Välipalaksi Huovisen koirajuttuja

Elisa Kirja julkaisi 2015 e-kirjana Veikko Huovisen Kylän koirat, jonka WSOY toi markkinoille jo 1962. Pikku opuksessa on sivuja 82. Ostin tarjouskirjan e-version äskettäin sekä kirjailijan nimen että tämän mainostekstin perusteella:

Suomen hauskimmaksi kehuttu koirakirja on huovismainen sekoitus huumoria ja koiranleukamaista, purevaa ivaa, jalannostoa turhalle tärkeilylle.
Koirat liikehtivät laumoina, päivystävät kauppojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten pihoilla, seuraavat silmä kovana ihmisten puuhia, nuuskivat, nostavat jalkaa, leikkivät, mekastavat ja pyyhkäisevät välillä huimaan juoksuun. Niiden juhlaretkiä ovat kulinaariset orgiat rehevillä tunkioilla. Joskus ne solmivat kummallisia ystävyyssuhteita, mutta uskollisimpia nämä otukset ovat omalle koiruudelleen.
"Talvikauden 1961-62 seurustelin kylän koirien kanssa. Kamera ja Novoflex-kauko-objektiivi toisessa kädessä, ja toisessa narun päässä Rippe-koira kuljin kylän männiköissä perässäni haukkuva, irstas koiralauma." Näin Huovinen, koiruuksien suuri taitaja, on kuvannut sitä, miten Sotkamon koirista punkkeineen päivineen tuli kirjallisuutta.

© Veikko Huovinen, 1962
Valokuvat kirjoittajan

Kansi: Urpo Huhtanen

Panin merkille paitsi Huovisen antaumuksellisen koirien tarkkailun myös sen, kuinka isosti asuinympäristöt ovat muuttuneet. Ei ole enää entisenlaisia avotunkioita eikä pihoilla paikkoja, jonne voisi nakata ämpäreittäin likavesiä. Vielä 1960-luvun alussa kylän koirat löysivät ties mitä "herkkuja" tonkimalla takapihojen tunkioita. Piehtaroimalla ne lisäksi saivat turkkiinsa koiralauman arvostamia haisuja. Oi aikoja, jolloin koirat kuljeksivat talvet vapaina! Vasta huhtikuun alussa ne kuulemma kytkettiin kiinni. Se oli rajapyykki, johon Huovinen päättää syksystä kevääseen jatkuneen havainnointinsa. Tulokset ovat luettavissa kirjan tarinoista. Ammattimiehen ottein aineisto on jaoteltu luonnikkaiksi luvuiksi. Niiden otsikoista selviää melko hyvin, missä talven mittaan mennään.

SYKSYISTÄ KOIRUUTTA
TIEDUSTELUMATKA KESKIKYLÄLLE
VANGITTU PRINSESSA
TUNKIOPOLITIIKKAA
USKOLLISUUDESTA, JULKISTEN PAIKKOJEN KOIRISTA JA SEN SELLAISISTA
SYYHYINEN KOIRA
KOVALLA PAKKASELLA
HURJA KULKUE
SUSI ON AMMUTTU
NOKISET AHERTAJAT
PORSAAN PAPERIT
LEIKKEJÄ JA SEURUSTELUA
KOIRANHAJUA PÄLVISSÄ

Huimimmat kuvaukset löysin luvuista Vangittu prinsessa, Tunkiopolitiikkaa ja Nokiset ahertajat. Vangittu prinsessa kertoo narttukoirasta toiveikkaine sulhaskandidaatteineen ja myös nartun omistajasta. Kokemus kiteytyy kuvatekstiin sivulla 31: Parikymmentä koiraa vakituisina vieraina parin viikon ajan omassa pihassa on asia, jota ei heti käsitä ellei mieti sitä tarkemmin.

Muistanpa minäkin, kun eräänä kevättalvena meidän irlanninsusikoiralla oli juoksuaika ja naapurin pihalla kumollaan olleen veneen alla päivysti liuta uljaita uroita. Kerran töistä tullessa oma koira seisoi kytkettynä pihalla ja odotti niin innoissaan minua emäntäänsä, että nojasi naruun. Siitäkös yritteliäät sulhaset huomasivat otollisen hetken koittaneen ja syöksähtivät joukolla esiin. Yksi ehti ison donnan takakoipeen ja yritti kiivetä. Turha, mikä turhaa - donna ei edes vilkaissut pikku piskiä, vaan ravisteli sen irti jalastaan. Kokemus oli urokselle niin kova, ettei se enää pyrkinyt uusimaan yritystä. Ja minä vein koko komeuden sisälle turvaan.

Tunkiopolitiikassa ja vähän muissakin luvuissa Huovisen uppoutuminen kuvaamaan tunkioiden ihanuuksia koirien vinkkelistä teki minulle hetkittäin tiukkaa, kun saman tien sai lukea niiden pötköttelyistä isäntänsä sängyssä. En näet kunnolla kestä mitään koiraa omassa sängyssäni saati sitten tonkimishommista suoraan sisätiloihin päästettynä. Kirjan luvussa Nokiset ahertajat kirjan koiranomistajankin sietokyky löysi rajansa, kun selvisi, missä oma koira uurasti niin, että palasi reissultaan yltä päältä nokisena. Itse tarina on sekä innokkaan toiminnan että koirien kaveruuden herkkä kuvaus. Kaveruudelle tulee äkkiloppu, kun kotikoiran mukaansa houkutellut kulkurikoira häädetään pois oman koiran ulottuvilta. Kertomus laajenee kauas Sotkamon kyliltä melkeinpä Lappiin asti, jonne Huovinen ajatuksissaan saattelee kekseliään kulkurin. Lukija suree kulkurin tavoin sitä, ettei kelpaa.

Huovisen Kylän koirat oli kerrassaan mainio välipala isojen luku-urakoiden lomassa. Meneillään on Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Ensimmäiset 400 sivua on luettu, lähes yhtä monta sivua omassa niteessään on vielä aloittamatta. Saa nähdä, mitä osaan sanoa tästä tekijänsä viimeisestä kirjallisesta monumentista.