"Elämän ankaruudessa on sen komeus"

Poimin otsikon  Jottei varjos haalistu -romaanin avaussivulta. Jylhä toteamus on peräisin Eeva Joenpellon isoisältä, jonka vaiheista ihmiset kautta rantain olivat puhuneet myös lapsen kuullen. Kukaan ei selittänyt, mistä oli kyse. Lopulta kirjailijana menestynyt Eeva ryhtyi tosissaan kyselemään ja kaivelemaan dokumentteja. Tuloksena ilmestyi 1986 käsillä oleva jylhä romaani.

Isoisä, perheensä esikoinen, oli menettänyt perintötilan nuorimmalle veljelleen vastoin alkuperäistä testamenttia ja kauppaa. Muiden sisarusten lähdettyä opiskelemaan nuorin sai luvan vielä pysyä kotona. Hän alkoi rakentaa verkkojaan, avioitui ja onnistui huijaamaan vahemmiltaan kaikki tilukset rakennuksineen niin, ettei muille perillisille herunut mitään. Jopa valvomaton sopimus vanhempien syytingistä osoittautui tyhjäksi paperiksi. Vauraalle ratsutilalle naitu tiukka miniä vahti, ettei maitokannullistakaan viety syytinkimökin rappusille. Palkollisten ja paikkakuntalaisten kauhistukseksi vanhukset näkivät nälkää. Heille oli salaa vietävä ruokatarpeita ohi ahneen miniän. Kirjassa hahmo ilmentää kansansaduista tuttua pahaa. Romaanihenkilönä hänellä ei ole muuta ulottuvuutta.

Tekstin takaa kuumottaa kiihkeä sanomisen pakko. Isoisän kokema käsittämätön epäoikeudenmukaisuus vaati päästä päivänvaloon. Siinä tehtävä romaanin Erikalle, joka pitkänä, suoraryhtisenä ja kaitakasvoisena paljolti on Eeva Joenpellon oma kuva. Molemmille yhteistä on myös määrätietoisuus ja läheisistä huolehtiminen. Kumpikin on kasvanut yhdessä pikkuveljen kanssa. Kirjassa Erika hoitaa Julius-veljeään vauvasta asti, sittemmin myös Juliuksen poikaa. Kaikki kolme asuvat yhdessä, kun pojan äiti-Hely on häipynyt teille tietymättömille. Ensi alkuun hän hyppäsi miehensä kaverin, tuomari Eikan luokse, muttei aikaakaan, kun matka jatkui. Eikä eläinlääkärinä pitäjää kiertävä Julius saa toimeksi avioeroa, vaikka nolo tuomari-kaveri asiasta muistuttaa. Julius on asiassa yhtä ponneton kuin isoisä aikoinaan talokauppansa ja syytinkinsä valvomisen kanssa. 

Miesporukka Julius yhtenä sankarina on puuhannut pelastusta sodassa kärsineelle ja kenties miehityksen uhkaamalle Suomelle kätkemällä aseita. Miehet jäävät kiinni, saavat lyhyet rangaistukset ja palaavat pikku hiljaa entisiin hommiinsa. Järvi nielee ennen pitkää pahan päivän varalle kerätyt pyssyt. Lähialueella vallitsee vuokralaisena Neuvostoliitto, mikä ei suuremmin hetkauta Erikaa saati Juliuksen Asko-poikaa. Sotakorvausjunien letkojen nähdään puksuttavan ohi. Ihmekös, että kaikesta on pula. Tätä aihelmaa en muista lukeneeni muista sodanjälkeistä aikaa käsitelleistä romaaneista. Länsiuusmaalaisena Joenpellolla on ollut lähituntumaa venäläisiin.

Erika käy aivan omaa sotaansa. Tosi taisteluun Erika kuulee kutsun, kun menetetyn tilan petturi-isäntä kuolee ja hänet aiotaan haudata sukuhautaan. Sen Erika ottaa asiakseen estää. Sitkeästi hän kokoaa muuta sukua kirjoittamaan nimensä paperiin, jolla hauta voidaan sulkea. Pitäjän kappalainen, "pikkupappi", yrittää tehdä tyhjäksi Erikan hankkeen. Iäkäs kirkkoherra tuntee tarinan kiistan takana, mutta ei oikein jaksa ryhtyä tositoimiin Erikan hankkeen puoltajana. Ihmeekseni pysyin hyvin kärryillä taistelun tuoksinassa ja seisoin tanakasti Erikan joukoissa. Hykerryttävää oli lukea, kuinka Erika joidenkin serkkujensa kanssa tyhjensi paikkakunnan molemmat kukkakaupat. Pula-aikana tarjolla oli vain tekokukkia, mutta niillä loihdittiin haudalle näkymä, jossa riitti seurakuntalaisilla kummastelemista. Ja sukutilan itselleen kaapanneelle oli hankittava erillinen hautapaikka! Tässä yksi romaanin huumorijuonteista.

Lukiessa mieleen juolahtivat Shaksepearen hurjat kuningasnäytelmät, joissa kateus, ahneus, koston- ja vallanhimo ajavat sisaruksia niin toisiaan kuin isiään vastaan. Kuolema ei riitä oikaisemaan sukulaisten umpisolmuun päätyneitä suhteita. Erika säilyttää määrätietoisen tyyneytensä, kirjoittaa valituksia tuomiokapituliin asti, odottaa sitkeästi vastausta. Lopulta se tulee.

Kulminaatio tarinaan syntyy, kun työnsä ja elintapojensa uuvuttama Julius kuolee. Hän on ollut viemässä viimeisiä aseita upotettaviksi järveen, mutta tuupertuu ratin ylle. Auto suistuu ojaan. Erika löytää veljensä, kantaa ensin aseet veteen ja hälyttää sitten vasta apua. Hautajaisiin saapuu ihmisiä kautta pitäjän saattamaan leppoisaa eläinlääkäriä. Kirkko täyttyy. Pikkupappi on pääroolissa ja antaa tulikivenkatkuisten sanojen tulvia. Hän kuvaa vainajaa kelvottomaksi rentuksi tavalla, jota ei ennen ole kuultu ruumiin siunausta toimittavalta papilta. Kuinka ollakaan, ihmisiä alkaa poistua ensin takarivistä, lopulta edestä asti. Vain Erika ja Asko papin lisäksi ovat lopulta jäljellä kirkkosalissa. Pappi jää yksin kirkon vierustalle, kun Juliusta lähdetään hautamaan syntymäpitäjäänsä lähistölle. Pitkä autosaattue seuraa vainajan autoa. 

Pappi parka ei ymmärrä aiheuttamansa skandaalin kokoa. Toiveet kirkkoherran virasta haipuvat, sillä seurakunta ryhtyy valitustoimiin. Yhä useampi seurakuntalainen asettuu Erikan puolelle ilman, että Erika itse enää tekee mitään. Lopulta pappi on se, jolle ei enää ole sijaa pitäjässä. Hän muuttaa pois.

Luin hanakasti Joenpellon luomusta omasta sukuhistoriastaan höystettynä muilla Lohjan ja Sammatin seutuun istuvilla sepitteillä. Erityisen komea on kulmiaatiokohtaan osuva Erikan kuvitelma ratsutilan tapahtumista, jotka sinetöivät perinnönjaon vinouden. Loppua kohden Erikan jylhä hahmo pehmenee melkeinpä rakastettavaksi. Taistelu haudasta on voitettu. Hänellä on varaa seurata tyyneti sivusta, kun velipojan leski kuorii Erikan ja Juliuksen kotoa itselleen tavaroita, jotka tuomari Eikka merkitsee tarkoin listaan. Lopulta kuorma on valmis. Hely, Askon äiti, poistuu auton mukana huomaamatta ikkunasta katselevaa poikaansa, minkä Erika panee merkille. Vanha, rapistunut talo jää pian tyhjilleen, sillä iso tontti kelpaa kunnalle.

Perinnönjaon jälkeen Erika pohtii, mitä tehdä Juliuksen päiväkirjoille. Selvää on, että Erika ja Asko asettuvat uuteen kotiin. Aivan Askon toiveiden mukaisesti se sijaitsee samassa kauppalassa, jossa poika haluaa pysyä - aina! Ratkaisussa häivähtää ripaus kotiseutu-uskollisen kirjailijan itseironiaa.

Joenpelto päättää tarinansa loppunousun asemesta hiipumiseen, mikä sekin vielä hykerrytti.

Erika aukaisi oven kirjat edelleen kainalossa ja he menivät kaikuvien huoneiden läpi keittiöön asti ennen kuin löysivät Eikan. Tuomari oli hiukan nolo ja ojensi Erikalle paperia. Erika pani sen pöydälle, nyökkäsi. Eikka alkoi panna päällysvaatteita päälleen, sysäsi toista kättä monta kertaa vikaan ennen kuin löysi palttoonsa hihan. Hän ei jostain syystä ollut puhetuulella.