torstai 4. marraskuuta 2021

Illat Michellen seurassa

 

 

Elisa Kirja myy menestysjulkaisuja edullisesti suurimman ostoinnostuksen mentyä. Niinpä syksyn tullen hankin pikkurahalla itselleni Michelle Obaman Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro, e-kirja). Sen 490 sivua luin hitaasti nautiskellen iltaisin ennen nukahtamista. Viimeisten sivujen runsaat valokuvat katsoin värillisinä iPadilta. Sänkykaveriksi iPadista ei ole yhtä hyvin kuin kevyestä Sony Readerista, jonka saa helposti siirretyksi sivuun vaikka puoliunessa.

Lapsuus Chicagon eräällä reunalla sukulaisten ympäröimänä kouli tulemaan juttuun monenlaisten ihmisten kanssa: 

Kaupunginosamme oli keskiluokkainen, ja siellä asui eri rotuja. Lapset kohtasivat toisensa sen mukaan, kuka sattui olemaan ulkona ja valmis leikkimään, eivät ihonvärin mukaan. Minun ystäviäni olivat muun muassa Rachel-niminen tyttö, jonka äiti oli valkoinen ja puhui brittienglantia, kiharahiuksinen punapää Susie ja Mendozan perheen tyttärentytär silloin kun hän sattui kylään. Meillä oli monenlaisia sukunimiä –Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. (s. 20)

 Tiiviiseen perheeseen kuuluivat isä, äiti, isoveli ja Michelle.

Vanhempamme puhuivat meille kuin aikuisille. He eivät saarnanneet, vaan vastasivat kysymyksiimme, olivat ne kuinka lapsellisia hyvänsä. He eivät koskaan hoputtaneet keskustelua oman mukavuutensa vuoksi. Saatoimme jutella tuntikaudet, koska Craig ja minä tartuimme kaikkiin tilaisuuksiin tentata vanhempiamme asioista, joita emme ymmärtäneet. Pikkuisina saatoimme kysyä: ”Miksi ihmiset käyvät vessassa?” tai ”Miksi aikuisilla täytyy olla työpaikka?” ja sitten pommitimme heitä jatkokysymyksillä. Yksi varhaisista sokraattisista voitoistani tuli kysymyksestä, jonka esitin itsekkäistä syistä: ”Miksi meidän pitää syödä aamiaisella kananmunia?” Tästä sukeutui keskustelu proteiinin tarpeesta, mikä sai minut kysymään, miksei maapähkinävoi käynyt proteiinista, mikä lopulta johti siihen, että äiti korjasi kantaansa kananmunista, joista en ollut koskaan pitänyt. Seuraavat yhdeksän vuotta, tietäen ansainneeni sen ilon, minä tein itselleni aamiaiseksi maapähkinävoi-hilloleivän enkä syönyt yhtäkään munaa.(s. 23)

Kotoa saadun taustatuen turvin ja oman kunnianhimonsa siivittämänä Michelle eteni opintiellä lakimiehen uralle. Hän kuitenkin siirtyi sosiaalisempiin töihin rakentamaan verkostoja nuorille mustille. Niissä tehtävissä avustajaksi osui eräs Barack Obama, minkä voi tarinan perusteella tulkita onnenpotkuksi kummallekin. Molemmilla oli sekä ominaisuuksia että koulutusta, jotka olivat tuiki tarpeen, kun Barack kävi vaalitaisteluitaan ja lopulta valittiin USA:n 44. presidentiksi.

Televisiosta nähtyjen uutispätkien ja dokumenttien nojalla oli jo hiukan tuntumaa pyöritykseen, johon paitsi ehdokas itse myös hänen perheensä joutui. Mutta vasta Michellen itsensä kertomana hullunmylly paljasti myös kaikki raisistiset piirteensä. Silti ensi alkuun innostus uusista avauksia kantoi kauas maan rajojen ulkopuolella. Muistan, kuinka tohkeissani minäkin olin Obaman valinnasta. Monille Yhdysvalloissa otti kuitenkin koville hyväksyä afroamerikkalaiset Obamat ensimmäiseksi perheeksi. Sittemmin pettymys ja revanssihinku räjähtivät silmille, kun maalle valittiin 45. presidenttiä.

Oli antoisaa lukea, mitä kaikkea Michellen oli mahdollista tehdä sotkeutumatta politiikkaan. Hän otti asiakseen puhua naisten ja tyttöjen puolesta sekä edistää perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Melkoinen hanke on ollut hyötypuutarhan perustaminen Valkoisen talon pihapiiriin. Mukaan lähti niin viljelyn  asiantuntijoita kuin koululaisia. Satoaikaan opittiin valmistamaan kasvisruokaa ja haastettiin pikaruokaketjuja keventämään annoksia. Oman tyttärensä painonnoususta hätkähtäneenä Michelle herätti muitakin vastustamaan lasten lihottamista valmisaterioilla. Ravitsemusasiantuntijat opastivat kansalaisia siinä kuin aterioita myyviä omaksumaan entistä terveellisempää ruoka-ajattelua. Mittakaava oli valtava: yli 40 miljoonaa päivittäistä koulu- ja muuta ateriaa. 

Kuvaukset turvallisuustoimista kuulostivat ylenpalttisilta. Ihmekös, että Michelle joskus yritti karata ulkoilmaan ilman protokollan mukaisia varotoimia. Vain äiti Robinson pystyi elämään tyttärensä luona melko vapaasti. Häntä ei varjeltu ja vahdittu, kuten Obamia tyttärineen.

Donald Trump ilmaantuu maisemiin, kun Barackin toinen kausi presidenttinä on pitkällä. Michelle kommentoi niukasti Trumpin kärjistyksiä eikä suuresti raota tuntemuksiaan vallanvaihdon hetkestäkään. 

Kirja on perin juurin punnittua puhetta. Kuinka muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on pätevä lainoppinut suojanaan osaava, hänen itsensä valitsema henkilökunta.

Suomalainen kustantaja on liittänyt kirjan esittelytekstin perään nämä henkilötiedot:

Michelle Obama (s. 1964) on amerikkalainen lakimies ja kirjailija, ja Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman aviopuoliso. Toukokuussa 2006 Michelle Obama valittiin Essence-lehden "Maailman 25 inspiroivinta naista" -listalle (engl. 25 of the World's Most Inspiring Women).

Kas, Michelle on samaa ikäpolvea kuin omat lapseni! Itse asiassa vuoden nuorempi kuin poikani. Tytär syntyi jo 1961. Havainto vahvistaa luottamusta siihen, että kyllä lapset ja heidän lapsensakin pärjäävät maailman melskeissä, kun perusturvaa on luotu lapsuudesta asti.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti