää. Hän ei sorru, mutta on lopulta pakahtua suruun ja nuoremman poikansa ikävöintiin. Kuvaa äidistä hautausmaalla ei hevin unohda.
Eri jaksoissa näkyy myös asianajajan perhe-elämästä sellaista lämpöä, johon perhettä piinaavat kyttäämiset ja lääkäri-isän saamat potkut eivät yllä.
Jätin viimeisen jakson kesken , se oli liian ahdistavaa .En tahdo enää millään kestää sotia ja kuvia lapsista tai nuorista sodan jaloissa , jotenkin olen herkistynyt Pikkumiehen syntymisen jälkeen .En vain kestä . Hong Kongissa on mellakat ja ymmärrän täysin , miksi .Ja pelkään Kiinan vastatoimia .HK on lähellä sydäntä , kun siellä asuin ja siellä on ystäviä , jotka muuttivat takaisin Amerikoista ,kun uskoivat Kiinan lupauksiin vapaudesta .Tämä maailma tuntuu joskus todella pahalta .
Lähetä kommentti