Reipasta retkeilyä halki aikakausien

Nyt se on tehty! Sain luetuksi Juha Hurmeen Finlandia-palkinnolla kruunatun kirjan nimeltä Niemi (Teos 2017, 448 s.) Järkäle, jota en oikein miellä romaaniksi, on niin tuhti sisällöltään, että kykenin nauttimaan herkkua enintään luvun kerrallaan muutaman päivän välein. Lukuja on kaikkiaan 17, jokaisen alussa ingressi pienellä präntillä.

 Kahdestoista luku kattaa ingressin mukaan vain yhden aiheen: Sigfrid Aronus Forsius. Hämärästi muistin miehen. Lukemani perusteella tämä erikoislaatuinen henkilö elää nyt mielessäni yhtenä kummajaisena, jonka taival alkoi Niemeltä. Tyylinäytteeksi kopioin luvun alun sivulta 281:

Tässä kohdassa kirjaa käy välttämättömäksi tutustua mieheen tai paremminkin pyörremyrskyyn tai pyrstötähteen nimeltä Sigfrid Aronus Forsius, joka syntyi Helsingin vaatimattoman, keinotekoisesti aikaansaadun ja kituliaasti kasvavan kaupunkipahasen tienoille noin vuonna 1560.

Nerokkaan miehen nimi on löytynyt sittemmin myös Huippuvuorilta, asteroidilta ja Zacharias Topeliuksen romaanihenkilöltä. Kari Aronpuro jopa antoi Forsiuksen kirjoittaa puolet runokokoelmastaan 1981. Että tämmöisiä hämmästyksen aiheita lukijana kohtasin retkeillessäni Niemen sivuilla!

Mervi Kantokorpi on arvioinut teoksen sen ilmestymispäivänä Helsingin Sanomissa 29.9.2017. Kriitikon näkemys kirjasta käy ilmi jo otsikosta:

Oliko Agricolasta enemmän haittaa kuin hyötyä? – Juha Hurme kertoo loistavasti oman versionsa kulttuurihistoriasta

Juha Hurmeen kerronta on uskomaton näyte hyvien tarinoiden voimasta

Kirjan sisäkannessa ilmoitetaan, että Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme. Silti palkinto on osoitettu romaanille. Mitähän keskusteluja ratkaisu on vaatinut?

Esa Mäkijärvi Demokraatissa 28.11.2017 päätyy hyvin myönteiseen arvioon Niemestä ja luonnehtii kirjaa Suomen synty- ja kehitystarinaksi.

Palkintojuhlasta Suomen kansallisteatterissa on tarjolla ainakin Hesarin kautta sekä palkitsija-diktaattorin Elisabet Rehnin puhe että itse teatterimies-kirjailijan räväkkä kiitos. Se on yhtä säväyttävä kuin Niemen teksti kauttaaltaan.

Laajat lukijapiirit kuuluvat innostuneen kirjasta, minä muiden mukana. Sopii pohtia, mikä paksussa opuksessa lähes hullaannuttaa. Vaikka hengästyin tekstin alituisesta kipinöinnistä, vakiintuneeksi oloutuneen tietämyksen pöyhiminen oli se pihvi, jota janosin yhä lisää. Hurmeelta ei tosiaan puutu kirjailijanakaan draaman tajua eikä hän pode tarvetta pokkuroida mihinkään suuntaan. Kirjasto- ja arkistolöydöt ovat tarjonneet miehen tutkivalle katseelle häkellyttäviä löytöjä.

Tutulta tuntui kuva, jonka mukaan kirkon nimissä vuosisatoja toteutettu synnintuntoon herättely ja  maailmanlopulla pelottelu ovat syrjäyttäneet täkäläisten ihmisten oman kulttuurin. Lopulta herättiin ulkomaisten mallien ja fennomaanisen innostuksen vallassa keräämään sananparsia ja tarinoita. Silloin niistä oli enää rippeet jäljellä. Elias Lönnrotin puuhat Kalevalan synnyttämiseksi saavat ylleen erinäisiä varjostuksia.

Koska kirja pääasiassa tarkastelee sittemmin Suomeksi kehkeytyneen alueen ilmiöitä Ruotsin vallan loppuun 1809, hallitsijoista vain Ruotsin kuninkaat pääsevät näyttämölle. Heidän monet toimensa valtakunnan itäisissä osissa näyttäytyvät hirtehisistä vinkkeleistä. Älyttömyyksiä kertoja kommentoi ärräpäisiäkään sanoja säästelemättä. Ja ah, kuinka lukija saa balsamia sieluunsa kaikkien menneitten sukupuolvien nöyryytyksistä!

Tunkkaiset pyrkimykset kieltää tämän maailmankolkan ikiaikainen kansainvälisyys saavat perusteellisen pöllytyksen. Samoin tulee ravistelluksi kaikkinainen uskonkiihkoilu ja isottelu. Niemen kertoja, joka muuten kovasti muistuttaa nykyistä Pispalan miestä, Hurmetta itseään, luottaa vahvasti vain taiteisiin ja tieteisiin oppaina entistä parempaan tulevaisuuteen.

Mitähän historian tutkijat tuumivat Niemen tarjoamasta kuvasta näiltä raukoilta rajoilta? Olisi hauska lukea tai kuulla esimerkiksi Teemu Keskisarjan, Henrik Meinanderin ja Mirkka Lappalaisen lukukokemuksesta. Uskoisin kaikkien innostuvan energisen Hurmeen verevästä kielestä ja yksityiskohtaisesta kuvauksesta. Itse asioista, niiden painotuksista ja tulkinnoista voisi kuitenkin löytyä rikastuttavaa keskustelua. 

 

PS Hesarista löytyi tänään lauantaina 3.2.2018 essee, jossa Jukka Petäjä selvittää romaanin moni-ilmeisyyttä. Otsikko kiteyttää sisällön:

Kukaan ei tiedä, mikä tekee romaanista romaanin, ja sen takia Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi aiheutti kiistan

Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktatiedon määrälle ole ylärajaa, kirjoittaa Jukka Petäjä.

Omissa pähkäilyissäni päädyin eilen erään hyvän kommentin opastamana siihen, että ehkäpä Niemi on veijariromaani. Sen puhdikas kertoja-kommentaattori vie lukijan mukanaan penkomaan tietokirjoja. Niistä riittää sanottavaa. Kirjailija itse häämöttää taustalla.