Dorés bibel - kummallisen elämäkerran lähtökohta ja runko

Näillä näkymin päätän lukumatkani Torgny Lindgrenin tuotannon parissa, kun äsken luin loppuun hänen Dorés Bibel -romaaninsa. Norstedst Förlag julkaisi sen 2005.

Olen ehkä vielä enemmän pyörällä päästäni kuin aiemmin lukemieni Lindgrenin romaanien ja omaelämäkerran jälkeen. Niissä kaikissa kerronta on sillä tavoin mutkikas, että esimerkiksi yksittäinen virke avautuu usein vähintään kahtaalle ja mikään kuvattu ei ole sitä, miltä se ensin näyttää. Omalaatuiset henkilöhahmot Västerbottenin suurenmoisissa maisemissa luovat lisää lumoavia ristiriitaisuuksia.

Teosten maailma on juurevasti kiinni Lindgrenin syntymäseuduissa, mutta yltää henkilöiden myötä eri puolille Eurooppaa. Keskeisten hahmojen nimettömyys vaivaa. Ihmeekseni en muista sen paremmin minäkertojan kuin hänen vanhempiensa nimeä. Otan asian vihjeenä. Niin itsestään selviksi perheenjäsenet lienee tunnistettava. Olennaista on, että minäkertoja kasvaa aluemetsänhoitajan ainoana poikana ja että perheessä on pianoa soittava äiti ja tämän isä. Isoisän kanssa poika tutkii tutkimasta päästyään kuvaraamattua ja perehtyy isoisän ääneen lukemana myös eurooppalaiseen sanataiteeseen. Arkiset toimet ja taide limittyvät. Dorés bibelissä kuvataide ja kirjallisuus korostuvat enemmän kuin musiikki.

Romaani on ikään kuin syntynyt saneltuna nauhuriin. Minäkertoja uskoo olleensa rakastettu lapsi. Etenkin hän sanoo luottavansa isänsä rakkauteen, vaikka päätyy isän tahdosta häädetyksi kotoaan ja sijoitetuksi jälkeenjääneiden lasten hoitopaikkaan. Siirto tapahtuu heti, kun pojan oppivelvollisuus on suoritettu, vaikkakin ilman luku- ja kirjoitustaitoa. Tyhjän panttina poika ei koulussa istunut, sillä kuuntelemalla hän omaksui laajat tiedot monista kouluaineista samoin kuin isoisän ääneen lukemista kirjoista. Kodistaan pois vietynä poika ei saa mukaansa rakasta punakantista, kultareunaista kuvaraamattua. Isä vakuuttaa kirjan säilyvän kunniapaikalla salongin pöydällä. Siellä kirja ei kuitenkaan ole, kun poika haetaan osallistumaan isoisän hautajaisiin. Kirja on "varmassa" tallessa isän työhuoneen jyhkeässä kaapissa. Poika saa katsoa sitä, muttei koskea.

Hoitokodissa poika ottaa esille piirustusvälineet ja paperiarkit, jotka isän tai äidin tahdosta oli pakattu pojan mukaan. Alkaa jättiurakka, Dorén kuvittaman raamatun kopiointi muistinvaraisesti. Luomiskertomus, häätö paratiisista, katumus, viimeinen tuomio, kiirastuli, armo ja Isä-Jumala, piirtyvät paperille. Nauhurille siirtyy sanelemalla kaikki se, mitä pojasta parrakkaaksi mieheksi kasvaneelle on tapahtunut. Arkiseen oloonsa hän kopioi isoisältä tavan polttaa piippua ja Dorén kuvasta näkemänsä muhkean parran. Sen malliin hän haluaa oman partansa kasvavan.

Hämäräksi minulle jäi kohta, jossa minäkertoja haetaan kerran hoitokodista entiseen kotipaikkaansa eikä siellä ole enää yhtään mitään. Pettiköhän kielitaitoni, sillä paikka tuntui räjähtäneen taivaan tuuliin: isä, äiti ja jyhkeä kaappi kuvaraamattuineen ovat kaikki tyystin poissa. Isä oli kuulemma tehnyt tieteellisiä kokeita, sekoittanut avonaiseen sammioon maailmankaikkeuden alkunesteen, "flogistonin", ja jäänyt odottamaan ukonilmaa. Sehän tuli - seurauksena valtaisa räjähdys. Edes haudattavaksi ei jäänyt mitään. Mutta poika sai periä äveriään isänsä! Tieteellinen maailmanselityskin taisi kokea kolauksen, kun toisaalle siirretty poika saattoi jatkaa elämäntyötään raamatullisella saralla ilman taloushuolia. Paikalliset pankinjohtajat yksi toisensa perään hoitavat kertojan raha-asioita mallikkaasti.

Kopiointia ja väärennöksiä kertoja pohtii asetuttuaan naisystänsä (!) kanssa Tukholmaan. Naisesta hän muistaa mainita, että tämä on kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen. Itsensä kertoja kuvaa isona rohjakkeena ja silmäluomien tulehduksen takia punasilmäisenä. Kerronnassa pilkahtelee aforistisia kiteytymiä yhtä lailla kuin tapahtumien sävyttymistä koomisiksi.

Jännitystä tapahtumain kulkuun tuottaa isän pojalleen hoitokotiin lähettämä kirje. Poika ihailee kirjekuorta sinetteineen, mutta säästää sen ehjänä, koska uskoo tietävänsä, että kirjeessä isä ilmaisee vankkumattoman rakkautensa lastaan kohtaan. Moni lukisi mielellään kirjeen ääneen partamiehelle. Salaisuus kuitenkin säilyy lähes kirjan loppuun, vaikka lukija aavistelee, mitä tuleman pitää.

Ihmesadulta tuntuu sekin kohtaus, jossa sekalaisia töitä tekemällä minäkertoja törmää jätteiden polttolaitoksessa valtaisaan kirjavuoreen. Käsipelillä entisen antikvariaatin kokoelmat kärrätään polttouuniin, kunnes minäkertoja äkkää yhden kirjavuoren laella punaisena ja kultaisena hohtavan eksemplaarin. Sehän on juuri se kaivattu ja kauan pitkin Eurooppaa etsitty Dorés bibel! 

Och jag gjorde det väldigaste språnget i mitt liv, jag kastade mig med överkroppen före tvärs över hela världslitteraturen, den som skiljde mig från Dorés bibel. Jag grep tag i den lysande röda volymen ock tryckte den i förtvivlan och obeskrivlig lycka till min bröst. Sedan började jag springa.

Tässä vaiheessa lukija jo tietää, että minäkertoja jatkaa piirrostyötään ja elämäkertansa sanelua. Painetun kirjan loppuun oli määrä liittää isän kirje. Niin tosiaan on tapahtunut, sillä sivuilta 203 - 206 luen tylyn kirjeen. Vasta jälkikirjoituksessa isä myöntää toki rakastaneensa poikaansa. Tämä toteaa koko kirjeen päätteeksi:

Så.
Det var det just det jag visste. Jag hade som sagt anat mig till vartenda ord som far hade att säga.

Tarkkoja piirroskuvia olen silmäillyt pitkin matkaa. Niitä on runsaanlaisesti. Vahvistuu käsitys, että minäkertoja osaa sekä kerrostaa tarinansa että vakuuttaa ja myös harhauttaa lukijaansa. Hän on lahjakkuus kaikessa vajaavuudessaan! Itse tarinan tasolla jää hiukan epäselväksi, saako paikallislehti jutun suurtyöstä tekovaiheineen, sillä aiheeseen paneutunut toimittaja, nimeltäkin mainittu Manfred Marklund, on perin sairas. Ehkä hänen Eva-vaimonsa on kaikessa hiljaisuudessa kirjoittanut oikean artikkelin teoksesta. Vai onko hän peräti toimittanut kirjan painokuntoon? Hassua että lukiessa eksyy aika ajoin ottamaan todesta fiktiivisen tarinan, jonka kirjailija on vielä upottanut keskeisen henkilönsä kertomaksi omaelämäkerraksi.

Pari muutakin arvoitusta kaivelee mieltä kirjan päättyessä. Nimittäin Marklundin sanotaan nukkuvan, kun minäkertoja poistuu sairaan luota annettuaan tälle tippoja pullosta. Mitähän tippoja? Ja kuinka syvään uneen toimittaja vaipuukaan?

Palaan vielä kirjan alkuun. Sinne on kopioitu Erwin Strittmatterilta tekstipala, joka ruotsiksi ilmaistuna on tämä:

Jag skildar här en plats, det är sant,
men någon skulle kunna finnas som varit där
och som förebror mig: det stämmer inte.
Det, däremot, är inte sant, låt mig därför göra klart,
den plats jag skildrar, den ligger i mig. (Övers. S. Wyler)

Motto tarjoaa avaimia tulkintalukkoihin, mutta jätän ne käyttämättä. Pitäisi lukea teos uudestaan, jotta tohtisi julkisesti väittää, mistä kirjassa syvimmältään on kyse.

Loppukaneetiksi liitän vielä linkit, jotka avaavat aiemmat Torgny Lindgren -blogijuttuni. Tässä ensimmäinen, tässä toinen ja tässä kolmas.

Elettyä, muistettua, kerrottua

Olen taas nauttinut annoksen Torgny Lindgrenin proosaa. Viikon mittaan luin hänen toiseksi viimeisen kirjansa nimeltä Minnen (Norstedts 2010) Liisa Ryömän suomennoksena otsikkonaan Muistissa (Tammi 2012). Kirjan oli määrä jäädä Lindgrenin viimeiseksi, mutta toisin kävi. Enteeksi osoittautuu Muistissa-kirjan päättävä herkullinen kohtaus, jossa kirjailijan luokse saapunut kustannustoimittaja saa käsiinsä paperinivaskan ja sitten vielä pikku ryypyn. Se nautitaan 

pienistä etsatuista käsintehdyistä laseista jotka ovat Reijmyrestä. 

Kippis ja kiitos sitten, kustantaja sanoo.

Luullakseni Edvin Ollers on suunnitellut nämä lasit.

Arveletko sinä, kysyn, että kustantamo voisi tehdä tästä pienen kirjan?

Ainahan sitä voi yrittää, sanoo kustantaja.

Kun sinä lähdet ja viet mennessäsi tämän ksäikirjoituksen, sanon, niin silloin alkaa vanhuus.

Oletko sinä unohtanut, hän sanoo, että olet aina väittänyt tietäväsi tarkkaan mitä tehtävää sinulla on? Että sinulla on suunnitelma elämällesi?

Olen, sanon. Ponnistan kovasti unohtaakseni.

Se romaani vanhusten vallankumouksesta? hän sanoo.

Profeetta Jeremiaan monologi kun hänet on heitetty kaivoon?

Runot joita et ole antanut julkaista?

Gustav Mahlerin viimeinen matka?

Lieder ohne Worten tekstit?

Runoilija Nicanderin elämäkerta?

Tarina neitsyestä jonka ryövärit veivät Finnforsfalletilla?

Kuvaus Ruotsin kartoista keskiajalla ja renessanssin aikana? 

Västerbottenilaisen metsätyön historia.

Ystävä kallis, sanon. Älä muistuta minua siitä!

Minua hykerryttää Lindgrenin kiemurtelu ja pikkutarkkojen yksityiskohtien kanssa pelaaminen. Pitkin matkaa muistellessa esiin nousee näennäisen irrallisia sattumuksia. Niistä syntyy eloisa, taiten koostettu kuva, vaikkei se tunnu tyydyttävän kirjailijaa itseään. Hän olisi kaivannut selkeää linjaa, niin kuin suurenmoisessa romaanissa. Muutamaan kertaan tulee mainituksi, että elämästä tuli pelkkä novellikokoelma. Vahvan sijansa saavat sukulaiset, heidän sairautensa ja kuolemansa sekä muut västerbottenilaiset, joiden ominaisuuksia Lindgren tunnistaa itsessään. Huomaan, että myös moni Ormens väg till Hälleberget -romaanin henkilöhahmoista uskomattomine kohtaloineen on saanut piirteitä kirjailijan kotipuolen ihmisistä. Omasta väkevästä lukukokemuksestani kirjoitin tämän blogijutun. 

Mietin, mitä itse kirjoittaisin kaikista elämäni ihmisistä sanataiteeksi hiomattomalla arkikielelläni. Osaisinko Lindgrenin tapaan ristivalottaa tapahtumia ilman katkeruuden häivää ja nähdä itseni suhteessa muihin leppeästi ironisoiden? Osaisinko kertoa olennaisista asioista esineiden kautta? Maaliskuussa 2017 kuollut kirjailija oli syntynyt vain pari kolme vuotta ennen minua. Yhteisiä sukupolvikokemuksia pitäisi löytyä, vaikka naapurimaiden erot ottaisi huomioon. Lisäksi löytyy tuo kutkuttava västerbottenilaisuus ja siihen liittyen metsätyöt, joihin yllättäen olen saanut tutustua. Vielä vanhana Lindgren miettii, olisiko hänen sittenkin pitänyt ryhtyä semmoisiin metsähommiin, joissa hintelä ruumiinrakenne ei olisi haitannut.

Kuinka ollakaan vanhin tyttärentytär on osunut miniäksi aitoon västerbottenilaisperheeseen, jossa elanto on hankittu isoksi osaksi metsästä. Olen saanut nauttia tuon ruotsalaisperheen metsätiedoista ja -taidoista, kun nuoripari on karsinut mökkiplänttini "perämetsää".  Mikä parasta, nuoren sukupolven edustajana Gustaf on oppinut metsätyöt isänsä kanssa, mutta hankkinut myös alan koulutuksen ensin Suomessa ammattikorkeakoulussa, nyttemmin Oslon yliopistossa tavoitteena maisteritason tutkinto. Metsätöitä nuoret käyvät aika ajoin tekemässä Skellefteåssa. Gustafin äidinpuoleisella suvulla on juuria saamelaisuudessakin, kuten käy ilmi tästä blogijutusta. Joskus olen sähköpostitse kysäissyt, mitä nuoret tietävät Torgny Lindgrenistä, mutta vastauksia ei tullut. Otanpa asian esiin, kunhan taas tavataan. Kenties jokin sukujen haara liittyy toisiinsa, kun kerran kyse on kauan samoilla seuduilla asuneista klaaneista.

Niin ja kirjailijanuran päätösteokseksi ei jäänyt Minnen/Muistissa, vaan julki tuli vielä yksi, Taiteilija Klingsor, josta kirjoitin tämän blogijutun. Viimeisessä kirjassa taiteilija palaa synnyinseudulleen Västerbotteniin. Sen tietyt paikannimet ovat tulleet minullekin tutuiksi paitsi näistä erikoislaatuista kirjoista myös Gustafin ja hänen äitinsä puheista. 

Maailmankirjat - käännökirjallisuuden verkkolehti tarjoaa luettavaksi Riitta Vaismaan kritiikin Muistissa-teoksesta otsikolla Hilpeät ja surumieliset muistelmat. Suosittelen.

Muistelemisen hankaluus

Maaliskuussa 2017 kuollut, Ruotsin akatemian jäsen Torgny Lindgren  ja hänen viimeinen teoksensa Taiteilja Klingsor (2014) antavat aiheen miettiä muistelemista. Ensinnäkin olen sen verran lukenut Lindgreniä, etten odottanut mitään asiaproosaa, vaan omalaatuista sanoin hahmottuvaa ihmiskohtaloa. Toiseksi näinä päivinä on ollut puhetta alistumisesta kohtaloonsa, luovuttamisesta, ideoiden hiipumisena, mikä saattaa ilmetä etenkin pitkän taiteilijanuran loppuvaiheessa. Lindgrenin luomus tarjoaakin hämmentävän kuvan taiteilijaelämästä, josta voi aavistella kirjailijan itsensä tuntemuksia.

 Liisa Ryömän suomentaman ja Tammen 2016 julkaiseman noin satasivuisen e-version luin parissa päivässä.  En referoi kirjaa, sillä Riitta Vaismaa on nähnyt vaivaa oman luku-urakkansa jälkeen siinä määrin, että nimeä klikkaamalla tarjoan linkin hänen kattavaan tekstiinsä kirjan sisällöstä.

Jukka Koskelainen puolestaan arvioi Taiteilija Klingsorin Helsingin Sanomissa 20.5.2017 ja pitää sitä rinnakkaisena Lindgrenin Muistissa-teokselle. Muistellessaan Lindgren totesi, ettei muistaminen noin vain onnistu, kun ei tiedä mikä on totta ja kuka on se minä, joka muistelee.

Lindgrenin läpimurtoteoksesta Ormens väg till Hälleberget innostuin kirjoittamaan pitkähkön blogijutun,  Ensimmäisessä teoksessa ollaan Västerbottenissa, samoin viimeisessä. Tarina Klingsorien neljästä sukupolvesta vie taiteilijanalun kirjeopiston kautta taideopintoihin Tukholmaan ja sieltä Pariisin asti, mutta kaikkialla taiteilija Klingsor pysyy juurevasti omalaatuisena syrjässä pysyttelijänä. Kirjeopiston ohjaaja Fanny jaksaa paneutua sitkeän piirtäjän iänikuisiin astiakuviin, joista olennaisin on metsästä kannon nokasta löytynyt vihreä, kulmikasjalkainen juomalasi. Se kasvaa niin ylitse kaikkien muiden aiheiden, että väistämättä kuulen Lindgrenin naureskelevan, kun lukijat yrittävät tulkita lasia symboliksi ties mille.

Heti alkuun lukija äimistelee, ketkä "me" tässä puhuvat. Pikku hiljaa selviää, että pari elämäkerturia yrittää raapia kokoon kirjaa Klingsorista. Tuntuu kuin Lindgren velmuilisi kätkeytyessään monikkoisen kertojan taakse. Hän tuntuu myös piilottaneen jotakin perin olennaista itsestään paluumuuton tehneeseen järkähtämättömään Klingsoriin. Tämähän ei hätkähdä edes autokolarissa, jossa Fanny ruhjoutuu kuoliaaksi.

Aiemmin lukemistani Lindgren-teksteistä muistan, että kirjailijalta ehdittiin moneen kertaan pyytää muistelmia ja että hän oli kiemurrellut päästäkseen irti moisesta hommasta. Lopulta hän kuitenkin taipui, kirjoitti ja luovutti kursaillen nipun liuskoja kustannustoimittajalle epäillen, ettei niistä mitään kirjaa tule. Tulihan niistä, ihan pieni. Lyhyt on myös Taiteilija Klingsor.

Kuvatessaan sinnikästä pitäytymistä vanhassa västerbottenilaisuudessa ruokineen kaikkineen Lindgren mielestäni jättää hyvästejä maailman turhuudelle. Lopussa vielä fiktiivisille elämäkertureille annetaan tilaa pohtia taiteiljan loppuvaiheita: 

Lopettiko Klingsor tosiaan maalaamisen? Oliko taiteilijantyö lopullisesti ohi? Oli. Hänen maalauksistaan on jäljellä vain kourallinen, röntgenkuvia lukuun ottamatta. On väitetty että hän poltti kaikki teoksensa, ihmiset jotka ajoivat bussilla isoa tietä olivat nähneet liuottimista ja öljymaaleista kohoavia monenkirjavia savupilviä, ja huhuttiin että Klingsor oli ostanut rautakaupasta tulenarkoja nesteitä, väki oli nähnyt tuon entisen taiteilijan istuvan katse tyhjänä kirkon takapenkissä. Ja väitettiin myös että hän oli etsiskellyt lehti-ilmoituksella yksinelävää naista jonka kanssa jakaa elämänsä.     

Mutta olemme vakuuttuneita että tiedämme paremmin. Se joka kerran on maalannut öljyväreillä ei voi koskaan lopettaa.     
Muoriklingsorin isoäiti oli syntyjään Lindblom, hän kuului Zachrisin sukuun. Hänellä oli veli nimeltä Olof. Tämä asettui asumaan Långträsketiin viettävään etelärinteeseen, rakensi talon ja navetan. Mutta hän ei löytänyt vettä. Kukaan ei tiedä kuinka monta kaivoa hän kaivoi ja täytti sitten umpeen. Muutaman vuoden kuluttua hän luovutti ja lähti siirtolaiseksi Chicagoon. Mutta viimeistä kaivoa ei koskaan täytetty. Se oli kolmekymmentä metriä syvä ja yksi sisämaan kuivimmista paikoista.   Siihen Klingsor upotti kaiken taiteensa, kaikki taulut jotka olimme nähneet hänen keittiönsä seinillä ja kaikki stillebenit jotka hän oli viimeisinä vuosina luonut. Hän pakkasi taiteen kangassäkkeihin jotka oli kyllästänyt pellavaöljyllä ja vahalla, kaiken piti säilyä jälkimaailmalle.     

Taide, toisaalta katoava, toisaalta katoamaton, ei saanut tuhoutua. Sehän ei ollut pelkkää materiaa, vaan myös henkeä, tai henkeä ja materiaa yhdistyneinä, jos niin tahtoo sanoa.

Jylhä ja sukunsa perinteiden mukainen on myös taiteilijan oma loppu. Sen lukija saa mietittäväkseen ikään kuin vaivoin kokoon kursitun, silti ihan selkeästi hahmottuvan tarinan päätteeksi.

Mutta enpä minäkään vähällä luovuta. Kirjastosta hain lainaksi Torgny Lindgrenin teoksen Muistissa. Sen parissa jatkan kappaleen matkaa omaa vanhenemistani.

"Elämäni on kuin novellikokoelma"

Västerbotten kutsuu. Uuden vuoden aikoihin minunkin pitäisi olla jossain päin Skellefteåta. Osoite paljastuu vapunaattona, jolloin perhe kokoontuu simalle ja samalla pohtimaan Ruotsin-matkaa tulevan hääparin kutsusta.

Ihmekö, että innostun lukemaan yhä lisää Länsi-Pohjan alueen kirjallisuutta. Onhan tuleva vävy sieltä kotoisin.Tuntumaa olen jo saanut sulhasmiehen esiäidistä  Adak-Ullasta. Hänestä kirjoittamani juttu löytyy nimen linkistä.

Erikoislaatuisiin pohjoisruotsalaisiin persooniin ja tapahtumiin tutustuin myös lukemalla Torgny Lindgrenin läpimurtoromaanin Ormens väg på Hälleberget. Siitäkin kirjoitin blogitekstin. Lisää ehtii ilmestyä, ennen kuin joulumatka katkaisee lukupuuhat.

Huikea on myös kirjailija itse sellaisena, kuin hän näyttäytyy Muistissa-kirjassaan  (Tammi 2012, 197 s.)  Nautin tekstistä siksikin, että Liisa Ryömä erinomaisella suomennoksellaan vapautti minut tuskailemasta alkukielen kanssa, jota osaan vain kohtalaisesti. Lindgrenin taiturimainen kielenkäyttö näet edellyttäisi äidinkielen tasoista ruotsin osaamista. Siksi toiseksi Lindgrenin yllättävät assosiaatiot ja monesti niistä irtoava huumori hyrisyttävät, vaikkeivät hohotuta. Hän myöntää kirjoittavansa jonkinlaisessa hilpeyden tilassa. Se tila tarttuu lukijaan!

Jo kirjan alku hykerryttää:

Sinun pitäisi kirjoittaa Muistelmasi, kustantaja sanoi.

En minä voi, sanoin. Minulla ei ole muistoja.

En muista kuka kuudesta kustantajastani hän oli. Luultavasti kaikki kuusi, vaikka eri aikoihin. Kirjankustantajat ovat käyttötavaraa. Niillä on kaikilla samanlajisia toiveita.

Kaikilla ihmisillä on muistoja, kustantaja sanoi ja hymyili minulle, hän luuli että minä yritin tehdä itsestäni numeroa väittämällä, ettei minulla ollut muistoja.

Minä en kuvittele että muistaisin jotain, sanoin. Olen kohta puoli vuosisataa elättänyt itseni kuvitelmillani. Ne ovat olleet hyvin laaja-alaisia. Olisi kiusallista ruveta nyt nimittämään niitä muistoiksi.

Pikku hiljaa teksti nousee siivilleen. Mitään yhtenäistä, saati kronologista tapahtumain kulkua ei seuraa, vaan syystä tai toisesta muistiin pulpahtaneita sattumuksia. Moni niistä kietoutuu suuriin uutisaiheisiin kuten Palmen murhaan tai tunnettuihin kulttuuri-ihmisiin. Aina mukana on myös jokin aivan persoonallinen sävähdys.

Kirjan alkupuolella pysytellään sukulaisissa. Heistä etenkin äidinisä kasvaa monumentaalisiin mittoihin. Myös Torgnyn oma isä hahmottuu väkevänä miehenä. Hän lausahtaa pariin otteeseen pojalleen, että jos tämä kirjoittaa muistelmansa, syntyykin tekstiä isästä. Niin tuntuu tapahtuvan. Vanhemmiten poika myös ulkoisesti saa isänsä näköä. Leuka on yhtäläinen, samoin kalju pää.

Ennen kuin lukemani e-kirjaversion tarina loppuu sivulla 139, kirjailija istuu kustannustoimittajan kanssa kahvilassa. Hän vääntelehtii vaivaantuneena ja pohtii, ettei hänen elämästään synny romaania, korkeintaan novellikokoelma. Lopulta hän kysäisee, voisiko paperinivaskasta painaa pienen kirjan. Kustantajan edustaja myöntää, että ehkä siitä syntyisi kirja, ihan pieni. Ja niin kirjailijasta purkautuu lausahdus, että nyt vanhuus alkaa eikä hän enää koskaan kirjoita mitään. Kotona ei enää pyörisi sekalaisia papereita, eikä alvariinsa pauhaisi muhkea musiikki. Kaikki voisivat entistä paremmin. Kuvitelma kellahtaa kumoon, kun kustannustoimittaja muistuttaa leppeästi kaikista suunnitelmista, joista on ehditty puhua, muttei vielä toteuttaa...

Hilpeyttä herättää sekin, että Torgny Lindgreniltä on ilmestynyt Minnen-teoksen jälkeen ainakin neljä kirjaa lisää:

• 2014 – Klingsor, roman
• 2015 – Nåden har ingen lag (romanerna Hummelhonung, Pölsan, Dorés bibel och Norrlands akvavit)
• 2015 – Berättelserna (samlade noveller)
• 2015 – Tankar om Bibeln (Svenska Bibelsällskapet: Boken om oss alla)

Eritoten yksi kritiikki Muistissa-kirjasta on sellainen, että painokkaasti suosittelen sen lukemista. Sen on kirjoittanut Riitta Vaismaa, joka on otsikoinut juttunsa sanoin Hilpeät ja surumieliset muistelmat. Koko teksti avautuu tästä linkistä.

Torgny Lindgrenin ruotsi koettelee

Yritys pitää yllä hiipuvaa ruotsin kieltä tuuppasi minut ostamaan Torgny Lindgrenin 59-sivuisen teoksen Ormens väg till hälleberget. Se maksoi vajaat 9 euroa e-kirjana. Hinta, lyhyys ja ruotsinkielisyys ratkaisivat valinnan, sillä ennakolta en tiennyt kirjasta mitään. Hitaasti eteni lukeminen, koska pian selvisi, ettei tästä tekstistä selviä millään normaaliruotsilla. Olisipa saatavilla myös kunnon suomennos! Sellaista kaipasin, mutten ole löytänyt.

Alkusivuilla valaistaan, kuka Torgny Lindgren on ja mitä hän on kirjoittanut. En heti paneutunut niihin sivuihin. Mutta luettuani koko kirjan mies kiinnostaa niin, että etsin hänestä myös nettitietoja. Ruotsin akatemian sivuilla mainitaan hänet tuoli 9:n haltijaksi ja selvitetään muitakin meriittejä. Erityisesti hänen käyttämäänsä omaperäistä kieltä ylistetään. Se on sekoitus Lindgrenin kotiseudun vanhaa murretta, Raamatun kieltä, omia sanaluomuksia ja jykevästi eteneviä lauseita. Musiikkia tuntevat voisivat havaita kielikuvioissa musikaalisia elementtejä, samoin kuin koko tarinan juoksutuksessa tarkoin punnittujen välivaiheiden kautta kohti huimaa, sinfonista loppumyllerrystä.

Lukemisen päästyä kunnolla vauhtiin en enää muistanut, mitä sanotaan esipuheen tapaisessa liitteessä. Niinpä luin sen uudestaan. Kyseessä lienee todellinen tai kuviteltu dokumentti, jonka sanotaan löytyneen Västerbottenin läänin talousseuran sihteerin vuosiraportista 1882. Tekstissä kerrotaan 1870-luvun puolimaissa tapahtuneesta luonnonkatastrofista, josta paikkakunnan ihmiset olivat  puhuneet kuka mitäkin. Valtavasta maanvyörystä on ollut kyse, koska siitä näkyy maastossa jälkiä. Mitään enteitä Ihmiset eivät olleet havainneet, vaan pitivät tapahtumaa yhtäkkisenä Jumalan tahdon ilmauksena.

 Panin merkille, että raportti on allekirjoitettu tasan sata vuotta ennen kuin Ormens väg på hälleberget (1982) ilmestyi. Siitä tuli Lindgrenin läpimurtoromaani, monin palkinnoin kruunattu. Ymmärsin pikku hiljaa jo lukiessani, että ulottuvilleni oli osunut  harvinainen,  jylhä teos.  Vaikka tiedän, etten referoimalla tee oikeutta Lindgrenin teokselle, kuvaan  sisältöä lyhyesti. Itse tarina alkaa näillä sanoin:

Vårherre, är honom, Karl Orsa bonden och handlarn, du ville begrava den där gången då du slet sönder Kullmyrliden oppå det där viset, eller var det mig och mitt hus och Johanna? Och barna som hade olevat?

Kyselijä ja tarinan kertoja on Johan Johansson, Janiksi puhuteltu. Hän kertoo syntyneensä 1849, samana vuonna, jolloin hänen isoisänsä Alexis hirttäytyi kauppias Ol Karlin mäntyyn, kun oli menettänyt tälle loputkin metsästään. Perhe vajosi kauppiaan torppariksi.

Tässä asetelma: Jumala taivaassa, kauppias kuin jumalan sijainen maan päällä ja perheen niskassa, tapahtumat väistämättömiä. Perheen velat kauppiaalle kasvavat kasvamistaan. Vuokrarahojen ja velkojen vastikkeeksi torpan tyttären, Janin äiti-Tean, sitten tämän tytär-Evan, lopulta Janin vaimon, Johannan, on pakko suostua kauppiaan käytettäväksi. Velat ja köyhyys periytyvät vääjäämättä. Naisten musikaalista lahjakuutta, soitto- ja laulutaitoa, hyödyntävät lähes maksutta muutkin kyläläiset kuin kauppias.  Tämä ei tunnusta Tean, ei Evan, ei Johannan synnyttämiä lapsia omikseen. Kirkonkirjoista löytyy etenkin Tean kuuden lapsen isän kohdalla merkintä  'okänd'.

Kaikkiaan tapahtumat yltävät kolmen sukupolven ja kauheiden nälkävuosien yli. Ennen pitkää torppaan asettuu mies, Jakob, joka auttaa Teaa talonpidossa, uurastaa miesten töissä ja hankkii myös vuokrarahoja. Mutta kauppias penkkoo Jakobin taustoja, mistä seuraa tämän vangitseminen varkauksista syytettynä. Tea on jälleen kauppiaan armoilla.

Vanhan kauppiaan kuoltua tämän poika Karl Orsa jatkaa isänsä tavoin vuokrien perimistä  ja alkaa vuosittain tuoda tupaan almanakan. Huorinpenkillä suoritetuista maksuista huolimatta velat kasvavat. Tutuksi tulee lausuma: "Det var som det var."  Kun kauppiaalle ei  kelpaa maksuksi lehmä, ei palkkaraha, miehistyvä Jani pohtii: "Vårherre, vad var din mening då du skapade krediten?" Poika ymmärtää, että "det var  mor han ville åt". (15 - 17.)

Jakob palaa takaisin, muttei ole entisensä. Töistä ei tule mitään. Karl Orsan ilmestyessä peräämään vuokraa Jakob istuu oven suussa kuin vieras.  Oberäknelig var han ju, han satt och gned sig däri blindögat, han hade fisit ihop och såg ut som i bortiblekad abborpöppel, men kanske att han var ändå en Guds underman, han ville icke hava drickan som mor bjöd ut åt honom. (25 - 26.) Mutta Jakobissa on miestä painua kauppiaan perään ja järjestää suuri näytös pakkasyössä. Hän istuu kauppiaan ison päärakennuksen piipulla lainaksi ostettu pyssy polvilla eikä tule alas. Vaivihkaa Jakob häviää jälkiä jättämättä, kunnes keväällä hänet löydetään etäisestä ladosta hirttäytyneenä. (28 - 30.)

Kauppias haluaa yhä myös kuulla musiikkia, jota Tea ja tytär Eva soittavat urkuharmonilla. Sittemmin Eva saa kauppiaalta velaksi viulun, jota saman tien kykenee soittamaan taiten. Tea menettää kaikki hampaansa 35-vuotiaana eikä enää kelpaa kauppiaalle. Niinpä tämä vaatii 15-vuotiaan Evan, oman sisarpuolensa, saapumaan kauppaan hoitamaan vuokranmaksun. Kauppias on varmistanut papilta, ettei tule syytettä, koska Evan isä on 'okänd'. Kun Tea ei vaatimukseen suostu, Karl Orsa vie mennessään viulun. Pian Eva ratkaisee asian, menee omin päin Karl Orsan luo ja palaa kotiin viulu mukanaan. Vuokra  on kuitattu.

Ennen pitkää Eva tulee raskaaksi, paisuu valtavaksi ja synnyttää niin jättikokoisen pojan, että menehtyy itse. Hän on 17-vuotias. Hupenevan perheen piina jatkuu. Jani avioituu kauppiaalla piikana palvelleen Johannan kanssa, syntyy kaksi tytärtä. Metsä- ja sahatöissä vaurioitunut Jani ei kykene kokoamaan rahaa vuokranmaksuun varsinkaan sitten, kun vammautuu töissä. Mikä ratkaisuksi?

Kauppias vaatii Johannalta samoja palveluksia kuin aiemmin talon muilta naisilta. Ja hänelle Johannakin synnyttää yhden lapsen. Yhden Tealle tekemänsä tytön, Tildan, kauppias vie mukanaan ja tekee tästä perijänsä. Tilda saa jopa kauppiaan sukunimen Markström. Jani pohtii Jobin kohtaloa ja oivaltaa, ettei Herra heitä köyhiä auta, vaan on yritettävä itse auttaa itseään. Kauppiaan saapuessa taas perimään saataviaan Jani hyökkää isoisän veitsi tanassa ja sivaltaa miestä tämän herkimpään paikkaan. Veri vuotaa, mutta kauppias selviää. Lannistumattomana hän palaa joulun aikaan 1876 ja haluaa kuulla Johannan soittamana joululauluja, kunnes sanoo: Om vi skulle taga och göra oppå, Johanna.

Jani kuohahtaa:  --om jag hade varit beredd men det var jag icke, han var onaturlig och förunderlig som ormens väg på hälleberget, och jag kramade handen som om jag hade haft kniven. Vuokranmaksu jää hoitamatta. Johanna ja Jani pohtivat kokemaansa.  Jani näkee kauppiaassa silkkaa pahuutta, mutta Johanna muistaa Raamatun sanat: "Den där illa gör, han ser icke Gud. Jani ihmettelee, haluaako Johanna puolustaa kauppiasta, johon vaimo vastaa: Ingen kan taga honom i försvar. -- Men han är ju ändå en människa.

Velkoja ei enää maksettu eikä luottoa saatu. Keväällä Karl Orsa tietää kertoa, että torpasta pitää maksaa 160 kruunun pantti. Maksamatta jättäminen oikeuttaa häätämään asukkaat. Sellainen on järjestys, josta paljon puhutaan. Aikaa on juhannukseen.

Huimassa kohtauksessa kauppias renkeineen kiipeää juhannusaamuna 1877 talon katolle.  Sitä revitään, kauppias itse heiluttaa isoa kirvestä, muttei ei ehdi iskeä. Ei myöskään pihalle ison kiven taakse pyssyineen piiloutunut Jani ehdi ampua, sillä äkkiä kuuluu mahtava kumu, kuin kokonainen vuori rysähtäisi kasaan. Maa liukuu jalkojen, rakennusten, kasvien alta - talot ja ihmiset sen mukana.  Pölyyn häviävät kauppias renkeineen, Johanna lapsineen, kaikki.  Jani yksin jää tuijottamaan polvet tutisten valtaisaan kuoppaan, josta ei erotu taloa, ei edes sen piippua. Ympyrä on sulkeutunut. Loppusanoikseen hän pohtii:
Vårherre?
Och jag skall sedan med desso mine hud omflådd varda, och skall i mitt kött få se Gud. 

Jos ymmärrän ja osaan tulkita, mitä Lindgren kirjoittaa loppuun, niin tämän tarinan Job, kaiken menettänyt Jani, uskoo näkevänsä lopulta Jumalan. Hän ei enää pohdi pahuutta, ei tuhoa, ei tappioitaan. Mutta kysymysmerkki Janin usein toistaman Vårherre-ilmauksen perässä askarruttaa. Näinkö on, ettei Herra pidäkään ammoista lupaustaan? Jani näyttäytyy sellaisena pohjoisten seutujen Jobina, joka pelkästään menettää. Vain sisarpuoli Tilda vaurastuu, sillä hänelle kauppias, pahan ilmentymä, oli testamentannut koko omaisuutensa.
--

Tässä vielä nettilöydöksiä kirjailijasta ja hänen teoksistaan:

Torgny Lindgren, född 16 juni 1938 i Raggsjö (Västerbotten). Författare. Han invaldes i Svenska Akademien 28 februari 1991 och tog sitt inträde 20 december 1991. Lindgren efterträdde språkvetaren Ture Johannisson på stol nr 9. Han tilldelades 1983 Litteraturfrämjandets stora romanpris för Ormens väg på hälleberget, 1984 Aniarapriset för Merabs skönhet, Doblougska priset 1987, Augustpriset 1995 för Hummelhonung, Gerard Bonniers pris 1999 och Selma Lagerlöfs litteraturpris 2000.

I Ormens väg på hälleberget (1982) återvände Lindgren för första gången till barndomens Västerbotten. Romanen skildrar förtryck och nöd i en västerbottnisk by på 1800-talet, men den egentliga huvudpersonen är språket. Återvändandet till barndomslandet innebar uppkomsten av ett alldeles unikt lindgrenskt konstspråk, kargt, distinkt, dialektalt, hämningslöst, galghumoristiskt och bibliskt, reducerat till ett absolut minimum. Romanen, som sedermera filmatiserades av Bo Widerberg, innebar ett genombrott i stor stil, och Lindgren är idag en av Sveriges mest översatta författare.  (http://www.svenskaakademien.se/akademien/de_aderton/torgny_lindgren)