Kerrotuista muistoista koottu ja kirjoitettu maamme historia karistaa pölyt yltään ja uhmaa lajityyppiä olemalla hauska ja haikea, riemastuttava ja henkilökohtainen. Tarinat polveilevat itsenäistymisestä tähän päivään. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita, kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.Ei puhunut palturia tämä mainospala, sillä lukiessa nauratti usein ja pitkään. Toki totisiakin muistoja mahtuu pikapiirtoihin, tunnetaanhan Tamminen sekä lyhytproosan että lakonisen huumorin taitajana. Tammisen Enon opetukset -romaanista olen nauttinut kuten myös Finlandia-palkintoa varten romaaneja kisaan valinnut raati 2006. Televisionäytelmäksi sovitettuna romaani tuli tutuksi myös entistä laajemmalle yleisölle.
Tammisen Suomen historiassa soditaan, mutta sotaa katsellaan pikemminkin lapsen kuin aikuisten vinkkelistä, pestään pyykkiä, intoillaan raittiudesta. Uimakoulua käydään tähän tyyliin: Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.
Kaikki eri vuosikymmenten isot tapahtumat noteerataan alkuaikojen kansalaisisodasta lapualaisiin ja IKL:ään, asekätkennästä Helsingin olympialaisiin ja Armi Kuuselaan, sitten yleislakkoon, noottikriisiin, jumalanpilkkaan, maaltamuuttoon ja ETYKiin. Kekkonen hiihtää ja metsästää läpi muutaman vuosikymmenen. Joulupukkia muistellaan, samoin lamaa, jääkiekon maailmamestaruutta ja euroaikaan siirtymistä. Ruotsi ja Venäjä ovat kumpikin saaneet oman tekstipalansa. Kaiken päätteeksi liikenee muutama sana niuhottamiselle ja pakolaiskriisille.
Moni kriitikko kiittelee Tammisen tapaa kirjata historian kulkua. Turun Sanomissa 25.102017 Juhani Brander tiivistää, ettei pelkkä surumarssi soi tapahtumien taustalla: Huumori tasapainottaa ja tuo tekstiin kerroksia. Esimerkiksi sydäntautiosaston lääkäri sanoo potilailleen Juha Miedon hävittyä Thomas Wassbergille, että ”kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan”.
Savon Sanomissa 13.1.2017 Eija Komu pitää Tammisen kirjaa mainiona avauksena Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Helsingin Sanomissa 12.1.2017 Antti Majander huomaa, että velmu kirjailija on tullut rakentaneeksi yhden miehen kansanrunousarkiston lankeamatta kertaakaan juhlalliseksi.
Kirja on siis mitä suositeltavinta luettavaa varsinkin, jos kiihtyvän juhlinnan mahdollinen pönötys kavahduttaa.
Kiitos kirjasta, Petri Tamminen.
2 kommenttia:
No tuota ...laitanko menemään rapakon taa ?!
Passaa mainiosti. Ainakin tyttäresi voi nauttia kirjasta, koska hän kaiketi tuntee riittävästi itsenäisen Suomen vaiheita eikä siis kaipaa varsinaisia faktoja. Kirja itsessään näet tarjoilee satunnaisia muisteluksia, joita muun muassa ostikoinnilla on niputettu tiettyihin vaiheisiin. Vävy jää vääjäämättä ulkopuoliseksi. Tuskin opusta edes on käännetty englanniksi.
Lähetä kommentti