Kukat kuin häivähdys sukulaisista

Jonas Gardell on näiden päivien TV-nimi, sillä Yle Teema lähettää hänen käsikirjoittamaansa kolmiosaista perhedraamaa Päivät joina kukat kukkivat (De dagar som blommorna blommar). Ylen Areenassa koko sarja on ollut jo tovin nähtävissä.

 Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho. 

Illanistujaisiin Bodil Munksås tulee yksin, sillä hän on eronnut "jo kauan sitten". Elofssonin pariskunta Eva ja Per Ove samoin Törnbladit Anita ja Roffan näyttävät alkuun sopuisilta, kunnes kummastakin huushollista alkaa paljastua ongelmia.

Vuonna 1978 Elofssonien neljästä lapsesta 15-vuotias poika, Benny, seuraa tapahtumia kotona ja naapureissa niin tarkkaan, että pystyy käyttämään havantojaan myöhemmin aikuisena ironisen näytelmän kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander tarjoaa kaikupohjaa perhejoulun hajoamiseen.

Törnbladien pojista 18-vuotias Torbjörn aiheuttaa räjähdyksen heti, kun reissuiltaan ilmestyy kotiin. Pikkuveli, 15-vuotias Mikael, pakenee myrskyä huoneeseensa ja peittää äänet musiikilla. Roffan-isä sulkeutuu työhuoneeseensa, lukitsee oven ja tunkee sormet korviinsa. Anita-äiti jää yksin esikoisen kynsiin. Hän tekee kaikkensa, etteivät naapurit tai kukaan muukaan kuulisi perheen ongelmapojasta ja tämän huumeiden käytöstä. Apua ei haeta, vaikka koulustakin tulee tieto pojan häipymisestä omille teilleen. Aikuisena Torbjörn kyykyttää viljeään härskeillä avunpyynnöillä. Siinä sarjan äärimmäisin henkilötyyppi.

Teinipoikien kolmikon kolmas, Erik Munksås, on se, jonka myötä tarinaan tulee syvällisenä pohjavirtana juutalaisuudesta kumpuava näkökulma elämän rajallisuudesta. Erikin isän paikalla on lempeä äidinisä Josef, 1937 Virosta Ruotsiin opiskelemaan selvinnyt saksanjuutalainen, jonka koko muun perheen virolaiset naapurit tappoivat sotavuosina. Vain Josefin isoisä vietiin Siperiaan kuolemaan. Kuten tunnettua vuoroin Stalin ja Hitler tulivat pyytämättä Viroon. Vasta 1991 maa itsenäistyi uudelleen. Ratkaisevaksi TV-draaman vuodeksi on kirjoitettu vuosi 1994, jolloin aikuinen perheenisä Erik vie vaimonsa ja pienen poikansa Viljandista löytyneen äidin serkun luokse.

Eka kertaa sarjaa katsoessani en osannut tarpeeksi kiinnittää huomiota avauskohtaukseen. Alkutekstien taustana kuuluu hymni. Ensi kuvassa näkyy synagogan ruusuikkuna. Kuva siirtyy asunnon oveen. Se avataan hitaasti. Sisään astuu mies raskain askelin. Lattialla lojuu postia ylimmäisenä Dagens Nyheter -lehti. Kuva palaa synagogaan, siirtyy välillä takaisin tyhjään kotiin ja sinne palanneeseen mieheen. Myöhemmin selviää, että hän on Erik. Miehen äänellä luetaan tekstiä:

Joka vuosi aina roš hašanasta eli uudenvuodenpäivästä - jom kippuriin eli sovituspäivään asti - Jumala koettelee taivaassa jokaista ihmistä. Kirjoitetaanko ihmisen nimi tulevaksi vuodeksi Elämän kirjaan vai ei? Kenen tulee elää ja kenen kuolla? Kuka kuolee tuleen ja kuka veteen? Jumala harkitsee tuomiotaan kymmenen päivää, mutta ihminen voi vaikuttaa häneen rukouksin ja tekemällä parannusta. Ehkä siitä on apua, ehkä ei. Lopulta koittaa se päivä, jolloin Jumala päättää, ettei nimeäsi kirjoiteta Elämän kirjaan. Lopulta sinun on kuitenkin kuoltava. 

Kopioin tekstin kuva kuvalta, jotta ymmärtäisin Gardellin sirpaleisista kohtauksista rakentamien, eri vuosikymmenille sijoittamien tapahtumien syvän pohjavirtauksen. Toinen katsomiskerta auttoi palasten välisten liitosten havaitsemisessa. Vielä on matkaa arkiselta näyttävän sarjan filosofian tajuamiseen.

Pitkään juutalaisuudestaan vaiennut äidinisä Josef opastaa pientä, suloista Erikiä valokuvan avulla tunnistamaan sukulaisiaan ja muistamaan heitä juutalaisen perinteen mukaisesti. Isoisän kesämökillä kerätään niityltä kukkia isoon kulhoon merkiksi suvun kuolleista jäsenistä. Tavasta tulee tärkeä perinne myös Josefin kahdelle tyttärelle, joista Bodil on Erikin äiti. Syyspimeällä Josef ohjaa pojan katsomaan mökin rappusilta tähtitaivasta ja kertoo, että jokainen tähti muistuttaa jostakusta kuolleesta ihmisestä, sukulaisesta, kaikista Abrahamin lapsista. Tähdeksi päätyy aikanaan isoisä ja myös Erik.

Toisen jakson alussa ollaan ristiin synagogassa ja kukkaniityllä. Miehen ääni opettaa: 

Vain Jumala on ikuinen, iäti pysyvä. Kertomus Jumalasta ja meistä on vaellus käsi kädessä kautta aikojen. Ikuisen vaellus tomuhiukkasen kanssa. Kirjoituksiin ei oikeastaan sisälly ajatusta ikuisesta elämästä. Vain Jumala on iäti pysyvä.

Mielessä väikkyy myös kuva, jossa Josef vie Erikin synagogaan ja selittää, mitä siellä on. Lapsi saa kipan päähänsä. Kun lapsi sittemmin kysyy, uskooko ukki Jumalaan, tämä vastaa, ettei usko Jumalaan, vaan vaellukseen halki vuosituhansien. Ukin kuoltua hautajaiset juutalaisin menoin vahvistavat teinipojan mielessä ukin opetukset. Niinpä Viron itsenäistyttyä uudelleen Erik lähtee sinne tutkimaan lähes hävinnyttä Lipschutzin sukua.

Minulle kaikkein läheisimmäksi tuli Erikin tarina. Gardell painottaa sitä sekä alkukohtauksessa että toisen osan alussa ja kolmannen lopussa, kun Erik yksinään kerää kukkia tutulla niityllä. Ympärille alkaa nousta ihmishahmoina edesmenneitä sukulaisia, kaikilla kukkia käsissään. Erik katselee lähellä näkyvää vaimoaan Karinia ja poikaansa Jonatania tämän vierellä. Suru ja kaipaus ovat läsnä, mutta mies seisoo tyynesti ympärilleen katsellen. Perinne auttaa jatkamaan vaellusta, kunnes on aika kuolla.

Koko sarjan uusintakatseluun osallistui kaveri, jonka kanssa yleensä syntyy keskustelua nähdystä. Eilen ei paljoa puhuttu. Ehkä päivän ulkotyöurakat mökillä ja väliin sijoittuneet tunnin mittaiset katselusessiot niistivät puhehaluja. Paljon oli saatu Gardellin sarjasta valmiiksi pureksittua kuuntelemalla J. P. Pulkkisen ohjelmaa Television tiiliskivet. Siinä Pulkkkisen kanssa keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Ylen sivulla sarja määritellään mestariteokseksi, joka ei päästä katsojaa helpolla. Samaan arvioon päätyi mökkiraadin kaksikko.

Silti en täysin ymmärtänyt isoisä-Josefin toimintaa. Munksås-nimiseksi "ruotsalaiseksi" itsensä muuntanut juutalainen havahtuu myöhään paljastamaan taustaansa tyttärille ja toisen pojalle Erikille. Kuin tehtävän saaneena ja juutalaisuuteen vihittynä Erik tonkii sukuaan Virossa. Arkistolöytöjen innostamana hän vetää perheensä mukaan matkalle Viljandiin. Seuraukset ovat kohtalokkaat. 

Hyvin koulutettuna, hienona miehenä Josef tuntuu Munksåsina olleen pienen perheensä taakka tai piilotettu ongelma. Eloon jäämistä muun perheen tuhouduttua Virossa seuraa syyllisyys. Vihjaako Gardell, että Josef lopulta rankaisee itseään? Vai onko kyse siitä, että moni vanhus päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin Josef saatuaan elämänsä "valmiiksi"?

Paavi, joka iskee silmää

Loppukesällä löysin podcastit. Niitä on tullut kuunnelluksi illalla sängyssä ja usein nukahdetuksi kesken ohjelman. Kertakaikkinen löytö on ollut J. P. Pulkkisen Television tiiliskivet. Niitä kuulee tai kuuli kesällä myös päivisin Radio 1:stä. Vakituinen lähetysaika on ollut maanantain alkuiltapäivä. Podcast pelastaa, jos on ollut päivällä radion ulottumattomissa.

Kun Yle Teema lähetti keskikesällä uusintana The Young Pope -sarjan, en tarttunut tilaisuuteen. Kuvittelin, ettei se ole alkuunkaan minun juttuni. Vasta Pulkkisen ja Kaarina Hazardin keskustelu kymmenenä osana tarjotusta elokuvasta, ei siis TV-sarjasta, herätti minut. Liian myöhään! Leffa oli jo poistumassa Areenasta, mutta löysin sen muualta. Kympillä lunastin kuukaudeksi katseluoikeuden ja sitten istua jäpitin telkkarin äärellä edelliset kaksi ehtoopuolta. Kukin pätkä kestää noin 50 minuuttia. Paolo Sorrentinon käsikirjoittama ja ohjaama The young pope, Piru vai pyhimys on totta vieköön minun juttuni!

Pulkkisen ohjelmasta selvisi, että elokuvan fiktiivisen paavin, nimeltään Pius XIII, esikuva lienee vatsavaivoja potenut, hoikka ja vetäytyvä Pius XII. Kristinopin tulkitsemisessa hän oli jyrkkä konservatiivi. Samanlaiseksi elokuvassa osoittautuu katseilta piiloutuva "nuori" Pius XIII. Hän on melkein 50-vuotias, yli 70-vuotiaiden kardinaalien joukossa poikanen. Savukkeita polttamalla hän toteuttaa omapäisesti ensimmäisen muutoksen Vatikaanin toimintatavoissa. Janne Kaakko pohdiskelee, olisiko HBO-sarjan fiktiivisen Pius XIII:n kaltainen pahatapainen ja joustamaton jenkkipaavi täysin mahdoton ajatus. Rebecca Nicholson ei mieti, voisiko katolinen kirkko saada elokuvassa kuvatun tapaisen paavin. Hän kiittää, että roolissa Jude Law on erinomainen, kun tämä velloo   between vindictive authoritarian and wounded man-child with surprising charm.

 

Jo avauskohtaus hätkähdyttää. Vasta tehtäviinsä tarttunut paavi näkee itsensä ryömimässä vauvalauman päällä ja seassa, kunnes hän putkahtaa esiin täydessä paavin asussa. Uni jatkuu ensimmäisellä puheella Pietarin kirkon aukiolle kokoontuneelle ihmispaljoudelle. Mitä hän päästääkään suustaan? Ulos tulee kaikki se kauheus, mihin katolinen kirkko on syyllistynyt vuosisatojen mittaan. Katsoja ei ole uskoa silmiään eikä korviaan. No, "tositilanne" on jotain aivan muuta. Tämä paavi ei rupea modernisoimaan kirkkoa, vaan lujittamaan sen ikiaikaisia rakenteita Raamattuun vedoten. Niinpä paavi ilmaisee torjuvansa ehdottomasti niin abortit kuin homoseksuaalisuuden. Lasten hyväksi käyttöä ei käy salaaminen. Tietyn arkkipiispan puuhat New Yorkissa toimivat esimerkkitapauksena. Saatuaan todisteet paavi tuomitsee syyllisen yksinvaltiaan ottein. Tämä nöyrtyy ja alistuu kuin Jumalan edessä.

Mikä minua kiehtoi elokuvassa? Ensinnäkin tarinan outous pohjoismaalaisesta vinkkelistä katsottuna. Paavin hahmo säilyttää mystisyytensä loppuun asti. Ikälopuilta näyttävien kardinaalien ohjailtavaksi Pius XIII ei solahda. Ei edes hänen mentorinsa, kardinaali Spencer, kykene enää päihittämään oppilastaan, kun tämä meni ja voitti paaviuden vaalissa. Häikäisevä sananvaihto aiheesta kertoo karua kieltä Vatikaanin valtapeleistä. Niistä tulee muitakin havainnollisia ja hirtehisiä näytöksiä. Ihmeellisen tyynesti paavi tuntuu leijuvan kaiken kähminnän seassa. Hän hehkuu ja hohtaa valkoisessa asussaan.

Paavi yllättää Vatikaanin ylimmät virkamiehet kutsumalla henkilökohtaiseksi sihteerikseen sisar Maryn, jonka turviin Lenny Beldardon hippivanhemmat kauan sitten jättivät poikansa ja häipyivät omille teilleen.  Orpous on mittava aihelma leffassa. Käy  ilmi, että myös sisar Mary on orpo, minkä paavi väittää tienneensä, kun lähettää sisaren uusiin tehtäviin afrikkalaislasten pariin. Suotta valtiosihteeri Voiello alkuun epäilee sisarta. Liikuttavasti nämä kaksi paavin läheistä avustajaa tuntevat vetoa toisiinsa. Lisää tietoja henkilöistä löytyy tästä.

Loistelias kuvaus tarjoilee näkymiä Vatikaanin muotopuutrhaan ja sisätilojen harkittuun sokkeloisuuteen. Niiden vastakohtana paavin työhuone on avara. Huoneen nurkassa valtaisia maapallo muistuttaa katolisen kirkon kaikkialle ulottuvasta vallasta. Kuinka kirkon vallan käy, jos paavi jatkaa tiukkaa vallankumoustaan? Tulot alkavat ehtyä, talous romahtaa. Valtiosihteeri maalailee uhkakuvia taideaarteiden myymisestä.

Vatikaanissa työskennellään upean taiteen ympäröimänä. Kaiken huippuna on Sikstuksen kappeli. Sen ylenpalttisen runsas kuva-aarteisto kehystää paavin seremoniallista saapumista pitämään kauan odotettua puhetta kardinaaleille. Uskomaton näytös on jo se, kuinka paavi sonnustautuu täyteen juhla-asuunsa, jonka tiara kruunaa. Koko komeus kannetaan tuolilla kappeliin korokkeelle. Kardinaalitkin tuijottavat näkyä kuin jumalallista ilmestystä. Näin kirkko on lumonnut ja kaiketi yhä lumoaa jäseniään. Seremonioissa on voimaa! Pohjolan asukas haukkoo henkeään ja miettii, mitä kaikkea näillä menoilla tosielämässä peitellään.

Kirkon uhkeat taideaarteet ovat nekin näyttö mahdista. Vaikka ihmisten seksuaalisuutta suitsitaan, taideteoksissa siekailematon seksuaalisuus kukoistaa. Muhkein aarre on muinainen hedelmällisyyden jumalatar, äärimmäisen arvokas veistos, jonka äärellä kardinaali Voiellokin käy huokailemassa.

Tarina muistuttaa paikoin satua. Sivuutan lukuisat kohtaukset, musiikin sanoituksineen  ja symbolit, joista kaikista riittäisi jutun juurta yhteisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kehotan katsomaan itse, mitä kaikkea Sorrentino on mahduttanut leffaansa. Minun silmissäni vilistää yhä kunkin osan alkajaiksi näytetty häkellyttävän kauniin paavin verkkainen kävely pitkin galleriaa ohi suurenmoisten maalausten. Aina paavi lopulta vilkaisee sivulleen kuin suoraan minuun, katsojaansa - ja iskee silmää! Hän tuntuu sanovan, että älä ota ihan tosissasi kaikkea, mitä näet. Vai onko sanoja sitten Sorrentino? Kummin päin tahansa, osallistuin mielelläni leikkiin. Jos tarinaan tulee jatko, seuraan silmät suurina sitäkin.

Jälkikuva: Minulta kysyttiin äsken, mistä leffassa on kyse. Ja kas, mieleen tunkevat ne jaksot, joissa paimen avaralla laitumella halailee yhtä lammasta kuin Jumalan karitsaa julistaa sen parantajaksi. Sairaita ja rampoja on kokoontunut odottamaan ihmettä. Sana leviää, paimen uhkaa perustaa oman kirkon, kaikessa loistossaan paavi avustajineen ryhtyy vastaiskuun. Huijarin toimet loppuvat, kun paimen häviää tietymättömiin. Jää epäselväksi, mitä tälle tapahtui. Vaivalloisia kysymyksiä esitetään - siinä kaikki.

Olisiko peräti niin, että Sorrentino on luonut freskonsa näyttämään, kuinka katolinen kirkko monopolina hallitsee mahtikeinot ihmisten huijaamiseen ihmeineen kaikkineen?