Waltaria vitkalleen

Hyvin pitkään viipyi lainaksi saatu Mika Waltarin Feliks Onnellinen (1958, 5. painos)  millä pöydällä milloinkin. Vasta viime viikolla otin ja luin kirjan. Myönnän, että taattua Waltari-laatua kirjan 211 sivulta löytyy.

Enin osa tapahtumista koetaan noin vuorokaudessa. Henkilöitä on pitkään vain yksi, tilastovirkailija Feliks Tienhaara, sitten mukaan ilmestyy toinen mies Erkki Järvenperä, professori, lopulta vielä kolmas, insinööri Markku Marttinen. Miehet uppoutuvat pohtimaan isoja kysymyksiä ravintolassa. Marttinen saa äkkinäisen sappikivikohtauksen ja viedään hotelliin. Ennen kuin lääkäri ehtii paikalle, Feliks, tämä 'onnellinen', on täyttynyt jumalallisesta innoituksesta, pannut kätensä tieteeseen uskovan Marttisen kipeälle vatsalle ja - kipu kaikkoaa! Käsittämätön ihme jättää jälkensä kaikkiin kolmeen. He lähtevät kukin suuntaansa. Feliks kokee vielä yhden kriisin yksin kotonaan, mutta siitä selvittyään hänen elämänsä kirkastuu.

Kiinnostuin tästä suppeahkosta teoksesta, kun olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (1959)  ja heti sen perään Ihmiskunnan viholliset (1964) ja kuullut, että nämä kolme romaania liittyvät toisiinsa. Feliks on alkusoitto, jossa lukija joutuu mukaan uskonnolliseen kriisiin. Valtakunnan salaisuus vie Jeesuksen elämään ja kristinuskon syntyyn. Ihmiskunnan viholliset leväyttää lukijalle freskon Roomasta Neron aikoihin, jolloin kristittyjen salaseurat vääjäämättä levisivät, vaikka niitä raa'asti vainottiin.Waltarin tuotannon viimeinen huippu kohoaa siis uskonnollisista aiheista.

On hyvä, että lopulta onnistuin lukemaan myös Feliks Onnellisen ja sain nujerretuksi vastarintani. Koin vaikeaksi Feliksin pakkomielteisen kuljeskelun kaduilla etsimässä ihmistä, jolle voisi julistaa armahdusta. Lukeminen rupesi sujumaan vasta sitten, kun tarinaan ilmestyi Feliksin luokkatoveri, professori Marttinen. Lisäsäväyksen tarjosi kolmas mies, Marttisen tuttu. Miesten filosofisiin pohdiskeluihin en tuntenut vetoa sen enempää kuin Feliksen henkiseen kriisiin. Se on kuitenkin myönnettävä, että Waltarin asiantuntemus havahdutti. Hänen omista kriiseistään ja teologian opinnoistaan olen lukenut Panu Rajalan luomasta elämäkerrasta ja muualtakin. Feliks Onnellinen ja myös tarinan molemmat muut mieshenkilöt saattavat edustaa kirjailijan persoonan eri puolia, jotka kamppailevat hänen mielessään. Sellaisesta draamasta taitava tekijä kykenee luomaan tiiviin, hallitun romaanin. Sitä ymmärrän arvostaa.

Kauniiksi lopuksi tarjoilen Feliks Onnellinen -löytöjä netistä. Kummankin tekstin kirjoittaja on paneutunut lukemaansa siten, että pystyy valottamaan Waltarin teosta antoisasti.

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2010/07/waltari-felix-onnellinen.html

http://suketus.blogspot.fi/2015/01/mika-waltari-feliks-onnellinen.html

Ihmiskunnan viholliset - keitä he ovatkaan?

 Mika Waltarin suurteos Ihmiskunnan viholliset (1964) on viipynyt hyppysissäni jonkin aikaa. Lähes 800-sivuisena sitä ei hevin lue äkkiä eikä yhtenä niteenä jaksaisi kannatella käsissään. Niinpä se on jaettu kahdeksi eri kirjaksi, osiin I ja II. Ensimmäisestä löytyy alaotsikko Minutus Roomalainen, toisesta Poikani Julius. Molemmat osat ovat kuuluneet Perttelin kunnankirjastoon, jonka kokoelmista ne on poistettu. Lukemissani kirjoissa ei ole jäljellä kansipaperia. Viereinen kuva on teoksen 14. painoksesta.

Yhä lukukelpoiset poistokirjat, vaikkakin vanhoilta haiskahtavina, jatkavat myyntituotteina vaellustaan. Muun muassa nämä Waltarin kirjat odottivat ostajia eräässä turkulaisessa antikvariaatissa, jossa aika ajoin tulee poiketuksi. Hinnaksi mainitaan 27 euroa, mutta jos oikein muistan, ystävä sai ne puolella hinnalla. Minä puolestani selvisin luku-urakasta maksutta lainaamalla opukset. Huomenna palautan ne, jotta omistaja voi aloittaa tai oikeammin jatkaa omaa luku-urakkaansa.

Mitähän Waltari tuumaisi kirjojensa kohtaloista? Olisi kai hyvillään, kun lukijota riittää. Itse sain sytykkeen massiiviseen romaaniin Panu Rajalan Waltari-elämäkerrasta. Sen luin pari vuotta sitten ja vannoin silloisessa blogitekstissä, että syksyn tullen luen Rooma-eepoksen. Niin tosiaan luin, vaikka vasta kaksi vuotta myöhempänä syksynä.

Teos jakautuu 14 kirjaan, seitsemän kummassakin osassa. Kirjat on otsikoitu ytimekkäästi: Ensimmäinen kirja ANTIOKIA, toinen ROOMA, kolmas BRITANNIA,  neljäs CLAUDIA, viides KORINTTI, kuudes SABINA, seitsemäs AGRIPPINA, kahdeksas POPPEA, yhdeksäs TIGELLINUS, kymmenes TODISTAJAT, yhdestoista ANTONIA, kahdestoista ILMIANTAJA, kolmastoista NERO, neljästoista VESPASIANUS. Loppusanat (ss. 774 - 775) vastaa kaikessa lyhyydessään siihen, mikä onkaan tarinan minäkertojan ja hänen läheistensä kohtalo.

Kirjaparin nimi, Ihmiskunnan viholliset, mietitytti pitkään. Keistä oikein on kyse? Asia alkoi kirkastua, kun tapahtumat Roomassa etenenevät vaiheeseen, jossa keisari Neron korviin kantautuu, että alati keskenään riitelevät juutalaiset pysyvät omissa piireissään eivätkä käy koskaan teatterissa. Taiteilijaksi ja suureksi laulajaksi itseään kehittävä Nero pitää tätä niin raskauttavana, että puuskahtaa jotenkin näin: juutalaisethan ovat ihmiskunnan vihollisia! Pikku hiljaa asia tarkentuu ja käy ilmi, että varsinkin  ne juutalaisten ryhmittymät, joista puhutaan kristittyinä ja jotka pitävät omia erityisiä salaismenojaan, leimautuvat pahimmiksi ihmiskunnan vihollisiksi. Niinpä heistä kehkeytyy sopiva syntipukki, kun Roomassa syttyy jättimäinen tulipalo ja pitää löytää sen sytyttäjät. Palon kuvaus ja varsinkin syyllisten rankaisu kasvaa infernaalisiin mittoihin. Tässä on romaanin kakkososan dramaattinen huippu ja käännekohta.

Yllätyksenä  Rooman vallanpitäjille tulee se, että kristityt eivät hylkää omiaan eivätkä karkaa, vaikka tilaisuuksia tarjoutuu. He suostuvat kuljetettaviksi sirkusareenalle kuin monituhatpäinen lammaskatras. Teloittajille tilanne on käydä ylivoimaiseksi, sillä tapettavia on liikaa. Alttiit Neron virkamiehet keksivät kovassa kiireessä, kuinka hommasta selvitään ja Nero saa toivomansa taiteellisesti korkatasoisen (!) tapahtuman. Groteskius yltyy yltymistään, kun ristiinnaulittuja kielletään huudoillaan häiritsemästä musiikkiesityksiä. Yhä pahempaa on tulossa, kun pedot raastavat tuomittuja ja lopuista rangaistavista tehdään eläviä soihtuja valaisemaan kansalle tarjottavaa ilmaista ateriaa puistossa. Tunnelmaa pilaavat palavien ihmisten vaikerrus ja kärventyvän ihmislihan lemu. Karmaiseva kuvaus rinnastuu vääjäämättä juutalaisten kohtaloihin toisen maailmansodan aikaina Keski-Euroopassa. Holokaustillakin tuntuu olleen varhainen esinäytöksensä.

Sallan lukupäiväkirjasta tavoitin omani kaltaista innostusta Waltarin luomaan historialliseen romaaniin. Kirjailija vie lukijansa kokemaan elämää Roomassa, osallistumaan juoruiluihin, kohtamaan hurmaavia ja vallanhaluisia naisia, ihmettelmään kristittyjen puuhia, tapaamaan Paulusta ja Keefasta, pohtimaan ristiriitaisia uskon kysymyksiä. Waltarin historian tuntemusta ja kykyä muuntaa tieto eläväksi on kiitelty Sinuhesta asti. Yksi kiehtova kerronnan elementti on minä-muotoisuus. Menettely tehoaa myös Valtakunnan salaisuudessa, jossa Markus Mezentius kirjoittaa omissa nimissään kirjeitä kokemuksistaan Galileassa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen silminnäkijänä. Lukija osallistuu uteliaana ihmeellisiin tapahtumiin. Niihin palataan monin paikoin Rooma-kirjoja, mikä lukijassa vahvistaa osallistumisen tunnetta. Vihdoin tulee tutuksi myös rouva Tullia, jolle Markus Galileassa osoittaa kirjeensä, vaikkei lähettänyt niitä. Rooma-kirjoissa ne siirtyvät Markuksen pojalle Minutukselle. Tämä puolestaan kirjoittaa  omista kokemuksistaan, tekemisistään ja ajatuksistaan Rooman ylhäisön edustajana pojalleen Juliukselle, jolle isä lopulta kaikin keinoin valmistelee tulevaisuutta Rooman keisarina.

Koska Salla tarjoaa lukupäiväkirjassaan luonnehdintoja useista henkilöistä, en toista hänen jo esittämäänsä. Sen sijaan yritän pohtia Waltarin käyttämää henkilöiden ja tapahtumienkin kaksoisvalotusta. Sen aistin paikoin ironisuutena, ellen peräti sarkasmina. Minutuksen itsestään mainitsemat asiat ovat usein hämmentävän ristikkäisiä. Hän myöntää hamuilleensa rikkauksia ja olleensa onnettaren suosikki niin kauan kuin suostui säilyttämään vaatimatonta puukuppia, äidiltä perittyä, ja juomaan siitä joskus tilkan viiniä. Kun lahoava kuppi saa pintaansa kultaa ja hopeaa, onni tuntuu hylkäävän Minutuksen. Kristittyjä taikauskosta moittiva sivistynyt, laajalti matkustellut Minutus osoittautuu itse taikauskoiseksi. Hän kuitenkin seurustelee kristittyjen kanssa, sallii heidän kokoontua talossaan, muttei ota vastaan kastetta ennen kuin viimeisellä rajalla. Onkohan Waltari ladannut Minutuksen hahmoon paitsi uskossa epävarmaa itseään myös aimo annoksen tietyn laista ihmiskunnan vihollista?

Vallasta taistelu on Rooman ylhäisön keskeistä toimeliaisuutta. Paljon on puhetta Rooman laista, mutta se sivuutetaan kevyesti, kun tuntuu tarpeelliselta raivata joku tieltä. Syyt keksitään ja murhat toteutetaan. Kukaan ei ole turvassa. Huima näkymä avautuu Neron loppuaikoihin, jolloin palvelijatkin kaikkoavat hänen Kultaisesta talostaan. Lopulta häviävät jopa silkkilakanat keisarin valtavasta vuoteesta.  Ei ollut keisarille suojaa palatsista, jonka hän Rooman palon jälkeen katsoi oikeudekseen rakentaa, jotta voisi asua niin kuin hänen arvolleen kuuluu. Järjettömät kustannukset katettiin eräänlaisin rahauudistuksin ja lisäveroin. Moni köyhtyi, yksi pörhistyi - ja menetti sekä kansan suosion että henkensä. Kristittyjä syyttänyt Nero osoittautuu paradoksaalisesti itse yhdeksi ihmiskunnan vihollisista. Waltarin luoma eloisa henkilökuva Nerosta tuntuu sillä tavoin todelta, ettei sitä hevin unohda.

Luin vielä uudestaan romaanin toisen osan alkuun liitetyn tekstin, joka on peräisin Tacitukselta. Sen olennaisin kohta on mielestäni tämä:

-- Siksi vangittiin ensin ne, jotka tunnustivat, sitten heidän ilmiantojensa nojalla suunnaton määrä, joka selitettiin syylliseksi, ellei juuri tuhopolttoon, niin ainakin vihaan koko ihmissukua kohtaan.-- (Annales, 15. kirja, 44.)


Waltari kaiketi paljastaa näin romaaninsa keskeisimmän lähteen ja perustelee myös kirjansa nimen. Vasta nyt kun olen lukenut koko romaanin, huomaan, että sen pohjakuvio on suoraan Tacitukselta.

Waltari ja valtakunnan salaisuus

Mika Waltarin teokset alkoivat kiinnostaa uudestaan, kun melko äskettäin luin Panu Rajalan miehen elämästä ja tuotannosta kirjoittaman Unio Mystican (2008). Isokaan luku-urakka ei tunnu paljolta, kun teksti vetää ja kuvauksen kohde löytyy eloisana sivuilta. Niinpä kirjoitin elämäkerrasta oman lyhyen, mutta innostuneen blogijutun. Tulin luvanneeksi, että ennen pitkää luen myös Waltarin viimeiset teokset, Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).

Johannes Angeloksen jälkeen en kuitenkaan äkkiä jaksanut tarttua Waltariin, vaikka hyvä ystävä hommasi kirjat antikvariaatista. Niissä ei ole kansipapereita, joten kansikuvakin puuttuu. Vasta kesän kallistuessa elokuuksi Valtakunnan salaisuus rupesi pysymään hyppysissä. Jo aloitus koukutti. Sain lukijana tuta olevani kuin kirjeen vastaanottaja, vaikka Markus Mezentius sanoo kirjoittavansa Tullialle, roomattarelle, jota hän kaiken talvea oli turhaan odottanut tulevaksi Aleksandriaan. Kevään koittaessa rakkaudessa pettynyt mies lähtee laivalla Palestiinaan jäljittämään juutalaisten ennustamaa maailmanvaltiasta. Markus on noin kolmekymmenvuotias, varakas, kyllästynyt Aleksandrian huveihin. Uteliaana hän pohtii eri filosofien tulkintoja juutalaisten vanhoista kirjoituksista. Kummasti nämäkin alkusivut sekä mietityttivät että innostivat jatkamaan. Minuun tarttui Markuksen uteliaisuus.

Laivalla hän näkee ensi kerran kiertäviä näyttelijöitä, joista yksi, tanssiva Myrina, tulee myöhemmissä vaiheissa läheiseksi. Laivamatkan rasitukset vaihtuvat satamaan päästyä vaeltamiseen  aasin selässä kohti Jerusalemia. Kuinka ollakaan, Markus osuu näkemään ristiinnaulitsemisen kaupungin läheisellä kukkulalla. Töllistelen Markuksen rinnalla karmaisevia tapahtumia, joista muistan kuulleeni koulun uskontotunneilla ja rippikoulussa. Uskontunnustus häivähtää sekin mielessä. Mutta nyt lukijana joudun silminnäkijäksi!

Seuraa monia havaintoja, myös naisista ristin juurella. Ja sitten matka kaupunkiin, jossa Markuksen on määrä esittäytyä ja näyttää suosituskirjeensä Pontius Pilatukselle. Tämän vaimo on kiihkoissaan tapahtumista ja vaatii Markusta luokseen kertomaan näkemänsä. Seuraa lisää ihmeen oloisia tapahtumia, joihin mies joutuu jopa tehtävän saaneena. Hän on roomalaisupseerin kanssa ensimmäisenä tutkimassa ristiinnaulitun Jeesuksen hautaluolaa, jonka suulta maanjäristys oli suistanut kiven. Ja mitä miehet näkevätkään - tyhjän leposijan!

Huhut kiirivät ympäriinsä. Markus etsii kiihkeästi tietoa surmatusta Jeesuksesta, kuninkaaksi mainitusta, ja hänen lupaamastaan valtakunnasta. Vaivalloisesti hän löytää Jeesuksen lähipiirin ihmisiä, naisiakin, ja tutustuu heihin. Kuljen lukijana Markuksen matkassa ja yritän eläytyä, miltä tuntuu puikkelehtia kapeilla kujilla, kohdata koettelevia kerjäläisiä, tarttua vihjeisiin ja seurata niitä. Välillä jokin outo voima säväyttää miestä, mikä hätkähdyttää lukijaakin. Markus kulkee kuin johdateltuna tilanteesta toiseen. Kerran hän tapaa yöllä Galileassa  oudon kalastajan, jolta kuulee, miten on pian tarpeen toimia. Eikä Markus vastustele. Pikku hiljaa kirkastuu, mitä ennustuksista seuraa.

Waltarin kertojanote on niin satumaisen vahva, että monesti silmät sikkarassa jatkoin iltamyöhään lukemista, jotta sain kulloisenkin kirjeen luetuksi loppuun. Niitä on kaikkiaan yksitoista. Paljon puhuva määrä: kahdestoista puuttuu, niin kuin opetuslapsistakin se yksi, petturiksi mainittu, joka surmaa itsensä.

Valtakunnan salaisuus pohdituttaa myös Jeesuksen valitsemia opetuslapsia. He ovat ymmällään, yrittävät muistella, mitä Jeesus heille olikaan puhunut. Kukin tulkitsee kuulemansa ja muistamansa omalla laillaan. Yhä uudestaan Markuksen yritykset  päästä joukkoon torjutaan, sillä opetuslasten mukaan Jeesuksen julistuksen sanotaan koskevan vain juutalaisen lain piirissä eläviä, ympärileikattuja miehiä. Mutta Markuksen kokemukset Jeesuksen tunteneiden naisten parissa osoittavat, että naiset miehiä kirkkaammin oivaltavat, mistä Jeesuksen valtakunnassa on kyse. He ymmärtävät, että se on tarkoitettu kaikille, ei vain juutalaisille.

Neljäkymmentä päivää ristiinnaulitsemisen ja haudan tyhjäksi havaitsemisen jälkeen kertomus huipentuu hiljaisena kohuna leviävään kutsuun mennä vuorelle. Sinne kerääntyy muutama sata ihmistä. Heistä kaksi on Markuksen paikalle avustamia, mikä osoittaa miehen otolliseksi. Yön mittaan koetaan suuri mysteeri. Tapahtuu ihme: valo  ja voima vallitsevat vuorella. Kirkas hahmo kiertelee ihmisten kesken ja puhuttelee kutakin. Sairaudet ja vammat paranevat. On kuin pyhä henki olisi vuodatettu. Aamun koittaessa vaitonaiset, uupuneet vaeltajat lähtevät pois. Niin myös yhä pehmeämmäksi, lähes avuttomaksi käynyt Markus vahvan Myrinan kanssa. He eivät enää eroa toisistaan, vaan vaeltavat yhdessä pois Jerusalemista nähtyään, ettei valtakuntaa enää löydy tyhjästä haudasta eikä sitä ympäröivästä puutarhasta.

 Tämä historiallis-uskonnollinen romaani kuuluu suuriin lukukokemuksiini. Waltarin kertojantaidot ja tietämisen määrä ovat niin vakuuttavia, ettei minulla ole eväitä kyseenalaistamiseen. Sellainenkin ohi mennen mainittu yksityiskohta, että ympärileikkaus olisi alun alkaen syntynyt tarpeesta suojautua toistuvien hiekkamyrskyjen aiheuttamilta vaivoilta,  tuntui luotettavalta. Erilaisissa asumuksissa, palatsissa ja kylpylässä liikuskelu, pukeutuminen, asioiminen pankkiirin kanssa, sotaväen toimet, roomalaisten ja juutalaisten keskinäiset suhteet, temppeli, suuret kilpa-ajot - kaikki tapahtumat valottavat täyteläisesti parin tuhannen vuoden taikaista elämää Välimeren pohjukassa. Velhomaisena, kieleltäänkin kirkkaana kertojana Waltari puhuttelee yhä.

On hauska liittää loppuun linkki Elävän arkistoon tallennettuun Waltarin itsensä 12-minuuttiseen puheenvuoroon, jonka lopulla hän pohtii luomiaan naishahmosja. Hoksasin minäkin, että Valtakunnan salaisuuden Myrinan hahmo muistuttaa  Sinuhesta tuttua Mineaa. Molemmat lienevät tiivistymiä kirjailijan unelmista.

Konstantinopolin loppu Waltarin kertomana

Hiljan luettu Orhan Pamukin Istanbul herätti kiinnostukseni kaupunkiin, joka aikoinaan tunnettiin Konstantinopolina. Se oli vuosina 330 - 1453 Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupunki. Kun turkkilaiset valloittivat sen toukokuun lopussa 1453, nimeksi  palautettiin Istanbul. Sen nimisenä paikka oli ollut olemassa jo vuosina 667 eaa - n. 330 jaa.

Mika Waltarin Johannes Angelos (1952) oli oiva jatko Pamukin surumieliselle Istanbul-ylistykselle. Waltari on luonut ikään kuin nimihenkilön päiväkirjan Bysantin viimeisistä kuukausista. Silloin kaupungissa elettiin lopun aikoja, kunnes ylivoimaiset turkkilaiset sulttaaninsa johdolla rynnistivät kaupunkiin ja ottivat sen haltuunsa. Se oli sekä kristillisen läntisen ajan että Johanneksen loppu.

Omasta kirjahyllystä löytyi Johannes Angelos -painos vuodelta 1980.  Suuressa Suomalaisessa Kirjakerhossa ilmestyneessä kovakantisessa, 334-sivuisessa teoksessa ei ole muuta kansikuvaa kuin tyylitelty kynänkärki ja siitä lähtevä pitkä viiva. Nimiösivulla ilmoitetaan näin:

Johannes Angelos
Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä

 Eilen lopetin luku-urakkani. Tunsin suorastaan kylpeneeni Waltarin kiihkeässä, värikylläisessä, monisanaisessa kerronnassa. Tunnustan myös, että paikka paikoin harpoin tekstiä - samoin tein Pamukin kanssa ja samasta syystä. Kumpikin kirjailija tuntuu perehtyneen niin syvällisesti ja pikkutarkasti aiheeseensa, että minunlaiseni lukija mieluimmin hyppää välillä kyydistä. 

Waltarin elämäkerrasta muistan lukeneeni, kuinka innokkaasti hän oli paneutunut esimerkiksi tykkeihin ja muihin sotalaitteisiin paitsi museoita koluamalla myös kaiken mahdollisen aiheesta lukemalla. Niinpä Johannes Angeloksessa kirjailijan harrastuneisuus kukkii huimina, tarkkoina ja pitkinä taisteluiden kuvauksina. Minä en niihin paneutunut, vaan tyydyin silmäillen kelailemaan, millä lohkolla kulloinkin tapellaan ja kuinka eri tykkien ammukset singahtelevat. Pikku hiljaa niiden osumatarkkuus parani, ja Konstantinopolin ikuisiksi uskotut muurit alkoivat murentua nopeammin kuin paikkaajat ehtivät niitä korjata.

Päiväkirjan merkintöjä sekä sulttaanista että keisarista, samoin Konstantinopolin kirkollisista ja maallisista vallankäyttäjistä, luin melko tarkkaan. Waltarin näkemykset toisensa tunteneiden sulttaanin ja keisarin erilaisuudesta näyttäytyy kulttuuritaustan erilaisuutena. Kumpikin vakoilee toistaan. Sotureilla on omat korvansa ja silmänsä kaikkialla. Kauppaa käydään kirjavin konstein. Yksi ja toinen keisarin alamainen varmistelee tulevaisuuttaan ja pyrkii sovittautumaan myös sulttaanin palveluun sopivaksi. Moni myös hankkiutuu omaisuuksineen pois kaupungista, kun venetsialaiset laivat loppuvaiheessa lähtevät satamasta. Väistämättä Marmaran meren yli purjehtiminen rinnastui mielessäni siihen pakolaisliikehdintään, joka näinä aikoina velloo Turkin ja Kreikan vesillä.

Lopun aikojen lomassa teoksen tapahtumia lävistää rakkaus. Se puhkeaa heti alkusivuilla, kun Johannes joulukuun 12. päivänä 1452 näkee Sofian kirkon edessä valkohipiäisen naisen. Tämän loistavat ruskeat silmät eivät väistä Johanneksen katsetta: Hän katsoi minuun ja aika pysähtyi kulussaan, aurinko lakkasi kiertämästä maata, menneisyys suli tulevaisuuteen eikä ollut muuta kuin kuluva hetki, elämän ainoa hetki, jota ahnas aika ei voinut temmata mukaansa. (s. 8)

Romanttiseen kuvioon kuuluu, että pitkään nimettömänä pysyvä ilmestys on kaikkein ylhäisintä sukua. Kiihkeää kamppailua käydään siitä, voiko neito uhmata ylhäisen isänsä tahtoa ja liittyä mieheen, jota tulisesti rakastaa. Monia vaiheita tämäkin juonne tarjoilee. Oudostelin kuitenkin niitä kohtauksia, joissa kuoleman uhatessa kumpikin puhkeaa pitkin vuorosanoin puhumaan toiselle. Aivan viime hetkillä vasta sanatulva hellittää ja pelkkä kosketus, käden hipaisu riittää.

Alun alkaen lukijalle on selvää, että hän on mukana tragediassa. Romaaniin kirjatun kaupungin keskeisistä henkilöistä vain Johanneksen palvelija, Manuel (vrt. Kaptah Sinuhessa), selviää hengissä turkkilaisen valtakauden alusta. Loppulause paljastaa, että juuri Manuel kirjoitti herransa vaikeaselkoisten päiväkirjamerkintöjen pohjalta Konstantinopolin viimeisten kuukausien tapahtumat muistiin ja tiedoksi jälkipolville. Manuel myös näkee, kuinka sulttaani myöntää lähes loppuun asti salassa pidetyn tiedon Johanneksen keisarillisesta alkuperästä. Hän oli siis Konstantinopolin oikea basileus, joka ei kyennyt ottamaan paikkaansa. Sen hän kuitenkin pystyi ylpeästi tekemään, ettei kumartunut alamaisena  hyvin tuntemansa sulttaanin edessä. Johannes sai, mitä halusi: kuolemantuomion. Huimassa loppunäytöksessä miehet vielä mittelevät mahtipontisin repliikein, kunnes Johannes valuu kuiviin verisissä purppurasaappaissaan. Tämä kohtaushan muistuttaa jylisevää oopperaa!

Myrskyisän tunnekuohun tauottua jäin pohtimaan, missä määrin Waltarin tarjomaan kuvaan Konstantinopolin viime hetkistä voi luottaa kuin tutkittuun tietoon. Ilmeisesti on perattava romaaniaineksen seasta se, mitä Waltari kirjaa kaupungin sijainnista, kirkoista, toreista, Hippodromista, palatseista, kaduista, muureista, satamasta, vastarannan Pera-nimisestä paikasta ja sulttaanin seraljista Bosporin Aasian puoleisella rannalla. Minut vakuutti myös kaikki se, mitä kirja tarjoaa kirkon ja hallinnon kuvioista erikoislaaatuisine virkanimityksineen. Samoin tarkat selvitykset sekä turkkilaisten että venetsialaisten ja genovalaisten laivastoista. Sen sijaan läntisen ja itäisen uskonelämän kiistakysymyksiin en osaa paneutua. Luultavasti äärimmäisen tietoviisas ja teostensa taustatöihin uppoutunut Waltari on niistäkin kyennyt hahmottelemaan koko lailla pitävän kuvan, samoin kuvaamiensa miesten vallanhalusta. 

Väistämättä minun päässäni käsitys Konstantinopolin viime hetkistä on nyt enimmältään juuri se, jonka vastaikään luin Waltarin romaanista. Vanhastaan en näistä tapahtumista paljoa tiennyt tai ainakaan muistanut, vaikka tosissani olen opiskellut muun muassa yleistä historiaa. - Niinpä kiitän ja kumarran Waltaria muhkeista oppitunneista, joita myös kohtalokas rakkaus sävytti.

Mika Waltari selvitetty!

Taannoin otin luku-urakaksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Mika Waltarista nimellä Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Yli tuhatsivuinen e-kirja yllätti sivulla 700: teksti päättyi. Loppusivuilta löytyvät lähteet, viitteet ja lyhenteiden selitykset sekä runsaasti valokuvia. Mutta harmikseni en taaskaan löytänyt e-kirjasta sisällystä. Oiva otsikointi olisi tarjonnut tiiviin kertauksen lukemisen päätteeksi, kun en enää kunnolla muistanut varsinkaan Waltarin alkuvaiheita.

 Kaikkiaan kokemukseni paksusta elämäkerrasta on perin myönteinen. Erityislaatuinen, äärimmäisen nopea ja tuottelias kirjoittaja tulee tutuksi tavalla, joka avasi silmäni. Tämä monesti tuhahdellen pelkäksi viihteen senttailijaksi sekä Kieku ja Kaiku -mieheksi tuupattu syvällinen pohtija kiinnostaa nyt niin, että syksyn tullen tartun hänen mahtavaan Rooma-freskoonsa Ihmiskunnan viholliset (1964).

Elämäkerta on kohdallani täyttänyt tehtävänsä, sillä ymmärrän nyt arvostaa Mika Waltaria merkittävänä, laajat ja syvälliset tiedot omaavana murrosaikojen pohtijana. Hän on nähnyt paljon ennen muita omassa ajassaan seikkoja, joihin hän tarjoaa tulkintoja historian kaavussa. Myös hänen uskonnolliset näkemyksensä herättävät uteliaisuuttani, vaikken itse ole tottunut etsimään vastauksia teologisiin kysymyksiin.

Tässä vielä pari linkkiä sivuille, joilta löytyy arviointeja Unio Mysticasta:
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/panu-rajala-unio-mystica-mika-waltarin-elama-ja-teokset/1105136
http://sbrunou.blogspot.fi/2008/12/panu-rajala-unio-mystica.html

Lisäksi tarjoan linkin äskettäin kirjoittamaani Waltari-tekstiin:

Waltarin seurassa viipyillen

Elämäkertojen lukemisessa minulla on meneillään oikea valas jopa e-kirjaksi, sillä olen urakassa vasta noin puolivälissä, kun silmissä vilisee sivu 570 melko isoin fontein. Kyse on Panu Rajalan muhkeasta opuksesta Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Sain sen jo kertaalleen kirjastosta etälainaksi, mutta ylen paksua, pehmeäkantista kirjaa oli mahdoton lukea. Nyt homma sujuu mainiosti Sony Readerilta, johon sen latasin maksettuani hankinnasta 11,90 euroa Elisa Kirjalle.

Elämäkerran Mika Waltari penkoo parhaillaan etruskien menneisyyttä ja on kohta valmis syöksähtämään uuden suurromaanin nakuttamiseen. Minä kuitenkin hyppäsin hetkeksi kyydistä ja tartuin omasta kirjahyllystä löytyvään Kuun maisema -kokoelmaan. Sen WSOY suostui lopulta 1953 julkaisemaan. Tätini perintönä minulle tullut kirja on 4. painosta. Siitä löytyvät Waltarin peinoisromaaneiksi nimetyt Jokin ihmisessä (48 sivua), Jäinen saari (41 sivua), Kuun maisema (71 sivua), Ennen maailmanloppua (31 sivua), Pariisilaissolmio (47 sivua) ja Ihmisen vapaus (19 sivua).  Sivumäärät kielivät Waltarin pyrkimyksestä hallita myös tiivis ilmaisu. Eilisiltana lukaisin aikoinaan kohutun tarinan Jokin ihmisessä. Se sijoittuu alamaailmaan ja päätyy intohimon nieluun. Mitään suurenmoista lukukokemusta en tavoittanut, mutta kannatti tutustua tällaiseenkin Waltariin. Luen pikku hiljaa myös valikoiman muut tekstit.

Nykylukijaa ällistyttää, että teksti on voinut herättää perin vahvaa vastustusta. Oikeastaan elämäkerta ja nyt myös itse pienoisromaanit paljastavat vajaan sadan vuoden takaisen Suomen henkisestä ilmastosta seikkoja, joita en paljosta historian opiskelusta huolimatta ole tajunnut. Paljon sellaista ihmisten oloihin ja arvostuksiin liittyvää tietoa tihkuu esiin kaiken matkaa, että jo tämä elämäkerran piirre pitää minut lukijana otteessaan. Teos on totta tosiaan kirjoitettu waltarimaisen tarkasti, runsaasti, paikoin hilpeästi. Tästä myöhemmin lisää.
 
Wikipediasta löytyy kelpo valistustekstiä Waltarin pienoisromaaneista: 
"Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.^[15][16] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.  Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys^.      
Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina."

Ehkäpä tarjoilen omat kokemukseni koko Kuun maisema -kokoelmasta, kun olen lukenut loputkin valikoiman teksteistä. Tämä pikainen katsaus olkoon alkusoittona Waltari-havahtumiseeni paljon kuulun kirjailijan satavuotisjuhlinnan jälkeen.