Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana. 

Muisteltua historiaa

Historiaa tallentuu kirjan sivuille Petri Tammisenkin tavalla, kun ensin ottaa asiakseen jututtaa satoja ihmisiä eri puolilla Suomea. Aineiston seulonta ja editointi on tuottanut oivia havaintoja sadan vuoden mittaiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Ei siis tunnu liioitellulta antaa noin 150-sivuiselle kirjalle nimeksi Suomen historia (Otava 2017). Ostin sen Elisa Kirjan edullisena tarjouksena, kun vielä mainosteksti lupasi aivan muuta kuin tiiliskivimäistä pitkää proosaa:

Kerrotuista muistoista koottu ja kirjoitettu maamme historia karistaa pölyt yltään ja uhmaa lajityyppiä olemalla hauska ja haikea, riemastuttava ja henkilökohtainen. Tarinat polveilevat itsenäistymisestä tähän päivään. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita, kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.

Ei puhunut palturia tämä mainospala, sillä lukiessa nauratti usein ja pitkään. Toki totisiakin muistoja mahtuu pikapiirtoihin, tunnetaanhan Tamminen sekä lyhytproosan että lakonisen huumorin taitajana. Tammisen Enon opetukset -romaanista olen nauttinut kuten myös Finlandia-palkintoa varten romaaneja kisaan valinnut raati 2006. Televisionäytelmäksi sovitettuna romaani tuli tutuksi myös entistä laajemmalle yleisölle.

Tammisen Suomen historiassa soditaan, mutta sotaa katsellaan pikemminkin lapsen kuin aikuisten vinkkelistä, pestään pyykkiä, intoillaan raittiudesta. Uimakoulua käydään tähän tyyliin: Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.  

Kaikki eri vuosikymmenten isot tapahtumat noteerataan alkuaikojen kansalaisisodasta lapualaisiin ja IKL:ään, asekätkennästä Helsingin olympialaisiin ja  Armi Kuuselaan, sitten yleislakkoon, noottikriisiin, jumalanpilkkaan, maaltamuuttoon ja ETYKiin. Kekkonen hiihtää ja metsästää läpi muutaman vuosikymmenen. Joulupukkia muistellaan, samoin lamaa, jääkiekon maailmamestaruutta ja euroaikaan siirtymistä. Ruotsi ja Venäjä ovat kumpikin saaneet oman tekstipalansa. Kaiken päätteeksi liikenee muutama sana niuhottamiselle ja pakolaiskriisille.

 Moni kriitikko kiittelee Tammisen tapaa kirjata historian kulkua. Turun Sanomissa 25.102017 Juhani Brander tiivistää, ettei pelkkä surumarssi soi tapahtumien taustalla: Huumori tasapainottaa ja tuo tekstiin kerroksia. Esimerkiksi sydäntautiosaston lääkäri sanoo potilailleen Juha Miedon hävittyä Thomas Wassbergille, että ”kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan”.

Savon Sanomissa 13.1.2017 Eija Komu pitää Tammisen kirjaa mainiona avauksena Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Helsingin Sanomissa 12.1.2017 Antti Majander huomaa, että velmu kirjailija on tullut rakentaneeksi yhden miehen kansanrunousarkiston lankeamatta kertaakaan juhlalliseksi.

Kirja on siis mitä suositeltavinta luettavaa varsinkin, jos kiihtyvän juhlinnan mahdollinen pönötys kavahduttaa.

Kiitos kirjasta, Petri Tamminen.