Apuun 30.1.2018 kirjoittamansa Sanan voimalla -blogitekstin otsikkoon Donner kirjasi Tää on viimeinen taisto? Painokas kysymysmerkki saa selityksen blogin lopussa:
Vajaa vuosi sitten sovin tämän lehden päätoimittajan kanssa kolumnien kirjoittamisesta. Samaan aikaan valmistui kahden vuoden työn jälkeen romaani, joka ilmestyy tämän vuoden helmikuun 5. päivänä, jolloin täytän 85 vuotta, henkisesti ehjänä mutta fyysisesti korjattuna ja varaosin varustettuna.
Päätin sitten kaikessa ystävyydessä, että pidän kirjoitustaukoa alkaen tästä kolumnista. Eräältä vanhalta tuttavalta kysyttiin kerran, mitä hän aikoo tehdä. Vastaus oli: Eikö se jo riitä?Hiukan vajaa vuosi myöhemmin kuultiin uutinen kulttuurin moniottelijan kuolemasta. Niinpä kirjafriikit lahjanostajat huomasivat muistaa ja muistuttaa, kuinka aktiivinen Donner oli loppuun asti. Sopinee seurata esimerkkiä. Tartuin 174-sivuiseen teokseen lähes saman tien. Lukiessa tuntui kuin Donner puhuisi telkkari- ja radio-ohjelmista tuttuun tapaansa jopa minulle.
Olen joskus käyttänyt nimikettä työtön eläkeläinen. Itse en kuitenkaan pysty elämään tekemättä mitään. Tuo tuleva uusi aika antaa tilaisuuden miettiä, mitä aion tehdä isona. Laskettua aikaa – siis kuolemaan – en pysty arvioimaan, eikä kukaan muu.
Päivät pitenevät. Sitten nähdään. Näkemiin.
Ennusmerkin näen siinä, että kirjassa on 13 lukua. Moni sisältää päiväkirjamerkintöjä, toiset sairastamisen riesoja tiuhaan toistuvine lääkäri- ja sairaalareissuineen. Kiinnostavimmat luvut palauttavat mieleen, mistä kaikkialta Donner on tarjonnut silminnäkijän raportteja ja mihin hänen mielensä yhä halajaa, kun matkustelu alkaa olla mahdotona. Vain ajatuksissa hän pystyy olemaan vapaa toimija.
Viimeisen taiston kritiikeissä aistii pottujen maksamista pottuina, kuten tässä Kari Sallamaan jutussa, joka on julkaistu Demokraatissa 3/2020 otsikolla Jörn Donnerin viimeinen? – Kulttuuripersoona valittelee vanhuuttaan ärhennellen kaikelle liikkuvalle.
Katselen sen verran etäältä julkisuuden hahmoja, etten lämpene ottamaan vahvasti kantaa heidän tekemisiinsä. Paremminkin kykenen samastumaan sairaan vanhuksen sinnittelyihin, sillä myös oma kroppani muistuttaa kohtalaisin kolotuksin, että aika hupenee. Jörn Donnerin, Claes Anderssonin, Juha Mujeen ja muiden heidän kaltaistensa tavoin en kuitenkaan heitä hanskojani tiskiin ennen aikojani jos mahdollista, vaan toimittelen päivittäin yhtä sun toista.
Vaikka maailma sortuisi, kevään mittaan istutan mökille lisää vuoristomäntyjä! Niinhän jo muinaiset kiinalaiset neuvoivat tekemään...
2 kommenttia:
Onpa todella koskettava tuo Avun kolumnin loppu. Niin monta suurta kulttuuri-ihmistä on poistunut viime aikoina.
Sinulle lämpimät onnittelut näin jälkijunassa!
Kiitos onnitteluista.
Donner tosiaan kirjoittaa satuttavasti sekä Avussa että romaaniksi luonnehtimassaan teoksessaan. Ihme mies hän oli loppuun asti.
Lähetä kommentti