Kukat kuin häivähdys sukulaisista

Jonas Gardell on näiden päivien TV-nimi, sillä Yle Teema lähettää hänen käsikirjoittamaansa kolmiosaista perhedraamaa Päivät joina kukat kukkivat (De dagar som blommorna blommar). Ylen Areenassa koko sarja on ollut jo tovin nähtävissä.

 Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho. 

Illanistujaisiin Bodil Munksås tulee yksin, sillä hän on eronnut "jo kauan sitten". Elofssonin pariskunta Eva ja Per Ove samoin Törnbladit Anita ja Roffan näyttävät alkuun sopuisilta, kunnes kummastakin huushollista alkaa paljastua ongelmia.

Vuonna 1978 Elofssonien neljästä lapsesta 15-vuotias poika, Benny, seuraa tapahtumia kotona ja naapureissa niin tarkkaan, että pystyy käyttämään havantojaan myöhemmin aikuisena ironisen näytelmän kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander tarjoaa kaikupohjaa perhejoulun hajoamiseen.

Törnbladien pojista 18-vuotias Torbjörn aiheuttaa räjähdyksen heti, kun reissuiltaan ilmestyy kotiin. Pikkuveli, 15-vuotias Mikael, pakenee myrskyä huoneeseensa ja peittää äänet musiikilla. Roffan-isä sulkeutuu työhuoneeseensa, lukitsee oven ja tunkee sormet korviinsa. Anita-äiti jää yksin esikoisen kynsiin. Hän tekee kaikkensa, etteivät naapurit tai kukaan muukaan kuulisi perheen ongelmapojasta ja tämän huumeiden käytöstä. Apua ei haeta, vaikka koulustakin tulee tieto pojan häipymisestä omille teilleen. Aikuisena Torbjörn kyykyttää viljeään härskeillä avunpyynnöillä. Siinä sarjan äärimmäisin henkilötyyppi.

Teinipoikien kolmikon kolmas, Erik Munksås, on se, jonka myötä tarinaan tulee syvällisenä pohjavirtana juutalaisuudesta kumpuava näkökulma elämän rajallisuudesta. Erikin isän paikalla on lempeä äidinisä Josef, 1937 Virosta Ruotsiin opiskelemaan selvinnyt saksanjuutalainen, jonka koko muun perheen virolaiset naapurit tappoivat sotavuosina. Vain Josefin isoisä vietiin Siperiaan kuolemaan. Kuten tunnettua vuoroin Stalin ja Hitler tulivat pyytämättä Viroon. Vasta 1991 maa itsenäistyi uudelleen. Ratkaisevaksi TV-draaman vuodeksi on kirjoitettu vuosi 1994, jolloin aikuinen perheenisä Erik vie vaimonsa ja pienen poikansa Viljandista löytyneen äidin serkun luokse.

Eka kertaa sarjaa katsoessani en osannut tarpeeksi kiinnittää huomiota avauskohtaukseen. Alkutekstien taustana kuuluu hymni. Ensi kuvassa näkyy synagogan ruusuikkuna. Kuva siirtyy asunnon oveen. Se avataan hitaasti. Sisään astuu mies raskain askelin. Lattialla lojuu postia ylimmäisenä Dagens Nyheter -lehti. Kuva palaa synagogaan, siirtyy välillä takaisin tyhjään kotiin ja sinne palanneeseen mieheen. Myöhemmin selviää, että hän on Erik. Miehen äänellä luetaan tekstiä:

Joka vuosi aina roš hašanasta eli uudenvuodenpäivästä - jom kippuriin eli sovituspäivään asti - Jumala koettelee taivaassa jokaista ihmistä. Kirjoitetaanko ihmisen nimi tulevaksi vuodeksi Elämän kirjaan vai ei? Kenen tulee elää ja kenen kuolla? Kuka kuolee tuleen ja kuka veteen? Jumala harkitsee tuomiotaan kymmenen päivää, mutta ihminen voi vaikuttaa häneen rukouksin ja tekemällä parannusta. Ehkä siitä on apua, ehkä ei. Lopulta koittaa se päivä, jolloin Jumala päättää, ettei nimeäsi kirjoiteta Elämän kirjaan. Lopulta sinun on kuitenkin kuoltava. 

Kopioin tekstin kuva kuvalta, jotta ymmärtäisin Gardellin sirpaleisista kohtauksista rakentamien, eri vuosikymmenille sijoittamien tapahtumien syvän pohjavirtauksen. Toinen katsomiskerta auttoi palasten välisten liitosten havaitsemisessa. Vielä on matkaa arkiselta näyttävän sarjan filosofian tajuamiseen.

Pitkään juutalaisuudestaan vaiennut äidinisä Josef opastaa pientä, suloista Erikiä valokuvan avulla tunnistamaan sukulaisiaan ja muistamaan heitä juutalaisen perinteen mukaisesti. Isoisän kesämökillä kerätään niityltä kukkia isoon kulhoon merkiksi suvun kuolleista jäsenistä. Tavasta tulee tärkeä perinne myös Josefin kahdelle tyttärelle, joista Bodil on Erikin äiti. Syyspimeällä Josef ohjaa pojan katsomaan mökin rappusilta tähtitaivasta ja kertoo, että jokainen tähti muistuttaa jostakusta kuolleesta ihmisestä, sukulaisesta, kaikista Abrahamin lapsista. Tähdeksi päätyy aikanaan isoisä ja myös Erik.

Toisen jakson alussa ollaan ristiin synagogassa ja kukkaniityllä. Miehen ääni opettaa: 

Vain Jumala on ikuinen, iäti pysyvä. Kertomus Jumalasta ja meistä on vaellus käsi kädessä kautta aikojen. Ikuisen vaellus tomuhiukkasen kanssa. Kirjoituksiin ei oikeastaan sisälly ajatusta ikuisesta elämästä. Vain Jumala on iäti pysyvä.

Mielessä väikkyy myös kuva, jossa Josef vie Erikin synagogaan ja selittää, mitä siellä on. Lapsi saa kipan päähänsä. Kun lapsi sittemmin kysyy, uskooko ukki Jumalaan, tämä vastaa, ettei usko Jumalaan, vaan vaellukseen halki vuosituhansien. Ukin kuoltua hautajaiset juutalaisin menoin vahvistavat teinipojan mielessä ukin opetukset. Niinpä Viron itsenäistyttyä uudelleen Erik lähtee sinne tutkimaan lähes hävinnyttä Lipschutzin sukua.

Minulle kaikkein läheisimmäksi tuli Erikin tarina. Gardell painottaa sitä sekä alkukohtauksessa että toisen osan alussa ja kolmannen lopussa, kun Erik yksinään kerää kukkia tutulla niityllä. Ympärille alkaa nousta ihmishahmoina edesmenneitä sukulaisia, kaikilla kukkia käsissään. Erik katselee lähellä näkyvää vaimoaan Karinia ja poikaansa Jonatania tämän vierellä. Suru ja kaipaus ovat läsnä, mutta mies seisoo tyynesti ympärilleen katsellen. Perinne auttaa jatkamaan vaellusta, kunnes on aika kuolla.

Koko sarjan uusintakatseluun osallistui kaveri, jonka kanssa yleensä syntyy keskustelua nähdystä. Eilen ei paljoa puhuttu. Ehkä päivän ulkotyöurakat mökillä ja väliin sijoittuneet tunnin mittaiset katselusessiot niistivät puhehaluja. Paljon oli saatu Gardellin sarjasta valmiiksi pureksittua kuuntelemalla J. P. Pulkkisen ohjelmaa Television tiiliskivet. Siinä Pulkkkisen kanssa keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Ylen sivulla sarja määritellään mestariteokseksi, joka ei päästä katsojaa helpolla. Samaan arvioon päätyi mökkiraadin kaksikko.

Silti en täysin ymmärtänyt isoisä-Josefin toimintaa. Munksås-nimiseksi "ruotsalaiseksi" itsensä muuntanut juutalainen havahtuu myöhään paljastamaan taustaansa tyttärille ja toisen pojalle Erikille. Kuin tehtävän saaneena ja juutalaisuuteen vihittynä Erik tonkii sukuaan Virossa. Arkistolöytöjen innostamana hän vetää perheensä mukaan matkalle Viljandiin. Seuraukset ovat kohtalokkaat. 

Hyvin koulutettuna, hienona miehenä Josef tuntuu Munksåsina olleen pienen perheensä taakka tai piilotettu ongelma. Eloon jäämistä muun perheen tuhouduttua Virossa seuraa syyllisyys. Vihjaako Gardell, että Josef lopulta rankaisee itseään? Vai onko kyse siitä, että moni vanhus päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin Josef saatuaan elämänsä "valmiiksi"?