Kuviteltuja kohtaloita sadan vuoden takaa

Mitä tulee lapsesta, joka kuuntelee korvat höröllä juttuja, kun naiset käyvät ompelijaäidin luona vaatteita tilaamassa ja sovittamassa? Heidi Köngäs oli sellainen lapsi ja hänestä kasvoi sekä ohjaaja että toimittajavaiheen jälkeen kirjailija. Häntä rupesi kiinnostamaan erityisesti edellisten sukupolvien naisten piiloon jäänyt arki.

Otavan 2017 julkaisema Sandra pohjaa Könkään isoäidin vaiheisiin. Kirjan kannen on suunnitellut Anna Lehtonen, taustan maisekuva on Vastavalon. Satakunnan Kansaan kirjoittavan Sirkka Iso-Ettalan mukaan

Köngäs tutkii perusteellisesti kirjojensa aiheiden taustoja. Hän koluaa arkistot, aikalaiskirjallisuutta, vanhoja valokuvia, kalentereita, muistikirjoja, säätietoja, talollisten ja torppien luetteloita. Kaikkea mistä saa syvempää tietoa aiheesta.

Kirjailija kertoo, että yksi järkytys oli löytää 9-vuotiaan Sandran huutolaispaperit Ruoveden kunnanarkistosta. Isän kuoleman jälkeen leski saa häädön ja lapsi myytiin vähiten maksavalle talolle pikkupiiaksi. Samalla hän joutuu eroon perheestään.

Vaikka Köngäs on tutkinut perusteellisesti historiaa, Sandra ei ole historiikki Ylä-Väärin tapahtumista vaan fiktiota, kuvitelmaa.

–Totta on tarinan kehikko, mutta lauseet ovat kuvitelmaa. Kaunokirjallisuudessa tarinan täytyy tuntua todelta, jotta lukija voi myötäelää kuvattujen ihmisten kokemuksia ja kohtaloita.

Lukijana huomasin imeytyväni sadan vuoden takaisten naisten tarinoihin. Heistä keskeisin on Sandra, joka viimeisillään raskaana jää viiden lapsen kanssa sinnittelemään torpassa, kun aviomies viedään punaisten joukkoihin kapinatalvena 1918. Maija-anoppi ja Mikko-appi samassa pihapiirissä auttelevat, kunnes appikin häviää.

Vähitellen totuin näkökulmien vaihteluun. Ensi alkuun tutuksi tulee Klaara, Sandran tyttärentytär. Hän on vapaa, yli 50-vuotias näyttelijä, jolle ei enää 2000-luvun puolella heru rooleja. Hän asuu Helsingissä ja kiinnostuu Lepistön torpasta nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä. Käynti vanhastaan tutussa isovanhempien paikassa herättää muistoja. Koska aikaa on, Klaara ryhtyy selvittämään, mitä isovanhemmista mainitaan eri arkistoissa. Ehkä näin kertyisi aineistoa vaikkapa monologiin.

Muutamat valokuvat, jokunen kirje, allakkamerkinnät ja varsinkin arkistolöydöt johdattelevat Klaaran yhä syvemmälle Sandran, Jannen sekä tämän Lyyti-siskon ja vanhempien vaiheisiin. Naisten mukaan luvut ovat saaneeet otsikokseen vuoroin Sandra ja Lyytin kirja, kunnes Klaaran nimi taas putkahtaa näkyviin. Jossain määrin minua vaivasi minä-muotoisuus joka luvussa, koska olin kuulevinani tekstin läpi kirjailijan oman äänen. Sandra sen paremmin kuin melko hurjaluontoinen Lyyti eivät asettuneet täysin uskottaviksi hahmoiksi, vaikka liikutuin etenkin Sandran kohtalosta, puhumattakaan hänen vankileirillä rääkätyn aviomiehensä vaiheista.

Vuoden 1918 tapahtumista tuli minunkin ulottuvilleni äskettäin niin paljon tietoa, että pystyin tunnistamaan Könkään asiantuntemuksen. Kirjailija on selvittänyt faktat ja sulattanut ne hahmojensa toimiin. Näin silmissäni muun muassa tämän loppuvaiheen kohtauksen näytelmänä varmaankin samoin kuin myös ohjaaja-kirjailija:


   Pojat ovat nyt viikon ajan joka päivä menneet junaa vastaan, jos isä tulisi.     
   Kun se oikea juna vislaisi Vilppulankoskella, että asema lähestyy, ja höyryn keskeltä se sitten puuskuttaisi paikalle ja tuttu mies astuisi junasta, näkisi omat poikansa, jo kaukaa tunnistaisi oman hevosensa.     
  --  
   Katselin poikien perään.    
   Miten lapsellinen olinkaan. Minun kuvaelmani oli kuin silkkipaperista joulukaramellin käärettä.     Janne tuli kyllä kotiin, mutta aivan eri tavalla.     
   --  
   Kuulin hevosen äänen ja lähdin vastaan. Se näky oli järkyttävä, vain kireä nahka oli jäänyt kasvojen päälle, joista kaikki rasva sulanut pois ja kasvoluut näkyivät kuin vanhoilla miehillä juuri ennen poislähtöä. Minun iso vahva mieheni oli sulanut luukasaksi. Pelottavalta hän näytti. Autoimme yhteisvoimin isän sisälle. Pojat jäivät ovisuuhun totisina seisomaan ja menivät sitten riisumaan hevosta valjaista.    
   Janne kävi suoraan ovisuupenkille maate, riisuin hänen tallukkaansa ja kun näin, missä kunnossa paljaat jalat olivat, työnsin tallukat takaisin jalkaan ja komensin lapset pikkukamariin. Maija tuli ja nostimme yhteisvoimin Jannen ylös ja kahta puolta tukien saimme hänet vesikelkalla kiskottua saunalle. Emme vaihtaneet montakaan sanaa, vaan toimimme. Mies riisuttiin saunan eteiseen, minulla oli lämmintä vettä padassa, olin senkin joka ilta valmiiksi lämmittänyt, vaikken ollut yhtään käsittänyt, millaisessa kunnossa hän voisi olla.

Ihmeelliseltä lukijasta tuntui, kuinka Sandra sittenkin kesti kaikki koettelemukset ja kuinka omat pojat totisina auttoivat äitiään, minkä kykenivät. Riipaisevaa... Sandralla oli poikiensa lisäksi yksi tytär, se josta tuli kirjassa esiintyneen Klaaran äiti. Hänestä kertova romaani nimeltä Mirjami (Otava 2019) on jo ilmestynyt. Ennen pitkää sekin on luettava!