Unohduksen usvassa

Kirjastosta tulla tupsahti pian varaamisen jälkeen Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (2015). Sen on suomentanut Helene Bützow ja julkaissut Tammi 2016 Keltaisessa kirjastossaan. Väljästi ladottuja sivuja on 378. Luin oudon romaanin parissa päivässä.

Kustantaja tarjoaa sivuillaan tiivistelmän juonesta:

Maaginen Haudattu jättiläinen sijoittuu muinaisille Britteinsaarille. Roomalaiset ovat kauan sitten lähteneet, ja Britannia on hitaasti raunioitumassa. Ihmiset ovat kuin noiduttuja, saamattomia ja muistinsa menettäneitä. Onneksi sentään maata repineet brittien ja saksien väliset sodat ovat ohi. Iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice, päättää lähteä etsimään pitkään kadoksissa ollutta poikaansa. He eivät muista pojan nimeä eivätkä sitä, missä tämä on. Yrittäessään ratkaista arvoitusta he vaeltavat sumussa ja sateessa yli kukkuloiden ja kohtaavat palavia kyliä, eksyneitä sotureita ja miekkataisteluita. Unenomainen, runollinen kerronta osoittaa taas Ishiguron kirjallisen mestaruuden.

Leyla Sanai varoittaa lukijaa lankeamasta fantasiaan, sillä teos on klassista Ishiguroa, vaikka se poikkeaa hänen kaikista edeltäneistä teoksistaan. Työ on vaatinut pitkän kypsyttelyn ja tykkänään uuden aloituksen. Lopulta julkaistuna teos on ainakin rakenteeltaan jämerä. Siitä erottuu 17 lukua jaettuna neljään jaksoon. Lisäksi kahden luvun otsikoissa on mainittu Gawain, hänen ensimmäinen ja toinen pohdiskelunsa. Kyse on edesmenneen kuningas Arthurin veljenpojasta, joka ruostuneessa rautahaarniskassa vaeltelee ympäriinsä. Etsimättä tulee mieleen eräs toinen surullisen hahmon ritari. Ennen pitkää käy ilmi, että Gawainin on määrä suojella Querig-lohikäärmettä ja että Merlin-velholla on osuutensa asiassa. On saatu aikaan rauha kelttien ja meren takaa tulleiden germaanisten saksien välille. Rauha jatkuu vain niin kauan kuin lohikäärme puhkuu unohduksen usvaa estämään uusien valloitussotien ja tappamisen alkamista.

Alkutilanteessa asutaan luolaverkostossa, jossa kyläläiset jotenkin vieroksuvat Axlia ja Beatricea. Sen merkkinä näiltä viedään kynttilän tarjoama vähäinenkin valo. Hataraa muistiaan haroen pariskunta pääsee kuitenkin lähtemään matkalle. Lukijana tunsin kulkevani mukana kuin selvää polkua, kunnes edessä on ensimmäinen pulma, soutajan kohtaaminen. Pysyvän rakkauden illuusio haurastuu, kun Beatrice kuulee, ettei soutaja vie mukanaan puolisoita, vaan vain toisen. Alan ymmärtää, että on kohdattu eräänlainen Kharonin lautturi.

Matka jatkuu. Axl ohjaa alituisesti prinsessaksi puhuttelemansa Betaricen milloin varjoon suojaan, milloin johonkin kylään. Pian he tapaavat rämealueilla varttuneen soturi Wistanin. Tämän suojelukseen päätyy myös 12-vuotias Edwin, josta Wistan haluaa kasvattaa mahtisoturin. Yhdessä paetaan kylästä ja jatketaan matkaa.  Hämmentävää on lukea, kuinka kohteliaasti henkilöt alvariinsa puhuttelevat toisiaan mestariksi ja Beatricea arvon rouvaksi. Ratkaisuun löytyy selitys Ishiguron keskiajan löydöistä ja ritariromantiikasta.

Beatrice tuntee kipuja kupeessaan. Siksi hakeudutaan parantajanaisen ja edelleen luostariin tietäjämunkin luo. Taivallus käy yhä vaivalloisemmaksi. Luostari paljastuu entiseksi linnoitukseksi, jossa munkkien kesken on riitaisuuksia. Tietäjämunkki on sairaana, mutta auttaa Beatricea. Pois on paettava loputtomia salakäytäviä. Wistan joutuu taisteluun. Ennen kuin salakäytävästä ollaan ulkona, valtaisa koiranroikale hyökkää, mutta ryntää ketään repimättä käytävän sokkeloihin. Se ei olekaan pelätty lohikäärme ja menettää silti päänsä. Lukijana osaan odottaa yhä hankalampia vastuksia ja myös sitä, ettei Betarice ehkä selviä elävänä.

Ihmeellisiä käänteitä riittää vielä useita. Uhkean soturi Wistanin hahmo alkaa rapistua. Ja Edwin myöntää etsivänsä äitiään eikä Wistanin lailla keskity lohikäärmeen tappamiseen. Kolmen yksin jätetyn lapsen luona syvässä ojassa makaa päätön jättiläinen. Kauaa sitä ei ihmetellä, sillä tuntuu tärkeältä jatkaa matkaa kohti lohikäärmeen pesää. Matkalla törmätään Gawainiin ja tämän Horace-ratsuun. Axl ja Gawain muistavat toisensa ja vihollisuutensa. Betarice janoaa muistinsa palautumista, joskin pelkää, ettei rakaistaisikaan Axlia, jos mieleen tulvahtaisivat entiset pettymykset. Onko jopa pitkähkön aikaa nautittu rauhan kausikin vain muistamattomutta? Kun vielä lohikäärme löytyy pesästään henkitoreissaan ja Wistan iskee siltä pään irti, muutos uhkaa. Vanha pariskunta jatkaa yhä kohti määränpäätä, poikansa kuviteltua asuinseutua, kunnes mieleen muistuu kohtalokkaita seikkoja. Viimeinen keskustelu Axlin ja Beatricen välillä on paitsi rakkaudentunnustus myös hyvästien jättö. Edessä on vielä Betaricen venematka kauempana siintävään saareen, jonne poika on päätynyt kauan sitten.

Haikeaa, riipaisevaa - tätä siis on muistin palautuminen. Vanhat riidat pariskunnan kesken ja äidin kerran sattunut kiivas torailu poikansa kanssa eivät ole painuneet unholaan. Unohduksiin eivät jää myöskään vihollisuudet eri ryhmittymien kesken. Aikoja sitten kauhistuttavia taisteluita on käyty Brittein saarilla. Kun roomalaisten valtakausi hiipui, ennen pitkää meren yli saapui muita valloittajia, sakseja. Jokin lyhyt suvantovaihe taistelujen lomassa tiettävästi on vallinnut. Silloin ehtivät käytöstavatkin kohentua ylen kohteliaiksi. Kovin pitkään nekään eivät suojanneet uusilta hirmuisuuksilta, kun jo uudet taistelut ryöpsähtivät valloilleen.

Ishiguron romaania lukiessa myyttiset tarinoiden aihelmat risteilevät ja herättävät tunnistamisen häivähdyksiä. Silti on vaikea yltää tarinan syviin kerrostumiin, joissa perimmäisin jättiläinen lymyää. Ishiguron matkalaiset kohtaavat useita jättejä. Niitä tulee ja menee, kunnes katoavat päänsä menettäneinä. Tässä voi olla viittaus ihmisyhteisöjen toistuviin pyrkimyksiin luoda yhä laajempia, suorastaan jättiläismäisiä imperiumeja. Roomalaisista eivät kirjan henkilöt paljoa perusta, tuskin edes huomaavat kivettyjen teiden jäänteitä niitä pitkin kulkiessaan. Kuningas Arthurin luoma rauha murenee murenemistaan. Jokin uusi valtakunta tuntuu oirehtivan syntymistään. Ehkä kyse on jo brittiläisen maailmanvallan alkusoitosta. Päättömänä sekin sortuu niin kuin kaikki imperiumit aikanaan. Aikamoisia näkyjä tavoitin lopulta Ishiguron tarinasta, kun juutuin pohtimaan sitä. Pari isoa oivallusta irtosi käsin tiskatessa mökillä. Keskusteluapukin kelpaisi, jotta romaanin eri tasojen heijastuksista pääsisi kunnolla jyvälle.

Tässä linkki aiemmin lukemaani Ishiguron romaaniin ja tässä. Molemmat eroavat tyystin siitä, mitä Haudattu jättiläinen tarjoaa. Ällistyttäviä lukuelämyksiä on irronnut jokaisesta.

Varhaista Ishiguroa

 Yksi kirja johtaa toiseen. Näin kävi taas, kun ensin luin Kazuo Ishigurolta suomennetun Pitkän päivän illan ja halusin heti jatkaa hänen tekstiensä parissa. Kirjastoista sain jonottamatta käsiini vain Ishiguron toisen romaanin An Artist of the Floating World (1986) ruotsiksi käännettynä nimellä Konstnär i den flytande världen (Översättning av Ann Henning 1987). Suomeksi kirja ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vasta 2017 nimenään Menneen ajan maalari.

Kansikuva esittää taiteilijaryhmää istumassa iltojaan nimeämättömän kaupungin huvikorttelissa. Siellä nuoret miehet viettivät kelluvaa elämää. Päivisin he maalasivat opettajansa johdolla tauluja keveistä aiheista. Niihin kuului tietyn tyylisuunnan estetiikan omaksuminen. Tuttuja ovat muun muassa kuvat, joissa geisha selin katsojaan vilkaisee olkansa yli.

Ishiguro on omistanut kirjansa vanhemmilleen. Sukupolvien väliset erot korostuvat romaanissa henkilöiden totutellessa elämään amerikkalaisten määräämin säännöin atomipommien pudottamisen jälkeen. Alkuluvussa eletään lokakuuta 1948, toisessa luvussa huhtikuuta 1949, kolmannessa marraskuuta 1949 ja neljännessä, samalla viimeisessä kesäkuuta 1950.

Kertoja vie lukijan polkua pitkin "Epäröinnin sillalle" kuin näyttämölle, jossa suuren puutarhan keskellä häämöttää upea talo aitamuurien ympäröimänä. Sen herättää kertojan mukaan katsojan päättelemään, että omistaja on joku äveriäs merkkihenkilö. Sellainen tosiaan rakennutti talon, mutta nykyinen omistaja, herra Ono, joutuu tulemaan toimeen niukalla eläkkeellä.

Pian ollaan sisällä rakennuksessa. Se on kärsinyt pommituksista. Matsuji Onon molemmat tyttäret ovat paikalla, samoin vanhemman tyttären poika, cowboy-leikeissä mellastava seitsenvuotias Ichiro. Rouva Ono on ollut kuolleena vuosia. Meneillään on nuoremman tyttären, Norikon, avioliittoneuvottelut. Ne huolestuttavat, koska Noriko on jo 26-vuotias ja edellisenä vuonna oli koettu karvas naittamispettymys. Sisarukset uppoutuvat keskusteluihin toistensa kanssa. Isään he suhtautuvat etäisen kunnioittavasti, mutta tämä jää usein miettimään varsinkin vanhemman tyttärensä Setsukon joitakin lausahduksia. On tarpeen varmistella, ettei perheen taustoista löydy mitään arveluttavaa estämään toivottua avioliittoa.

Jännitteet väreilevät ilmassa. Ichiro tiukkaa nähtäväksi tauluja, joita tietää isoisän maalanneen. Pikku hiljaa alkaa kiertyä esiin palasia muistoista herra Onon itsensä kertomana. Kuuluisia tauluja tai niistä tehtyjä painokuvia ei enää näe missään. Käy ilmi, että Matsuji Ono irrottautui Utamaro- perinteitä vaalivasta taiteilijaryhmästä ja alkoi julistaa voimakasvärisillä maalauksillaan sellaista, mistä seurasi välirikko opettajan kanssa. Herra Ono pohtii paria kookasta maalaustaan, joista lukija huomaa, kuinka militaristisia niiden on täytynyt olla. Tästä hän ei kuitenkaan suoraan puhu. Ennen sotavuosia Ono menestyi ja kokosi oman ryhmän. Sen lahjakkain opiskelija Kudora kuitenkin joutui  Epäisänmaallista toimintaa tutkineen ryhmän rankkojen tutkimusten kohteeksi, sai vankeustuomion ja hänen maalauksensa poltettiin. Herra Ono myöntää tehneensä ilmiannon. Syyllisyys painaa. Vai onko sittenkin kyseessä pelko, että Kudoralta itseltään on kuultu tapahtumat taustoineen? Norikon avioliitto voisi kariutua näihin paljastuksiin, joita kumpikin osapuoli etsimällä etsitytti toisistaan.

Tapahtuu odottamaton käänne kesken kankeasti sujunutta hotelli-illallista Ono ottaa puheeksi häpeällisen tekonsa. Tunnelma vapautuu. Jopa Norikosta tulee puhelias ja hän osallistuu muiden lailla vilkkaasti keskusteluun. Ilta onnistuu, ja ennen pitkää avioliitto solmitaan. Noriko on kuitenkin kuvannut isosiskolleen tapahtumat eri valossa kuin isä itse kertoo. Erään kritiikin mukaan Ishiguron herra Ono edustaa epäluotettavaa minäkertojaa. Kiehtova on saman kritiikin mukaan sekin havainto, että teoksen nimi viittaa vanhaan japanilaiseen ukiyo-e-puupiirrostyyliin.

Sana ”ukiyo” oli aluksi buddhalainen vertaus, ”hetkellinen” tai ”maallinen” maailma tai elämä. Ukiyo-e-kuvissa se kuitenkin muuttui tarkoittamaan kevytmielisempää ”maallista elämää”, nautintojen maailmaa.

Alun alkaen herra Ono työskenteli kuvittajana tehdasmaisissa oloissa, kunnes päätyi senseiksi puhuttelemansa mestarin oppiin ja omien sanojensa mukaan suosikiksi. Ryhmästä lähtö merkitsi täyttä ideologista murrosta.

Asuminen vanhassa, hienossa talossa, joka on kärsinyt pommitusvaurioita, kertoo minulle herra Onon persoonan kolhuista. Niihin kuuluu tyttärenpojan amerikkalaisinnostus. Isoisä yrittää rakentaa yhteyksiä perheen miesten välille viemällä poikaa jännittäviin elokuviin ja lupaamalla kahdeksanvuotiaalle sakemaistiaisia japanilaiseen tyyliin. Elokuviin päästään, muttei vähäisestäkään sakehörpystä tule mitään, kun Setsuko ja Noriko estävät hankkeen päättäväisesti. Naiset eivät salli miehisyydellä mahtailua entisen maailman tyyliin. Sodan jälkeen näet kellutaan demokratian opettelemisen laineilla. Ympäristö muuttuu. Kaikkialle kohoaa korkeita uudisrakennuksia. Opitaan käymään ostoskeskuksissa ja syömään amerikkalaista pikaruokaa.

Illallinen Norikon ja tämän aviomiehen uudessa kodissa tuo perheenjäseniä yhteen, kun Setsukokin on poikansa kanssa paikalla. Hyvinä uutisina Ono kuulee, että kumpikin tytär odottaa lasta. Silti isoisä kokee asunnon ahtaaksi, onhan se  kivimuurin uumenissa. Ikkunoista näkyy vain vastapäisen talon ikkunoita. Hän kaipaa omaan taloonsa ja puutarhaansa kvimuurin ja kauniin puuportin suojiin. Sinne hän palaa - yksin.

Ishiguron hienovarainen ja samalla monikerroksinen kerronta puhuttelee niin, että jatkan vielä hänen tekstiensä parissa. Perästä kuuluu.

 

Arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari

Lähes yhdeksän tuntia vierähti kuunnellessa äänikirjana Tammen kustantamaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa (1989/2017). Sekä Helene Bützowin suomennos että Jukka Pitkäsen ääneen tulkinta siitä ovat niin vangitsevia, etten malttanut irrottaa nappeja korvista kuin hetkittäin. Kerronta etenee rauhallisesti hengittäen ja tarjoaa vähäisin äänenpainon muutoksin ironisia pilkahduksia. Henkilöhahmot, maisemat ja interiöörit kasvavat näköhavainnoiksi.

Ostin MP3-äänitteen vajaalla kympillä jo helmikuussa edullisena tarjouksena. Harvoin rahalleen saa yhtä huikean vastineen. Komea on kirjan esittelykin Elisa Kirjan sivulla:

 Leikkisä ja surumielinen mestarinäyte vuoden 2017 Nobel-voittajalta - kokovartalokuva perienglantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumasta.

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkoministeristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Kazuo Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa. Booker-palkitusta Pitkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Anthony Hopkins ja Emma Thompson.

 Elokuvaa en ole nähnyt enkä edes välitä nähdä. Se voisi pahasti häiritä upean kuuntelun muistelua. Mieleen jäi muun muassa se, kuinka hovimestari Stevens pitkin tarinaa puhuttelee minuakin lukijanaan ja ikään kuin vakuuttaa pohdiskelujensa vakavuudesta. Mitä kaikkea työnsä äärimmäisine hienouksineen hallitseva hovimestari saakaan sanotuksi palveluspaikastaan vaikkapa pöytähopeiden  kiillolla!

Traagisia sävyjä kerrontaan tulee, kun Stevensin isä, huippuluokan hovimestari hänkin aikoinaan, jää vaille palveluspaikkaa ja pääsee poikansa apulaiseksi. Vanhus ei enää selviydy raskaiden tarjottimien kantamisesta, kompastuu ja joutuu myöntymään tehtäviensä karsimiseen. Niukat keskustelut isän ja pojan välillä pysyttelevät ammattikysymyksissä. Edes isän halvauskohtaus ei irrota Stevens nuorempaa tehtävistään. Selitykseksi riittää, että isä olisi halunnut poikansa hoitavan vaativat työnsä. Sillä tavoin toimii arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari!

Kirjan nimi saa monipuolisen, osin allegorisen selityksen automatkan lopussa. Stevens on tavannut neiti Kentonin, itse asiassa rouva Bennin, keskustellut hänen kanssaan pari tuntia hotellin ravintolassa katsellen kaatosadetta ikkunoiden takana. Kun on aika erota, Stevens tarjoutuu ajamaan neiti Kentonin bussipysäkille (!). Katoksessa seisten sanotaan viimeiset kohteliaat sanat ja se, ettei ehkä enää koskaan tavata. Sataa, sataa. Taas Stevensille jää kaihertava vaikutelma neiti Kentonista itkevänä. Paluu kaupunkiin ja rantalaiturille viimeistelee tunnelman. Ollaan pitkän päivän illassa. Rantalaiturin penkille viereen istahtaneen toisen, tosin entisen hovimestarin (herra Benn?) mietteiden myötä ajatukset ohjautuvat tulevaisuuteen. Ympärillä hilpeät ihmiset nauttivat toistensa seurassa. Stevens jää lopulta yksin. Mutta se, miten hän aikoo toimia, avaa vielä yhden tragikoomisen puolen hänen syvään juurtuneesta palvelualttiudestaan.

Ishiguron tekstien parissa haluaisin jatkaa pian uudestaan. Jos hyvin käy, luen vielä tänä kesänä Haudatun jättiläisen, jonka Markku Soikkeli mainitsee lyhyesti Aamulehdessä 9.7.2016:

Kazuo Ishiguro on nykykirjallisuuden elävä klassikko. Hänen romaaninsa Pitkän päivän ilta (1989) ja Ole luonani aina (2005) ovat niitä harvinaisia teoksia, jotka puhuttavat sekä tarinaltaan että kerronnaltaan. Kirjat tunnetaan myös poikkeuksellisen onnistuneista filmatisoinneista.
Englannissa kasvanut Ishiguro on käsitellyt mieluusti brittiläisen luokkayhteiskunnan kätkettyjä kerroksia. Hänen uusin romaaninsa Haudattu jättiläinen on nähty allegoriaksi brittiläisyydestä valikoivana historian unohtamisena.
Siihen yksimielisyys kirjan tarkoituksesta loppuukin.

  

Tässä vielä yksi linkki, joka vie erään lukupiirin havaintoihin Pitkän päivän illasta. Ja tässä toinen linkki, jossa Hannu Salmi luo tarkkoja pikasilmäyksiä elokuvaan.