Konstantinopolin loppu Waltarin kertomana

Hiljan luettu Orhan Pamukin Istanbul herätti kiinnostukseni kaupunkiin, joka aikoinaan tunnettiin Konstantinopolina. Se oli vuosina 330 - 1453 Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupunki. Kun turkkilaiset valloittivat sen toukokuun lopussa 1453, nimeksi  palautettiin Istanbul. Sen nimisenä paikka oli ollut olemassa jo vuosina 667 eaa - n. 330 jaa.

Mika Waltarin Johannes Angelos (1952) oli oiva jatko Pamukin surumieliselle Istanbul-ylistykselle. Waltari on luonut ikään kuin nimihenkilön päiväkirjan Bysantin viimeisistä kuukausista. Silloin kaupungissa elettiin lopun aikoja, kunnes ylivoimaiset turkkilaiset sulttaaninsa johdolla rynnistivät kaupunkiin ja ottivat sen haltuunsa. Se oli sekä kristillisen läntisen ajan että Johanneksen loppu.

Omasta kirjahyllystä löytyi Johannes Angelos -painos vuodelta 1980.  Suuressa Suomalaisessa Kirjakerhossa ilmestyneessä kovakantisessa, 334-sivuisessa teoksessa ei ole muuta kansikuvaa kuin tyylitelty kynänkärki ja siitä lähtevä pitkä viiva. Nimiösivulla ilmoitetaan näin:

Johannes Angelos
Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä

 Eilen lopetin luku-urakkani. Tunsin suorastaan kylpeneeni Waltarin kiihkeässä, värikylläisessä, monisanaisessa kerronnassa. Tunnustan myös, että paikka paikoin harpoin tekstiä - samoin tein Pamukin kanssa ja samasta syystä. Kumpikin kirjailija tuntuu perehtyneen niin syvällisesti ja pikkutarkasti aiheeseensa, että minunlaiseni lukija mieluimmin hyppää välillä kyydistä. 

Waltarin elämäkerrasta muistan lukeneeni, kuinka innokkaasti hän oli paneutunut esimerkiksi tykkeihin ja muihin sotalaitteisiin paitsi museoita koluamalla myös kaiken mahdollisen aiheesta lukemalla. Niinpä Johannes Angeloksessa kirjailijan harrastuneisuus kukkii huimina, tarkkoina ja pitkinä taisteluiden kuvauksina. Minä en niihin paneutunut, vaan tyydyin silmäillen kelailemaan, millä lohkolla kulloinkin tapellaan ja kuinka eri tykkien ammukset singahtelevat. Pikku hiljaa niiden osumatarkkuus parani, ja Konstantinopolin ikuisiksi uskotut muurit alkoivat murentua nopeammin kuin paikkaajat ehtivät niitä korjata.

Päiväkirjan merkintöjä sekä sulttaanista että keisarista, samoin Konstantinopolin kirkollisista ja maallisista vallankäyttäjistä, luin melko tarkkaan. Waltarin näkemykset toisensa tunteneiden sulttaanin ja keisarin erilaisuudesta näyttäytyy kulttuuritaustan erilaisuutena. Kumpikin vakoilee toistaan. Sotureilla on omat korvansa ja silmänsä kaikkialla. Kauppaa käydään kirjavin konstein. Yksi ja toinen keisarin alamainen varmistelee tulevaisuuttaan ja pyrkii sovittautumaan myös sulttaanin palveluun sopivaksi. Moni myös hankkiutuu omaisuuksineen pois kaupungista, kun venetsialaiset laivat loppuvaiheessa lähtevät satamasta. Väistämättä Marmaran meren yli purjehtiminen rinnastui mielessäni siihen pakolaisliikehdintään, joka näinä aikoina velloo Turkin ja Kreikan vesillä.

Lopun aikojen lomassa teoksen tapahtumia lävistää rakkaus. Se puhkeaa heti alkusivuilla, kun Johannes joulukuun 12. päivänä 1452 näkee Sofian kirkon edessä valkohipiäisen naisen. Tämän loistavat ruskeat silmät eivät väistä Johanneksen katsetta: Hän katsoi minuun ja aika pysähtyi kulussaan, aurinko lakkasi kiertämästä maata, menneisyys suli tulevaisuuteen eikä ollut muuta kuin kuluva hetki, elämän ainoa hetki, jota ahnas aika ei voinut temmata mukaansa. (s. 8)

Romanttiseen kuvioon kuuluu, että pitkään nimettömänä pysyvä ilmestys on kaikkein ylhäisintä sukua. Kiihkeää kamppailua käydään siitä, voiko neito uhmata ylhäisen isänsä tahtoa ja liittyä mieheen, jota tulisesti rakastaa. Monia vaiheita tämäkin juonne tarjoilee. Oudostelin kuitenkin niitä kohtauksia, joissa kuoleman uhatessa kumpikin puhkeaa pitkin vuorosanoin puhumaan toiselle. Aivan viime hetkillä vasta sanatulva hellittää ja pelkkä kosketus, käden hipaisu riittää.

Alun alkaen lukijalle on selvää, että hän on mukana tragediassa. Romaaniin kirjatun kaupungin keskeisistä henkilöistä vain Johanneksen palvelija, Manuel (vrt. Kaptah Sinuhessa), selviää hengissä turkkilaisen valtakauden alusta. Loppulause paljastaa, että juuri Manuel kirjoitti herransa vaikeaselkoisten päiväkirjamerkintöjen pohjalta Konstantinopolin viimeisten kuukausien tapahtumat muistiin ja tiedoksi jälkipolville. Manuel myös näkee, kuinka sulttaani myöntää lähes loppuun asti salassa pidetyn tiedon Johanneksen keisarillisesta alkuperästä. Hän oli siis Konstantinopolin oikea basileus, joka ei kyennyt ottamaan paikkaansa. Sen hän kuitenkin pystyi ylpeästi tekemään, ettei kumartunut alamaisena  hyvin tuntemansa sulttaanin edessä. Johannes sai, mitä halusi: kuolemantuomion. Huimassa loppunäytöksessä miehet vielä mittelevät mahtipontisin repliikein, kunnes Johannes valuu kuiviin verisissä purppurasaappaissaan. Tämä kohtaushan muistuttaa jylisevää oopperaa!

Myrskyisän tunnekuohun tauottua jäin pohtimaan, missä määrin Waltarin tarjomaan kuvaan Konstantinopolin viime hetkistä voi luottaa kuin tutkittuun tietoon. Ilmeisesti on perattava romaaniaineksen seasta se, mitä Waltari kirjaa kaupungin sijainnista, kirkoista, toreista, Hippodromista, palatseista, kaduista, muureista, satamasta, vastarannan Pera-nimisestä paikasta ja sulttaanin seraljista Bosporin Aasian puoleisella rannalla. Minut vakuutti myös kaikki se, mitä kirja tarjoaa kirkon ja hallinnon kuvioista erikoislaaatuisine virkanimityksineen. Samoin tarkat selvitykset sekä turkkilaisten että venetsialaisten ja genovalaisten laivastoista. Sen sijaan läntisen ja itäisen uskonelämän kiistakysymyksiin en osaa paneutua. Luultavasti äärimmäisen tietoviisas ja teostensa taustatöihin uppoutunut Waltari on niistäkin kyennyt hahmottelemaan koko lailla pitävän kuvan, samoin kuvaamiensa miesten vallanhalusta. 

Väistämättä minun päässäni käsitys Konstantinopolin viime hetkistä on nyt enimmältään juuri se, jonka vastaikään luin Waltarin romaanista. Vanhastaan en näistä tapahtumista paljoa tiennyt tai ainakaan muistanut, vaikka tosissani olen opiskellut muun muassa yleistä historiaa. - Niinpä kiitän ja kumarran Waltaria muhkeista oppitunneista, joita myös kohtalokas rakkaus sävytti.