Muistelemisen hankaluus

Maaliskuussa 2017 kuollut, Ruotsin akatemian jäsen Torgny Lindgren  ja hänen viimeinen teoksensa Taiteilja Klingsor (2014) antavat aiheen miettiä muistelemista. Ensinnäkin olen sen verran lukenut Lindgreniä, etten odottanut mitään asiaproosaa, vaan omalaatuista sanoin hahmottuvaa ihmiskohtaloa. Toiseksi näinä päivinä on ollut puhetta alistumisesta kohtaloonsa, luovuttamisesta, ideoiden hiipumisena, mikä saattaa ilmetä etenkin pitkän taiteilijanuran loppuvaiheessa. Lindgrenin luomus tarjoaakin hämmentävän kuvan taiteilijaelämästä, josta voi aavistella kirjailijan itsensä tuntemuksia.

 Liisa Ryömän suomentaman ja Tammen 2016 julkaiseman noin satasivuisen e-version luin parissa päivässä.  En referoi kirjaa, sillä Riitta Vaismaa on nähnyt vaivaa oman luku-urakkansa jälkeen siinä määrin, että nimeä klikkaamalla tarjoan linkin hänen kattavaan tekstiinsä kirjan sisällöstä.

Jukka Koskelainen puolestaan arvioi Taiteilija Klingsorin Helsingin Sanomissa 20.5.2017 ja pitää sitä rinnakkaisena Lindgrenin Muistissa-teokselle. Muistellessaan Lindgren totesi, ettei muistaminen noin vain onnistu, kun ei tiedä mikä on totta ja kuka on se minä, joka muistelee.

Lindgrenin läpimurtoteoksesta Ormens väg till Hälleberget innostuin kirjoittamaan pitkähkön blogijutun,  Ensimmäisessä teoksessa ollaan Västerbottenissa, samoin viimeisessä. Tarina Klingsorien neljästä sukupolvesta vie taiteilijanalun kirjeopiston kautta taideopintoihin Tukholmaan ja sieltä Pariisin asti, mutta kaikkialla taiteilija Klingsor pysyy juurevasti omalaatuisena syrjässä pysyttelijänä. Kirjeopiston ohjaaja Fanny jaksaa paneutua sitkeän piirtäjän iänikuisiin astiakuviin, joista olennaisin on metsästä kannon nokasta löytynyt vihreä, kulmikasjalkainen juomalasi. Se kasvaa niin ylitse kaikkien muiden aiheiden, että väistämättä kuulen Lindgrenin naureskelevan, kun lukijat yrittävät tulkita lasia symboliksi ties mille.

Heti alkuun lukija äimistelee, ketkä "me" tässä puhuvat. Pikku hiljaa selviää, että pari elämäkerturia yrittää raapia kokoon kirjaa Klingsorista. Tuntuu kuin Lindgren velmuilisi kätkeytyessään monikkoisen kertojan taakse. Hän tuntuu myös piilottaneen jotakin perin olennaista itsestään paluumuuton tehneeseen järkähtämättömään Klingsoriin. Tämähän ei hätkähdä edes autokolarissa, jossa Fanny ruhjoutuu kuoliaaksi.

Aiemmin lukemistani Lindgren-teksteistä muistan, että kirjailijalta ehdittiin moneen kertaan pyytää muistelmia ja että hän oli kiemurrellut päästäkseen irti moisesta hommasta. Lopulta hän kuitenkin taipui, kirjoitti ja luovutti kursaillen nipun liuskoja kustannustoimittajalle epäillen, ettei niistä mitään kirjaa tule. Tulihan niistä, ihan pieni. Lyhyt on myös Taiteilija Klingsor.

Kuvatessaan sinnikästä pitäytymistä vanhassa västerbottenilaisuudessa ruokineen kaikkineen Lindgren mielestäni jättää hyvästejä maailman turhuudelle. Lopussa vielä fiktiivisille elämäkertureille annetaan tilaa pohtia taiteiljan loppuvaiheita: 

Lopettiko Klingsor tosiaan maalaamisen? Oliko taiteilijantyö lopullisesti ohi? Oli. Hänen maalauksistaan on jäljellä vain kourallinen, röntgenkuvia lukuun ottamatta. On väitetty että hän poltti kaikki teoksensa, ihmiset jotka ajoivat bussilla isoa tietä olivat nähneet liuottimista ja öljymaaleista kohoavia monenkirjavia savupilviä, ja huhuttiin että Klingsor oli ostanut rautakaupasta tulenarkoja nesteitä, väki oli nähnyt tuon entisen taiteilijan istuvan katse tyhjänä kirkon takapenkissä. Ja väitettiin myös että hän oli etsiskellyt lehti-ilmoituksella yksinelävää naista jonka kanssa jakaa elämänsä.     

Mutta olemme vakuuttuneita että tiedämme paremmin. Se joka kerran on maalannut öljyväreillä ei voi koskaan lopettaa.     
Muoriklingsorin isoäiti oli syntyjään Lindblom, hän kuului Zachrisin sukuun. Hänellä oli veli nimeltä Olof. Tämä asettui asumaan Långträsketiin viettävään etelärinteeseen, rakensi talon ja navetan. Mutta hän ei löytänyt vettä. Kukaan ei tiedä kuinka monta kaivoa hän kaivoi ja täytti sitten umpeen. Muutaman vuoden kuluttua hän luovutti ja lähti siirtolaiseksi Chicagoon. Mutta viimeistä kaivoa ei koskaan täytetty. Se oli kolmekymmentä metriä syvä ja yksi sisämaan kuivimmista paikoista.   Siihen Klingsor upotti kaiken taiteensa, kaikki taulut jotka olimme nähneet hänen keittiönsä seinillä ja kaikki stillebenit jotka hän oli viimeisinä vuosina luonut. Hän pakkasi taiteen kangassäkkeihin jotka oli kyllästänyt pellavaöljyllä ja vahalla, kaiken piti säilyä jälkimaailmalle.     

Taide, toisaalta katoava, toisaalta katoamaton, ei saanut tuhoutua. Sehän ei ollut pelkkää materiaa, vaan myös henkeä, tai henkeä ja materiaa yhdistyneinä, jos niin tahtoo sanoa.

Jylhä ja sukunsa perinteiden mukainen on myös taiteilijan oma loppu. Sen lukija saa mietittäväkseen ikään kuin vaivoin kokoon kursitun, silti ihan selkeästi hahmottuvan tarinan päätteeksi.

Mutta enpä minäkään vähällä luovuta. Kirjastosta hain lainaksi Torgny Lindgrenin teoksen Muistissa. Sen parissa jatkan kappaleen matkaa omaa vanhenemistani.