perjantai 13. heinäkuuta 2018

Varhaista Ishiguroa

 Yksi kirja johtaa toiseen. Näin kävi taas, kun ensin luin Kazuo Ishigurolta suomennetun Pitkän päivän illan ja halusin heti jatkaa hänen tekstiensä parissa. Kirjastoista sain jonottamatta käsiini vain Ishiguron toisen romaanin An Artist of the Floating World (1986) ruotsiksi käännettynä nimellä Konstnär i den flytande världen (Översättning av Ann Henning 1987). Suomeksi kirja ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vasta 2017 nimenään Menneen ajan maalari.

Kansikuva esittää taiteilijaryhmää istumassa iltojaan nimeämättömän kaupungin huvikorttelissa. Siellä nuoret miehet viettivät kelluvaa elämää. Päivisin he maalasivat opettajansa johdolla tauluja keveistä aiheista. Niihin kuului tietyn tyylisuunnan estetiikan omaksuminen. Tuttuja ovat muun muassa kuvat, joissa geisha selin katsojaan vilkaisee olkansa yli.

Ishiguro on omistanut kirjansa vanhemmilleen. Sukupolvien väliset erot korostuvat romaanissa henkilöiden totutellessa elämään amerikkalaisten määräämin säännöin atomipommien pudottamisen jälkeen. Alkuluvussa eletään lokakuuta 1948, toisessa luvussa huhtikuuta 1949, kolmannessa marraskuuta 1949 ja neljännessä, samalla viimeisessä kesäkuuta 1950.

Kertoja vie lukijan polkua pitkin "Epäröinnin sillalle" kuin näyttämölle, jossa suuren puutarhan keskellä häämöttää upea talo aitamuurien ympäröimänä. Sen herättää kertojan mukaan katsojan päättelemään, että omistaja on joku äveriäs merkkihenkilö. Sellainen tosiaan rakennutti talon, mutta nykyinen omistaja, herra Ono, joutuu tulemaan toimeen niukalla eläkkeellä.

Pian ollaan sisällä rakennuksessa. Se on kärsinyt pommituksista. Matsuji Onon molemmat tyttäret ovat paikalla, samoin vanhemman tyttären poika, cowboy-leikeissä mellastava seitsenvuotias Ichiro. Rouva Ono on ollut kuolleena vuosia. Meneillään on nuoremman tyttären, Norikon, avioliittoneuvottelut. Ne huolestuttavat, koska Noriko on jo 26-vuotias ja edellisenä vuonna oli koettu karvas naittamispettymys. Sisarukset uppoutuvat keskusteluihin toistensa kanssa. Isään he suhtautuvat etäisen kunnioittavasti, mutta tämä jää usein miettimään varsinkin vanhemman tyttärensä Setsukon joitakin lausahduksia. On tarpeen varmistella, ettei perheen taustoista löydy mitään arveluttavaa estämään toivottua avioliittoa.

Jännitteet väreilevät ilmassa. Ichiro tiukkaa nähtäväksi tauluja, joita tietää isoisän maalanneen. Pikku hiljaa alkaa kiertyä esiin palasia muistoista herra Onon itsensä kertomana. Kuuluisia tauluja tai niistä tehtyjä painokuvia ei enää näe missään. Käy ilmi, että Matsuji Ono irrottautui Utamaro- perinteitä vaalivasta taiteilijaryhmästä ja alkoi julistaa voimakasvärisillä maalauksillaan sellaista, mistä seurasi välirikko opettajan kanssa. Herra Ono pohtii paria kookasta maalaustaan, joista lukija huomaa, kuinka militaristisia niiden on täytynyt olla. Tästä hän ei kuitenkaan suoraan puhu. Ennen sotavuosia Ono menestyi ja kokosi oman ryhmän. Sen lahjakkain opiskelija Kudora kuitenkin joutui  Epäisänmaallista toimintaa tutkineen ryhmän rankkojen tutkimusten kohteeksi, sai vankeustuomion ja hänen maalauksensa poltettiin. Herra Ono myöntää tehneensä ilmiannon. Syyllisyys painaa. Vai onko sittenkin kyseessä pelko, että Kudoralta itseltään on kuultu tapahtumat taustoineen? Norikon avioliitto voisi kariutua näihin paljastuksiin, joita kumpikin osapuoli etsimällä etsitytti toisistaan.

Tapahtuu odottamaton käänne kesken kankeasti sujunutta hotelli-illallista Ono ottaa puheeksi häpeällisen tekonsa. Tunnelma vapautuu. Jopa Norikosta tulee puhelias ja hän osallistuu muiden lailla vilkkaasti keskusteluun. Ilta onnistuu, ja ennen pitkää avioliitto solmitaan. Noriko on kuitenkin kuvannut isosiskolleen tapahtumat eri valossa kuin isä itse kertoo. Erään kritiikin mukaan Ishiguron herra Ono edustaa epäluotettavaa minäkertojaa. Kiehtova on saman kritiikin mukaan sekin havainto, että teoksen nimi viittaa vanhaan japanilaiseen ukiyo-e-puupiirrostyyliin.
Sana ”ukiyo” oli aluksi buddhalainen vertaus, ”hetkellinen” tai ”maallinen” maailma tai elämä. Ukiyo-e-kuvissa se kuitenkin muuttui tarkoittamaan kevytmielisempää ”maallista elämää”, nautintojen maailmaa.
Alun alkaen herra Ono työskenteli kuvittajana tehdasmaisissa oloissa, kunnes päätyi senseiksi puhuttelemansa mestarin oppiin ja omien sanojensa mukaan suosikiksi. Ryhmästä lähtö merkitsi täyttä ideologista murrosta.

Asuminen vanhassa, hienossa talossa, joka on kärsinyt pommitusvaurioita, kertoo minulle herra Onon persoonan kolhuista. Niihin kuuluu tyttärenpojan amerikkalaisinnostus. Isoisä yrittää rakentaa yhteyksiä perheen miesten välille viemällä poikaa jännittäviin elokuviin ja lupaamalla kahdeksanvuotiaalle sakemaistiaisia japanilaiseen tyyliin. Elokuviin päästään, muttei vähäisestäkään sakehörpystä tule mitään, kun Setsuko ja Noriko estävät hankkeen päättäväisesti. Naiset eivät salli miehisyydellä mahtailua entisen maailman tyyliin. Sodan jälkeen näet kellutaan demokratian opettelemisen laineilla. Ympäristö muuttuu. Kaikkialle kohoaa korkeita uudisrakennuksia. Opitaan käymään ostoskeskuksissa ja syömään amerikkalaista pikaruokaa.

Illallinen Norikon ja tämän aviomiehen uudessa kodissa tuo perheenjäseniä yhteen, kun Setsukokin on poikansa kanssa paikalla. Hyvinä uutisina Ono kuulee, että kumpikin tytär odottaa lasta. Silti isoisä kokee asunnon ahtaaksi, onhan se  kivimuurin uumenissa. Ikkunoista näkyy vain vastapäisen talon ikkunoita. Hän kaipaa omaan taloonsa ja puutarhaansa kvimuurin ja kauniin puuportin suojiin. Sinne hän palaa - yksin.

Ishiguron hienovarainen ja samalla monikerroksinen kerronta puhuttelee niin, että jatkan vielä hänen tekstiensä parissa. Perästä kuuluu.

 

Ei kommentteja: