Mummo ja Kaarlo

 

Innostuin kiittävistä kritiikeistä niin, että tilasin oitis Juhani Branderin Amerikan (WSOY 2023) Vaski-kirjastosta. Kului kuukausia, ennen kuin huomasin olevani vasta sijalla 65 lainausjonossa. Vieteri katkesi. Niinpä ostin opuksen e-kirjana. Nyt voin jo kertoa, että lukukokemukseni myötäilee kriitikoiden kehuja. Arvosteluja löytyy runsaasti netistä, useimmat tosin maksumuurin takana. Eurolla lunastin kuukauden lukuoikeuden Aamulehteen, jotta sain lukeakseni myös Janica Branderin Kurjuutta ja kauneutta -kritiikin Amerikasta.

Teoksen motto on peräisin William Ernest Henleyltä Laura Ala-Kokon suomentamana:

Ei haittaa kuinka ahdas portti,

kuinka rangaistusten täyttämä lista

Olen Kohtaloni mestari,

Olen sieluni kapteeni.

Sitten jysähtivät eteen tarinan ensi rivit viemällä minut toisen maailmansodan vuosiin:

8.9.1944    

Aino havahtui unesta. Tuttu kuorsaus kuului vierestä. Herman nukkui syvää sunnuntailapsen unta. Ainon uni oli rikkonaisempaa, hän ei koskaan antautunut sille täysin. Se oli jostain pois, jostain, mihin piti varautua mutta mitä hän ei osannut nimetä. Uni valitsi hänet, ei toisinpäin, hänellä ei ollut siinä mitään roolia.

Kirja jakautuu osiin I, II ja III. Alussa nuori nainen monien muiden joukossa matkustaa sotalaivalla kohti Saksaa. Yhtäkkiä naisia ei enää siedetä. Heidät heitetään mereen, elleivät suostu itse hyppäämään. Aino on raskaana, mutta osaa uida. Hän selviää Oravaisten/Omenaisten saareen. Se on kammottava, mutta Ainolle tuttu paikka, jonne on haudattu ties keitä, kuten itsemurhan tehneitä, rikollisia. Aino muistaa äitinsä kertoneen tarinoita saaresta. Sinne ei retkeilty.

Saaren rantahiekassa Aino tuntee supistusten alkaneen:

Aino raahautui selällään hiekassa metsää kohden. Ensin kyynärvarsien varassa, sitten laajoja kaaria kädet ojennettuina kuin selällään uiden. Metsänrajassa Aino näki koivunoksalla kieppuvan oravan, sen valkoisen vatsan. Variksen ruoskamaisen siiveniskun, käpyjen helistimet.

Ainon tausta saaristolaisena selviää muutamin piirroin. Sitten loikataan kymmenen vuoden yli. Kesällä 1954 ollaan Hittolan ränsistyneessä talossa. Isofar oli hukannut korttipelissä maat. Viina oli viimeistellyt tuhon tappamalla ukon. 

Kaarlo tutkii kirppuja mummonsa kainalossa. Ne olivat mummon oravia, kolmella omat nimet.  Mummo paitsi kiroilee ja manaa myös tarinoi ihmeellisistä paikoista ja olennoista, kun oppivainen Kaarlo kyselee. Ruokaa tehdään harvoin. Jouluna kuitenkin kaikkea on tarjolla. Äidistä ei puhuta muuta kuin se, että äiti meni Amerikkaan, jossa kaikki hymyilevät auringon paisteessa. Paikka paikoin on lisäksi tarjolla otteita äidin päiväkirjasta. 

Köyhyys ja Kaarlon runsas, kihara, tumma erottaa Hittolan asukit kyläläisistä ja heidän vaaleatukkaisista pojistaan. Koulussa Kaarloa rääkätään senkin vuoksi, että hän osaa lukea ja kirjoittaa hyvin. Opettaja ei taitoja arvosta, kunnes Kaarlo antaa ylittämättömän näytön mummonsa avustamana. Opettaja oli antanut pirullisen kotitehtävän, joka piti seuraavana päivänä lukea ääneen luokan edessä. Mummo oli kirjoittanut tarinaa pitkälle yöhön. Tuloksena oli häivähdys kaupunkielämää oudoin paikannimin niin vangitsevasti, että kaikki kuuntelivat vaiti, pyysivät jopa jatkoa. Silti Kaarlo yhä sai lukemisesta ja kirjoittamisesta enintään seiskan. Mutta tytöt tykkäsivät, alkoivat jutella. Eivätkä pojat enää rusikoineet Kaarloa.

Koulu kaikkineen valottuu draamana, jossa osat on jaettu vaurauden ja tiettyjen muiden leimojen mukaisesti. Lapset toistavat vanhemmilta oppimaansa. Opettaja, pappi ja sosiaalityöntekijät eivät hekään ole vähäosaisen puolella.

Kaarlon avuksi siunaantuu vahva työmies Sakari, kun talollisten pelloilla tai nuotanvedossa tarvitaan lisävoimia. Isokourainen, nälkiintynyt Kaarlo kelpaa kymmenvuotiaana miesten töihin varsinkin Sakarin apuna. Pysyväksi turvaksi ei Sakarista ole. Satunnaiseksi suojelusenkeliksi osoittautuu myös yksi koulukeittolan naisista huolehtimalla ajoittain Kaarlolle riittävästi ruokaa.

II osa alkaa myöhään saapuneella keväällä. Teksti tarjoilee auliisti havaintoja luonnosta:

Muuttolinnut aistivat syvälle maaperään juurtuneet pohjoisen kamaran magneettiset suonenvedot. Lintujen levähdyspaikkoja olivat vanhojen peltojen kaljut alat, joille ne uupuneina laivueina laskeutuivat. Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurun eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. 

Sinä keväänä mummo kaatuu eikä Kaarlo pysty nostamaan häntä. Naapuriin on juostava hakemaan apua. Mummo viedään hevospelillä pois. Kaarlo on yksin olematta mies talossa, niin kuin pitäisi.

Seuraa tuskastuttavia viikkoja. Mummo kuolee, haudataan, ihmisiä käy Hittolassa, Kaarlosta puhutaan kuin esineestä, jota kukaan ei halua. Äiti on yhä Amerikassa. Heinäntekoon Kaarlo kuitenkin osallistuu ja saa ruokaa, mutta etääntyy kyläläisistä.

III osa tuo lähelle kaiken sen, mitä Kaarlo tuntee ja kokee jätettyään Hittolan mukanaan tuhti eväsreppu. Mökkiin hän ei palaisi, vaan menisi Amerikkaan. Turvaton lapsi ottaa veneen ja lähtee soutamaan, rantautuu, näkee ikään kuin lampaita, asettuu toviksi tyhjään taloon. Fiktio näyttää voimansa tekstin tarjoillessa peilauksia Kaarlon tajunnanvirtaan. Näyt täyttävät mielen, Matkan on jatkuttava, vaikka ensin katkeaa yksi airo, lopulta toinenkin solahtaa mereen. Soutu hiipuu. 

Tähän kuuluu kuvitella pitkä tauko, kunnes annan lopun hylkeineen uudelleen riipaista kyynelet silmiin. 

Teos tosiaan kasvaa runolliseksi balladiksi merestä, hylkeestä ja pojasta, joka pienellä veneellä yrittää soutaa valtameren toiselle puolelle, kuten mainosteksti tiivistää.

***

Olen isäni puolelta Rymättylään kauan sitten juurtunutta sukua, Vietin serkkuni kanssa paljon aikaa yhteisen tätimme luona. Niinpä tunnen melko hyvin saariston oloja paikannimineen niiltä vuosilta, joita romaani käsittelee. Muutama paikannimi toistuu sellaisenaan, jotkut muunneltuina, kuten Omenainen Oravaisena. Juhani Brander on sijoittanut kirjansa tapahtumat Rymättylän tapaiseen paikkaan. Lopussa hän mainitsee lähteikseen muun muassa Rymättylän historian I ja II. Niitä minäkin luin sukututkimusta tehdessäni. Aavistelen, että mies tai ainakin hänen sukunsa on jollakin tavalla kiinni Rymättylässä. Niin vahvalta tuntuu eläytyminen sekä paikkoihin, niiden luontoon että keskeisiin henkilöhahmoihin. Kenties Ainon päiväkirja, joka mummon kuoltua löytyy arkkuun talletettuna, voisi olla olemassa ja kirjailijan hallussa, vaikka hän vakuuttaa tarinansa olevan puhdasta fiktiota.

Teos on omistettu Felix Branderille (1901–1931).

Pojasta mieheksi - ei mikään helppo tie

Jonkin aikaa on ollut puhetta tyttöjen ja naisten vaikeista kokemuksista miesten vallitsemissa olosuhteissa. Juhani Brander puolestaan pureutuu esseissään poika- ja miesporukoiden tapaan koulia jäseniään koviin otteisiin, mistä seuraa silkkaa surkeutta. Branderin esseet on noteerattu julkisuudessa. Niinpä kuin herätyksen saaneena ostin kovakantisen kirjan Miehen kuolema Pohdintoja maskuliinisuudesta. Luin sen heti ja annoin eteenpäin ryydittämään aiheellisia keskusteluja lähipiirissäni. 

Sisällyksestä otin valokuvan havainnollistamaan niitä aihealueita, joista Brander taiten sanoo sanansa kaihtamatta omia kipeitä kokemuksiaan. 

Lukukokemus väkevänä mielessä tuli katsotuksi elokuvia. Christopher Nolanin Dunkirk valpastutti taas tajuamaan, kuinka nuoria toisen maailmaansodan umpikujiin viedyt miehenalut ovatkaan olleet. Wikipediasta tarkistin perustiedot Dunkerquen taistelusta.

Ilman sotaakin poikalapsen elämä voi olla helvettiä kuten Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Rakkautta vailla. Yksinäistä Aljoshaa ei rääkätä kaveriporukoissa eikä koulussa, missä häntä ei tarinan edetessä enää edes nähdä. Poikaa tönii oma äiti, eikä isästäkään ole tukijaksi. Kummankin uusi elämä on toisaalla. Aljosha kuulee vanhempien kovasanaisen kiistan huoltajuudesta ja ratkaisee heidän puolestaan kohtalonsa: hän katoaa. 

Toisiaan vihaavat vanhemmat osallistuvat kuitenkin poikansa mittaviin etsintöihin. Tarkistetaan myös se, onko Aljosha mennyt isoäitinsä luo. Katsojalle näytetään, kuinka töykeys ja tylyys periytyy, sillä isoäidistä ei heru minkäänlaista myötätuntoa tyttärelle eikä varsinkaan tämän "äpärälle", vaikka pojan vanhemmat avioituivat aikoinaan. Tytär tuntuu oppineen äidiltään koleat otteet, ja katsojassa herää jonkin verran myötätuntoisia ajatuksia Aljoshan äitiä kohtaan, jota oma äiti oli kohdellut kaltoin lapsena.

Lohduton on isoäidin yksinäinen vanhuus, totiselta näyttää myös kummankin aviopuolison uusi elämä. Ajan oloon kukaan ei tunnu kaipaavan Aljoshaa. Kammottavan karua elämää.

Samaan syssyyn katsoin tuoreen TV-leffan nimeltä Tottumiskysymys. Se liittyy Naisten maaliskuun esityksiin. Niitä on tallessa jo useita, lisää kertyy. Jos jatko on yhtä vahvaa, katsomalla kartuttaa ymmärrystään nykymaailman meiningeistä lähtemättä kotoaan mihinkään. 

Tottumiskysymyksen trailerista pääsee mukaan tilanteeseen, jossa kukkii poikakaksikon omaksuma miehinen mahtailu. Yksin matkustavaa tyttöä ei kukaan suojele, vaikka pojat yltyvät yhä ronskemmiksi lähentelyissään. Olisikohan minusta puuttumaan kuvatun laisiin tapahtumiin bussissa tai muualla?

Hesarissa julkaistuun Arla Kanervan kritiikkiin on liitetty Kalle Koposen selvää kieltä puhuva kuva, sillä Brander tarkastelee esseissään muun muassa myrkyllisen maskuliinisuuden ilmentymiä. Kunpa kaikilla näillä keskustelun avauksilla saataisiin aikaan tervehdyttäviä muutoksia ihmisten välisiin suhteisiin. Taiteessa on voimaa, ellei koronavirus nyykäytä ihmisiä niin polvilleen, ettei enää uskalleta pyrkiä muiden lajitoverien ulottuville!

Muisteltua historiaa

Historiaa tallentuu kirjan sivuille Petri Tammisenkin tavalla, kun ensin ottaa asiakseen jututtaa satoja ihmisiä eri puolilla Suomea. Aineiston seulonta ja editointi on tuottanut oivia havaintoja sadan vuoden mittaiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Ei siis tunnu liioitellulta antaa noin 150-sivuiselle kirjalle nimeksi Suomen historia (Otava 2017). Ostin sen Elisa Kirjan edullisena tarjouksena, kun vielä mainosteksti lupasi aivan muuta kuin tiiliskivimäistä pitkää proosaa:

Kerrotuista muistoista koottu ja kirjoitettu maamme historia karistaa pölyt yltään ja uhmaa lajityyppiä olemalla hauska ja haikea, riemastuttava ja henkilökohtainen. Tarinat polveilevat itsenäistymisestä tähän päivään. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita, kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.

Ei puhunut palturia tämä mainospala, sillä lukiessa nauratti usein ja pitkään. Toki totisiakin muistoja mahtuu pikapiirtoihin, tunnetaanhan Tamminen sekä lyhytproosan että lakonisen huumorin taitajana. Tammisen Enon opetukset -romaanista olen nauttinut kuten myös Finlandia-palkintoa varten romaaneja kisaan valinnut raati 2006. Televisionäytelmäksi sovitettuna romaani tuli tutuksi myös entistä laajemmalle yleisölle.

Tammisen Suomen historiassa soditaan, mutta sotaa katsellaan pikemminkin lapsen kuin aikuisten vinkkelistä, pestään pyykkiä, intoillaan raittiudesta. Uimakoulua käydään tähän tyyliin: Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.  

Kaikki eri vuosikymmenten isot tapahtumat noteerataan alkuaikojen kansalaisisodasta lapualaisiin ja IKL:ään, asekätkennästä Helsingin olympialaisiin ja  Armi Kuuselaan, sitten yleislakkoon, noottikriisiin, jumalanpilkkaan, maaltamuuttoon ja ETYKiin. Kekkonen hiihtää ja metsästää läpi muutaman vuosikymmenen. Joulupukkia muistellaan, samoin lamaa, jääkiekon maailmamestaruutta ja euroaikaan siirtymistä. Ruotsi ja Venäjä ovat kumpikin saaneet oman tekstipalansa. Kaiken päätteeksi liikenee muutama sana niuhottamiselle ja pakolaiskriisille.

 Moni kriitikko kiittelee Tammisen tapaa kirjata historian kulkua. Turun Sanomissa 25.102017 Juhani Brander tiivistää, ettei pelkkä surumarssi soi tapahtumien taustalla: Huumori tasapainottaa ja tuo tekstiin kerroksia. Esimerkiksi sydäntautiosaston lääkäri sanoo potilailleen Juha Miedon hävittyä Thomas Wassbergille, että ”kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan”.

Savon Sanomissa 13.1.2017 Eija Komu pitää Tammisen kirjaa mainiona avauksena Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Helsingin Sanomissa 12.1.2017 Antti Majander huomaa, että velmu kirjailija on tullut rakentaneeksi yhden miehen kansanrunousarkiston lankeamatta kertaakaan juhlalliseksi.

Kirja on siis mitä suositeltavinta luettavaa varsinkin, jos kiihtyvän juhlinnan mahdollinen pönötys kavahduttaa.

Kiitos kirjasta, Petri Tamminen.