Voimataidetta Turussa

Turun taidemuseon alakerrassa on meneillään mittava katsaus Emil Nolden taiteeseen. Museon mukaan näyttely on toteutettu yhteistyössä Seebüllissä toimivan Nolde Stiftungin kanssa, ja se on esillä Suomessa ainoastaan Turussa. Niinpä ainakin keskiviikkona iltapäivästä monet olivat suunnistaneet museoon erikoisuuksia katsomaan.

Ensimmäisessä salissa juutuin tuijottamaan maalausta, jota hallitsevat uhkaavat pilvet niitylle pysähtyneiden varsojen yllä. Mitähän taiteilija kuvallaan kertoo? Näyttelyselosteen mukaan  "vuoden 1909 vaiheilla hän omaksui Saksassa uusinta uutta edustaneen ekspressionismin. Järeän tyylittelevästä ja voimakasvärisestä ekspressionismista tuli hänen tavaramerkkinsä."

Tupakoiva tyttö on esillä sekin heti ensimmäisessä salissa, samoin muutama muu naishahmoinen maalaus puutarhassa.

 

Erityisen vahvasti Nolde näkyy tulkinneen myös hänelle tärkeitä pohjoissaksalaisia maisemia. Niissä häämöttää usein rakennus kuin muistumana lapsuuden kodista. Uhkaavan komeat pilvimuodostelmat pakottavat nekin katsomaan kuvaa tarkasti, samoin meri- ja dyynihahmotelmat.

Tyko Sallinen tuli väkisin mieleen sekä perhettä että naisfiguuria esittävän maalauksen äärellä. 

Akvarellejakin on esillä paljon. Niiden kuvia näkee parhaiten linkkiä klikkaamalla. Kameran silmä näet toisti heijastuksia vastapäisistä ripustuksista ja myös minusta itsestäni kuvaamassa.

Pitkän uransa mittaan Nolde päätyi vakaasti kannattamaan kansallissosialismia, mikä ei pelastanut hänen teoksiaan joutumasta julistetuksi rappiotaiteeksi. Niitä takavarikoitiin. Moista taidetta ei Hitlerin Saksassa suvaittu. Edes maalaustarvikkeita ei myyty enää tälle taiteilijalle. Niinpä hän siirtyi akvarelleihin, sillä maalaamista mies ei jättänyt edes vanhana. Vapautensa hän säilytti natsiaikanakin ja sai asua itse suunnittelemassaan Noldehausissa.

Yksi ratkaisu hyväksyntään yltämiseksi oli mallien etsiminen upeasta puutarhasta. Muhkeita kukkamaalauksia onkin näyttelyssä esillä runsaasti.

Vain yhden muotokuvan löysin hienosti ripustettuna omalle seinälleen kapeassa tilassa.
Se lienee omakuva 1950-luvun alkuvuosilta.

Huomiota kiinnitti taulujen kehystys. Kaikissa on yhtäläiset ruskeat, leveähköt puuraamit. Niistä tulivat mieleen natsiaikojen ruskeapaitojen univormut. Tutkiskelin näet itseäni, sillä koetin selvittää, mitä natsivaikutteita maalauksista näkyy. Enpä erottanut oikeastaan mitään. Raamit tuskin riittävät todisteeksi. Itse työt ovat hienoja riippumatta tekijänsä aatemaailman antisemitismistä ja muusta ihmisvihasta. Voiko tosiaan olla niin, että voimallista taiteilijan kutsumusta kokeva maalari jakautuu mieleltään? Yhtäältä hän näkee ja kuulee sisäisiä kuvia, joita maalaa värikylläisesti. Toisaalta puhuu ja toimii äärimmäisen poliittisen suuntauksen mukaisesti. Ihmisessä riittää kummastelemista.

**********

Milloin on nyt?

Museomatka jatkui, sillä WAM esittelee parhaillaan erikoislaatuisia, aikaa pohdiskelevia teoksia. Ne jättivät minut niin ulkopuoliseksi, etten osaa sanoa näkemästäni mitään. Muutama video pysäytti tuumimaan ajan sisäkkäisyyttä. Siitäkään ei irtoa sen kummempaa. Installaatioista en saanut irti edes idean poikasta.

Mutta varsinainen ihme oli niin ikään Wäinö Aaltosen museossa virtuaalinen visiitti Pietarin Eremitaasin yhteen saliin. Ensi kertaa minua opastettiin käyttämään häkkyrää silmillä ja käsikapulalla ohjaamaan laserviivaa, kun se putkahti näkyviin salissa. Laserilla ulotuin lähelle jopa kattomaalauksia. Pikku haitaksi osoittautui se, että olo kävi horjuvaksi. Ihan helppoa ei muutenkaan ollut tottumattomana. Laser-osoitin näet tuppasi häviämään. Kokemus sinänsä avasi näkymiä tulevaisuuden mahdollisuuksiin ihan niin, kuin museoihmiset halusivat katsojille kertoa. Matkustamista voi vähentää vaikkapa virtuaalivisiitein taideaarteiden äärelle, kunhan hanke etenee.