Neljäntienristeys lentomatkan eväänä

Hyvissä ajoin ennen joulua ostin e-kirjana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Oli helppo ratkaista valinta e-kirjan eduksi, sillä kirjastosta paperiopusta jonotti yli 150 ennen minua. Jätin paikkani muille. Siksi toiseksi paksua kirjaa on turhan raskas kanniskella matkalukemisena. Kun pitkä lento Helsingistä Las Palmasin kautta Salin saarelle Kap Verdeen starttasi joulukuun 18. päivänä, minä kaivoin olkalaukustani littanan lukulaitteen ja siirryin Kinnusen matkassa hänen syntymämaisemiinsa Koillismaalle. Heti ensi lauseesta teksti imi minut mukaansa.

Elisa Kirjassa teos esitellään näillä sanoin:

Hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. Nuori pitäjänkätilö Maria herättää ympäristössään epäilystä. Hankalia synnytyksiä kunnialla hoitava nainen saa viimein tahtomaansa arvostusta, mutta ei huomaa jääneensä oman kaipuunsa vangiksi. Aviottomana syntynyt Lahja-tytär tahtoo kerätä elämäänsä kaiken sen, minkä äiti omastaan painolastina hylkäsi.
Sodan polttamaan pohjoiseen palaava pakolainen kaipaa avioliitossaan kosketusta, kun taas sotasankari Onni etsii kaupungeista lyhyeksi jääviä, kiellettyjä onnenhetkiä. Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarina sisustaa appensa unelmista tyhjenneen talon ja tahtoo purkaa sitä, mitä toiset ovat äänettömäksi rakentaneet.

Kirjan itsepäiset ja itsenäiset naiset kasvavat mittaviksi hahmoiksi. Äiti-Maria rakentaa kätilöntyönsä ohessa taloaan yhä laveammaksi. Siihen mahtuu aikanaan sekä Lahja-tyttären perhe että  valokuvaamo. Ennen pitkää talo kasvaa lisää korkeutta.

Lukija tottuu loikkimaan henkilöiden mukana 1900-luvun vuosia edestakaisin. Kunkin luvun otsikosta käy aina ilmi, mitä ajankohtaa eletään. Otsikot tarjoilevat myös osoitteita, mutta sisällyksen puuttuessa en niihin enää pääse helposti käsiksi. Pikku hiljaa tihkuu esille kauan vaiettuja seikkoja naisten, heidän kumppaniensa ja lastensa vaiheista.

Kolmannen sukupolven edustajana Kaarina-miniä kehkeytyy hänkin vahvaksi persoonaksi talon naisten tapaan. Sykähdyttävästi Kinnunen kuvaa, kuinka kovaksi itsensä karaissut Lahja-anoppi lopulta osaa surra ratkaisujaan ja lähentyy miniänsä kanssa elämän jo hiipuessa. Hämmästelen Kinnusen taitoa uppoutua eri ikäisten naisten syvimpiin olemisen tuntoihin ja kertoa niistä uskottavasti. Tarina iski minuun niin, että luin sen lähes tauotta. Asiaan vaikutti sekin, että olin mukana kolmen sukupolven yhteisreissulla ja herkkänä kuulostelemaan minua nuorempia.

Koska Kinnusen kiitetystä kirjasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muuta nettiaineistoa, tarjoan linkin vain kahteen. Toinen on Opettaja-lehdessä julkaistu Merja Heikkilän juttu, toinen vie Kinnusen kotisivuille. Kumpikin tarjoaa näkymiä myös äidinkieleen ja sen kouluopetukseen, omaan pitkäaikaiseen leipälajiini. Niinpä on hauska havaita, että kirjailijana menestystä saavuttanut nuori mies ei ole oikopäätä sännännyt muihin hommiin, vaan yhä korostaa koulutyötä mainiona ammattina.