Sääilmiöt historian tapahtumissa

Äkkinäisten hellepäivien aikaan lopettelen erikoislaatuisen kirjan lukemista. Olen valinnut sen kesäkuussa 2020 Elisa kirjasta lahjaksi ja jättänyt sikseen. Ilmankos en lainkaan muistanut, mistä on kyse, kun vihdoin rupesin lukemaan Marcus Rosenlundin teosta Väder som förändrade världen (Schildts & Söderströms 2019). Pikku hiljaa kiinnostuin yhä enemmän ja ymmärrän kiittää valintaani, sillä Rosenlund kirjoittaa vastustamattoman veijarimaisesti ja silti tavattoman asiapitoisesti. Hän yhdistelee historiantutkimusta geologiaan ja sääilmiöihin, mikä iskee lukijan tajuntaan kipinöitä.

Käy selväksi, etteivät ihmisruhtinaat ole kyenneet voimainsa päivinäkään nujertamaan ilmaston voimia. Heti alkuluvussa Rosenlund lataa dramaattisen tilanteen nykyisen Tanskan rannikolta, jossa vielä 1300-luvulla sijaitsi Rungholtin kaupunki:

 DET SÄGS ATT MAN än i denna dag, under vindstilla dagar, kan höra den sjunkna staden Rungholts kyrkklockor klämta under Nordsjöns vågor. Det är de döda som ringer i klockorna för att varna de levande då en särskilt svår storm är i antågande. 

--

Det är januari 1362 och en storm är i antågande. Hamnstaden Rungholt i det danska grevskapet Slesvig ska inom kort försvinna från kartan. Bokstavligen. Men Rungholt är inte ensamt: när stormen har dragit förbi kommer kartan över Nordsjöns kust att behöva ritas om i grunden. 100 000 människor (kanske något färre, kanske många fler, ingen vet exakt) möter döden i det iskalla, mörka vattnet som den annalkande stormen knuffar framför sig.

Kirjasta piirtyy laajoin pyyhkäisyin kuvia levottoman maapallon eri kolkista. Maa järisee, tulivuoret syöksevät sulaa kiveä, jäämassat leviävät ja vetäytyvät, myrskyt nousevat ja hiipuvat, suurimmat meteorit heilauttavat koko palloa. Aika ajoin elämä häviää laajoilta alueilta. Kun se taas viriää, kaikki on toisin kuin ennen mullistuksia.

 Teksti pöllyttää pinttyneen historiaa tosissaan opiskelleen ajatukset uuteen asentoon, jossa on ymmärrettävä sääilmiöiden ratkaiseva osuus jopa ihmisten toimissa. Jopa Titanicin uppoaminen 1912 saa lisävalaisua. Tuhoisien katovuosien lähtökohdat ovat olleet monesti kaukana maapallon toisella laidalla. Jokin massiivinen tulivuoren purkaus on pimentänyt auringon vuosiksi, merivirrat ovat muuttaneet suuntaansa, nälkiintyneet ihmiset ja eläimet vaeltaneet etsimään ravintoa, jos ovat kyenneet. 

Kirjassa on kymmenen lukua sekä esipuhe ja epilogi. Tuttuakin asiaa löytyy. Mutta esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta en ole ennen tiennyt, kuinka ratkaisevasti höyryjunien yleistyminen nokesi Alppien lumipeitteitä, mistä jäätiköiden häviäminen pääsi vauhtiin. Sama ilmiö on havaittu Grönlannissa. Teollistumisen seurauksia ei äkkiä korjata, vaikka toimeen on jo tartuttu.

Luku Doggerlandista Pohjanmeren Atlantiksena sysäsi minutkin tutkimaan karttoja. Muutaman kymmenen metrin syvyydestä on kalastajien pyydyksiin tarttunut entisten eläjien harppuunoita ja muita tarvekaluja sekä kasvien jäänteitä. Veden alla häämöttää kokonaisia asuinalueita, vanhempia kuin Rungholt.

Yhdeksäs luku piirtää näkyviin Europan pahimman hetken. Sen kaikuja saattaa kuulua tutussa suvivirressä, kun "oikeat" kevätsäät palasivat ja lupasivat hyvää vuodentuloa. Silloin 1600-luvulla ihmiset olivat vaivoin selvinneet kadoista, pitkällisestä sodasta ja mustasta surmasta. Ei sodittu vain katolisuuden ja protestanttisuuden asemasta, vaan paljon enemmästä. Kaiken kauheuden taustalta on löytynyt ihmisen käsityskyvyn ylittäviä rankkoja sääilmiöitä. Niitä eivät taltuttaneet rukoukset eikä muu uskonnon harjoitus, vaan maapallon omat syklit.

 Epilogissa Rosenlund tarjoaa jossain määrin luottavaisia tulevaisuuden näkymiä, koska ihmislaji osana maapallon lajikirjoa on sellainen, joka paitsi tuottaa ongelmia myös keksii niihin ratkaisuja. En siis menettänyt yöunia apokalyptiset kauhukuvat silmissäni, vaan suosittelen kirjan lukemista. Voisin vielä käydä läpi suomennoksen, sillä monia käsitteitä jouduin tarkistamaan hakuteoksista. Myönnän, että parasta olisi ymmärtää teksti kerta heitolla, jos mahdollista. Ruotsin treenailua lienee jatkettava sanomalehtien parissa.

 Kirjan innostamana kopioin kuvan Marcus Rosenlundista ja sen ohessa julkaistusta tekstistä, jotta myös hänen tekemänsä radio-ohjemat löytyisivät helposti hollille Yle Areenasta:

Sanotaan, että jokainen journalisti kantaa sisällään kirjaa. Sanotaan myös, että se on oikea paikka sille kirjalle. Tähän saakka olen onnistunut elämään tämän periaatteen mukaisesti, mutta lopulta paine kasvoi liian suureksi ja kirja tuli ulos.
Toisaalta kirjoittaminen ei ole minulle mitään uutta. Lapsena opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin opin pyöräilemään, ja kun muut lapset menivät ulos potkimaan palloa tai kiipeilemään puissa, minä istuin sisällä kirjoineni. Siitä saan kiittää rakasta isoäitiäni Birgitiä, opettajatarta joka sai minut varhaisessa vaiheessa lumottua tarujen ja satujen maailmaan apunaan Astrid Lindgrenin kirjat. Ja lumous kesti niin pitkään ja oli niin vahva, että minusta tuli sanojenkäyttäjä itsekin.  Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjalta tieni vei Yleisradioon, ja siellä olen yhä. Aluksi olin juontajana eri radio-ohjelmissa, mutta nykyään olen tiedetoimittaja.
Kansantajuinen tiedeohjelmani Kvanthopp, jota olen tehnyt vuodesta 2005, palkittiin vuonna 2015 tieteen popularisoinnista Topelius-palkinnolla. Mitä et tiennyt haluavasi tietää oli mottoni ohjelmalle, ja sen kanssa yritän elää päivittäin: rakastan kaikenlaista tietoa, mitään sellaista kuin turha tieto ei ole, sillä koskaan ei voi tietää missä yhteydessä tiedosta on hyötyä.
Nykyisten valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien aikana on tullut entistä tärkeämmäksi esittää todellista tietoa maailmasta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin joku haluaa sen olevan.
Sitä paitsi maailma on niin kiinnostava, että on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi keksiä siitä jotain totuudenvastaista. Kun voi vain ottaa osansa aidosta tavarasta ja nauttia!