Kirjatyttö vie lukijan kustantajaelämän pyörteisiin

 Koen olevani murunen kirjabisneksen rattaissa. Uusimman luku-urakan mittaan tajusin, että mielikuva kaipaa tarkistamista. Hommahan tähtää siihen, että me lukijat yhä uudestaan ostamme, lainaamme, lataamme aineistoja, joita kustantajat meille haalivat, editoivat ja tarjoavat. Mitä kaikkea täytyykään toimittaa, ennen kuin teos on valmiina siirtymään kirjailijalta lukijalle!

Oppaaksi tarkistamiseen ostin Elisa Kirjasta e-versiona Leena Majander-Reenpään muistelmateoksen Kirjatyttö Kustantajaelämää (Siltala 2021). Panen merkille, että erityisesti Otavaan ja myös WSOY-Bonnieriin leimautunut kirjoittaja on vienyt käsikirjoituksensa tutun yhteistyökumppaninsa Touko Siltalan julkaistavaksi. Kustantamossa laadittu esittelyteksti tiivistää sisällöstä muun muassa nämä seikat:

Kirjatyttö kertoo pelottoman ja kunnianhimoisen nuoren naisen opiskeluvuosista, ammatinvalinnasta ja ensiaskelista työelämässä. Vuonna 1980 23-vuotias Otavan markkinointiassistentti heittäytyy kirjankustantamisen pyörteisiin, eikä koskaan enää halua vaihtaa alaa.

Leena Majander kuvaa elävästi kirja-alan kultaisia vuosia, jotka vähitellen taittuvat tuuliseksi rakennemuutosten ja kiristyvien toimintaedellytysten 2000-luvuksi. Osuvat henkilökuvat, ratkihauskat anekdootit ja kustannustalon kuohujen kuvaukset saavat todistusvoimansa tekijän tarkoista muistiinpanoista, dokumenteista ja päiväkirjamerkinnöistä.

Majander kertoo kaihtelematta niin menestyksen hetkistä kuin katkerista vastoinkäymisistä. Kirjatyttö on myös naisen tilitys työelämästä: lasikatoista, johtajuuden haasteista, vastuunkannosta ja päätöksenteosta. Kirjatyttö Leena Majander on aina kuunnellut sydämensä ääntä. Hänen muistelmissaan se ääni kuuluu.

Luen nykyisin kirjat mieluimmin kevyeltä Sony Readerilta, koska siinä voi sovittaa fonttikoon omille silmille sopivaksi. Siksi toiseksi Reader istuu hyppysiin makuuasennossakin toisin kuin sidotut, paksut kirjat. Kirjatytön mainiot valokuvat katselin toki uudestaan muilta laitteilta.

Lukeminen hykerrytti, kun tavan takaa vastaan tuli jopa entisiä kollegoita, enimmäkseen kuitenkin julkisuudesta tuttuja hahmoja. Sujuva, kepeä kynänjälki tarjosi sekin lukuiloa. Erityisen hauskalta tuntui myös lukujen otsikointi, sillä useimpiin tekijä oli poiminut tunnettujen kirjojen nimiä, kuten tässä:

11. Nuoruuteni yliopistot    

Kahdeksan vuotta Kulosaaren yhteiskoulua oli takana 1975, ylioppilasjuhlat juhlittu beigessä jakkupuvussa ja yötä myöten bailattu Kaisu Heikkilän muotitalon suurikuvioisessa puuvillamekossa. Lakki oli päässä ja elämässä kevät, vaikka vielä pitkästi heinäkuulle luin Kauppakorkeakoulun pääsykokeeseen kansantalouden, laskentatoimen ja markkinoinnin perusteita. Sippolan pappa kysyi: ”Koskas sie meet sinne kisoihin?” Luulin hänen tarkoittavan pääsykokeita, mutta pappa kertoi tarkoittavansa missikisoja!

Kirjoihin tykästyneenä friikkinä nautin suuresti Leenan muisteluista. Yksityis- ja työelämä lomittuvat luonnikkaasti. Kronologia joustaa tarinan tarpeisiin. Syntyy kuva täyteläisestä, intohimoisesta elämästä. Äkkipysähdys keskellä rakkaita työtehtäviä on suistaa ihmisen raiteiltaan, kun käy selväksi, että voitetuksi luultu syöpäsairaus oli ottanut uuden spurtin. Oli pakko hyväksyä siirtyminen eläkkeelle. 

Mitä ilmeisimmin oma kirjahanke on pelastanut toimen naisen takaisin uutteraan muistiinpanojen ja kaiken muun aineiston järjestämiseen tavoitteena oma kirja. Oli lupa muistella ilman kustantamisen paineita. Tuloksena hän tarjoilee herkun lukijoilleen yhdessä Siltalan kanssa. Lopusta löytyvät tärkeät hakemistot henkilöistä, lukujen otsikkoteoksista ja muusta aineistosta.

Tässä vielä Kirsin Book Clubin katsaus Leenan Majanderin muistelmiin. Suosittelen.

Donnerin hyvästit

Pari viikkoa sitten synttärikemuilla Fanjunckarsissa sain muun muassa Jörn Donnerin kirjan Suomi/Finland II Viimeinen taisto (käsikirjoituksesta suom. Kari Koski, Otava 2019). Sen ilmestymispäiväksi oli sovittu 5.2.2019, J. L. Runebergin ja myös Donnerin syntymäpäivä.

Apuun 30.1.2018 kirjoittamansa Sanan voimalla -blogitekstin otsikkoon Donner kirjasi Tää on viimeinen taisto? Painokas kysymysmerkki saa selityksen blogin lopussa:

Vajaa vuosi sitten sovin tämän lehden päätoimittajan kanssa kolumnien kirjoittamisesta. Samaan aikaan valmistui kahden vuoden työn jälkeen romaani, joka ilmestyy tämän vuoden helmikuun 5. päivänä, jolloin täytän 85 vuotta, henkisesti ehjänä mutta fyysisesti korjattuna ja varaosin varustettuna.

Päätin sitten kaikessa ystävyydessä, että pidän kirjoitustaukoa alkaen tästä kolumnista. Eräältä vanhalta tuttavalta kysyttiin kerran, mitä hän aikoo tehdä. Vastaus oli: Eikö se jo riitä?
Olen joskus käyttänyt nimikettä työtön eläkeläinen. Itse en kuitenkaan pysty elämään tekemättä mitään. Tuo tuleva uusi aika antaa tilaisuuden miettiä, mitä aion tehdä isona. Laskettua aikaa – siis kuolemaan – en pysty arvioimaan, eikä kukaan muu.
Päivät pitenevät. Sitten nähdään. Näkemiin.

Hiukan vajaa vuosi myöhemmin kuultiin uutinen kulttuurin moniottelijan kuolemasta. Niinpä kirjafriikit lahjanostajat huomasivat muistaa ja muistuttaa, kuinka aktiivinen Donner oli loppuun asti. Sopinee seurata esimerkkiä. Tartuin 174-sivuiseen teokseen lähes saman tien. Lukiessa tuntui kuin Donner puhuisi telkkari- ja radio-ohjelmista tuttuun tapaansa jopa minulle.

Ennusmerkin näen siinä, että kirjassa on 13 lukua. Moni sisältää päiväkirjamerkintöjä, toiset sairastamisen riesoja tiuhaan toistuvine lääkäri- ja sairaalareissuineen. Kiinnostavimmat luvut palauttavat mieleen, mistä kaikkialta Donner on tarjonnut silminnäkijän raportteja ja mihin hänen mielensä yhä halajaa, kun matkustelu alkaa olla mahdotona. Vain ajatuksissa hän pystyy olemaan vapaa toimija.

Viimeisen taiston kritiikeissä aistii pottujen maksamista pottuina, kuten tässä Kari Sallamaan jutussa, joka on julkaistu Demokraatissa 3/2020 otsikolla Jörn Donnerin viimeinen? – Kulttuuripersoona valittelee vanhuuttaan ärhennellen kaikelle liikkuvalle.

Katselen sen verran etäältä julkisuuden hahmoja, etten lämpene ottamaan vahvasti kantaa heidän tekemisiinsä. Paremminkin kykenen samastumaan sairaan vanhuksen sinnittelyihin, sillä myös oma kroppani muistuttaa kohtalaisin kolotuksin, että aika hupenee. Jörn Donnerin, Claes Anderssonin, Juha Mujeen ja muiden heidän kaltaistensa tavoin en kuitenkaan heitä hanskojani tiskiin ennen aikojani jos mahdollista, vaan toimittelen päivittäin yhtä sun toista.

Vaikka maailma sortuisi, kevään mittaan istutan mökille lisää vuoristomäntyjä! Niinhän jo muinaiset kiinalaiset neuvoivat tekemään...

Kuviteltuja kohtaloita sadan vuoden takaa

Mitä tulee lapsesta, joka kuuntelee korvat höröllä juttuja, kun naiset käyvät ompelijaäidin luona vaatteita tilaamassa ja sovittamassa? Heidi Köngäs oli sellainen lapsi ja hänestä kasvoi sekä ohjaaja että toimittajavaiheen jälkeen kirjailija. Häntä rupesi kiinnostamaan erityisesti edellisten sukupolvien naisten piiloon jäänyt arki.

Otavan 2017 julkaisema Sandra pohjaa Könkään isoäidin vaiheisiin. Kirjan kannen on suunnitellut Anna Lehtonen, taustan maisekuva on Vastavalon. Satakunnan Kansaan kirjoittavan Sirkka Iso-Ettalan mukaan

Köngäs tutkii perusteellisesti kirjojensa aiheiden taustoja. Hän koluaa arkistot, aikalaiskirjallisuutta, vanhoja valokuvia, kalentereita, muistikirjoja, säätietoja, talollisten ja torppien luetteloita. Kaikkea mistä saa syvempää tietoa aiheesta.

Kirjailija kertoo, että yksi järkytys oli löytää 9-vuotiaan Sandran huutolaispaperit Ruoveden kunnanarkistosta. Isän kuoleman jälkeen leski saa häädön ja lapsi myytiin vähiten maksavalle talolle pikkupiiaksi. Samalla hän joutuu eroon perheestään.

Vaikka Köngäs on tutkinut perusteellisesti historiaa, Sandra ei ole historiikki Ylä-Väärin tapahtumista vaan fiktiota, kuvitelmaa.

–Totta on tarinan kehikko, mutta lauseet ovat kuvitelmaa. Kaunokirjallisuudessa tarinan täytyy tuntua todelta, jotta lukija voi myötäelää kuvattujen ihmisten kokemuksia ja kohtaloita.

Lukijana huomasin imeytyväni sadan vuoden takaisten naisten tarinoihin. Heistä keskeisin on Sandra, joka viimeisillään raskaana jää viiden lapsen kanssa sinnittelemään torpassa, kun aviomies viedään punaisten joukkoihin kapinatalvena 1918. Maija-anoppi ja Mikko-appi samassa pihapiirissä auttelevat, kunnes appikin häviää.

Vähitellen totuin näkökulmien vaihteluun. Ensi alkuun tutuksi tulee Klaara, Sandran tyttärentytär. Hän on vapaa, yli 50-vuotias näyttelijä, jolle ei enää 2000-luvun puolella heru rooleja. Hän asuu Helsingissä ja kiinnostuu Lepistön torpasta nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä. Käynti vanhastaan tutussa isovanhempien paikassa herättää muistoja. Koska aikaa on, Klaara ryhtyy selvittämään, mitä isovanhemmista mainitaan eri arkistoissa. Ehkä näin kertyisi aineistoa vaikkapa monologiin.

Muutamat valokuvat, jokunen kirje, allakkamerkinnät ja varsinkin arkistolöydöt johdattelevat Klaaran yhä syvemmälle Sandran, Jannen sekä tämän Lyyti-siskon ja vanhempien vaiheisiin. Naisten mukaan luvut ovat saaneeet otsikokseen vuoroin Sandra ja Lyytin kirja, kunnes Klaaran nimi taas putkahtaa näkyviin. Jossain määrin minua vaivasi minä-muotoisuus joka luvussa, koska olin kuulevinani tekstin läpi kirjailijan oman äänen. Sandra sen paremmin kuin melko hurjaluontoinen Lyyti eivät asettuneet täysin uskottaviksi hahmoiksi, vaikka liikutuin etenkin Sandran kohtalosta, puhumattakaan hänen vankileirillä rääkätyn aviomiehensä vaiheista.

Vuoden 1918 tapahtumista tuli minunkin ulottuvilleni äskettäin niin paljon tietoa, että pystyin tunnistamaan Könkään asiantuntemuksen. Kirjailija on selvittänyt faktat ja sulattanut ne hahmojensa toimiin. Näin silmissäni muun muassa tämän loppuvaiheen kohtauksen näytelmänä varmaankin samoin kuin myös ohjaaja-kirjailija:


   Pojat ovat nyt viikon ajan joka päivä menneet junaa vastaan, jos isä tulisi.     
   Kun se oikea juna vislaisi Vilppulankoskella, että asema lähestyy, ja höyryn keskeltä se sitten puuskuttaisi paikalle ja tuttu mies astuisi junasta, näkisi omat poikansa, jo kaukaa tunnistaisi oman hevosensa.     
  --  
   Katselin poikien perään.    
   Miten lapsellinen olinkaan. Minun kuvaelmani oli kuin silkkipaperista joulukaramellin käärettä.     Janne tuli kyllä kotiin, mutta aivan eri tavalla.     
   --  
   Kuulin hevosen äänen ja lähdin vastaan. Se näky oli järkyttävä, vain kireä nahka oli jäänyt kasvojen päälle, joista kaikki rasva sulanut pois ja kasvoluut näkyivät kuin vanhoilla miehillä juuri ennen poislähtöä. Minun iso vahva mieheni oli sulanut luukasaksi. Pelottavalta hän näytti. Autoimme yhteisvoimin isän sisälle. Pojat jäivät ovisuuhun totisina seisomaan ja menivät sitten riisumaan hevosta valjaista.    
   Janne kävi suoraan ovisuupenkille maate, riisuin hänen tallukkaansa ja kun näin, missä kunnossa paljaat jalat olivat, työnsin tallukat takaisin jalkaan ja komensin lapset pikkukamariin. Maija tuli ja nostimme yhteisvoimin Jannen ylös ja kahta puolta tukien saimme hänet vesikelkalla kiskottua saunalle. Emme vaihtaneet montakaan sanaa, vaan toimimme. Mies riisuttiin saunan eteiseen, minulla oli lämmintä vettä padassa, olin senkin joka ilta valmiiksi lämmittänyt, vaikken ollut yhtään käsittänyt, millaisessa kunnossa hän voisi olla.

Ihmeelliseltä lukijasta tuntui, kuinka Sandra sittenkin kesti kaikki koettelemukset ja kuinka omat pojat totisina auttoivat äitiään, minkä kykenivät. Riipaisevaa... Sandralla oli poikiensa lisäksi yksi tytär, se josta tuli kirjassa esiintyneen Klaaran äiti. Hänestä kertova romaani nimeltä Mirjami (Otava 2019) on jo ilmestynyt. Ennen pitkää sekin on luettava!